torstai 31. joulukuuta 2015

Pirjo Tuominen: Varjo vierellä käy

Historiallisten romaanien tekijänä vuosikymmeniä kestäneen kirjailijanuran luonut Pirjo Tuominen on 2010-luvulla keskittynyt nykypäivään sijoittuvaan Mailis Sarka -dekkarien sarjaan. Osia on ilmestynyt teos per vuosi, ja tuorein sarjan osa on tänä vuonna ilmestynyt Varjo vierellä käy (Tammi, 2015). Sarjan päähenkilönä nuuskii varmastikin Agatha Christien Mrs. Marplesta mallia ottanut yli seitsenkymppinen Mailis Sarka. Christien dekkareista poiketen Tuomisen kirjasarjassa rikokset ja niiden selvittely on lähinnä sivuseikka kirjan pääjuonen painottuessa Sarka-rouvan muuhun touhuiluun.

Tapahtumien keskiössä on useimmiten Sarkan kotikaupunki, paperiteollisuudesta elinvoimansa aikoinaan ammentanut Jyrkänkoski, joka erehdyttävästi muistuttaa Mäntän, Valkeakosken ja (Tuomisen oman kotikaupungin) Sastamalan yhdistelmää. Esimerkiksi Mäntän tavoin paperiteollisuuden raunioille on kahdessa viimeisimmässä Sarka-kirjassa noussut laadukkaat taide- ja teollisuusmuseot. Mäntän museoiden tavoin näissä esitellään patruunan suvun kotikartanoa, sen keräämää arvotaidetta sekä tehtaan historiaa. Vanhojen paperiteollisuuskaupunkien tavoin kirjojen Jyrkänkoskea hallitsee jo vanhaa maailmaa edustava paperipatruuna, jonka sukuun Mailis Sarkakin kuuluu. Kirjojen miljööseen onkin ollut mukava solahtaa, koska itse olen lapsena asunut sekä Mäntässä että Valkeakoskella.

Mailis Sarka on aktiivinen leskimummo, joka harrastaa rikosten nuuskimisen ohessa taidemaalausta, museosäätiössä touhuamista sekä mökkeilyä niin kotikaupungissaan sijaitsevalla kesämökillään kuin Turkissa sijaitsevassa englantilaisen arkeologi-miesystävänsä huvilalla.

Varjo vierellä käy -teoksen dekkaripuoli on otettu suoraan elävästä elämästä; aiheena on viime vuosina surullisen yleisiksi nousseet ns. myrkkyhoitajatapaukset, joissa kotisairaanhoitajat ovat myrkyttäneet iäkkäitä potilaitaan milloin minkäkin motiivin vuoksi. Tuomisen teoksessa myrkkyhoitajatarina on täysin yksi yhteen Helsingin käräjäoikeudessa 2010 (ja hovioikeudessa 2012) elinkautiseen mm. useista murhista ja murhan yrityksistä tuomitun hoitajan tarinan kanssa.

Tämä Sarka-sarjan viides osa jätti dekkari-osuudestaan hyvin inhottavan olon. Ehkä se johtuu siitä, että tarina oli suoraan todellisuudesta. Muiden kirjojen rikostarinat ovat enemmän kirjailin omaa mielikuvitusta, vaikka niissäkin on viitteitä tosielämän tapahtumiin. Jollain tavalla tämä myrkkyhoitajatarina on myös yllättäen hyvin laimeasti kirjoitettu, toisin kuin oikeasti kauhua ja jännitystä aikaansaaneet aikaisemmat Sarka-tarinat. Itse koen, että myrkkyhoitaja-juttuja on viime vuosina ollut niin paljon esillä mediassa, ettei aihepiiristä jaksaisi enää viihdekirjallisuudesta lukea. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että päähenkilön kanssa samanikäistä kirjailijaa itseään kiinnostaa vanhustenhoito ja siihen liittyvät karmeudet.

Dekkariosuuden laimeudesta huolimatta kirja oli mukava lukea. Jälleen pääsi katsomaan, mitä kaikkea Mailis Sarka tällä kertaa huseeraa. Teksti etenee sujuvasti ja sitä on helppo ja nopea lukea. Jos ei kuitenkaan ole aikaisemmin lukenut näitä Tuomisen Sarka-kirjoja, suosittelen aloittamaan tämän viidennen osan sijasta sarjan ensimmäisestä, vuonna 2011 ilmestyneestä, teoksesta Tuonelan joutsen.


Tällaiset "Mailis Sarka -sarjakirjat" eivät koskaan pääse Finlandia-ehdokkaiksi, mutta ilman tämänkaltaista "peruskauraa" suomalainen kirjallisuus olisi varsin puutteellista. Kukaan ei syö joka päivä sisäfilettä, vaan arki mennään jauhelihalla. Eivätkä kaikki edes pidä sisäfileestä..

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Itsenäisyyspäivän konsertti 6.12.2015: Tampere Filharmonia ja Santtu-Matias Rouvali

Tampere-talossa kuultiin tänään - voitaneen sanoa että jo perinteeksi muodostunut - Tampere Filharmonian itsenäisyyspäivän konsertti kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Vastaava konsertti järjestettiin ensimmäisen kerran viime vuonna.

Tänään ohjelmistossa oli Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi säveltäjän Sinfonia nro 1 e-molli op. 39 sekä Finlandia op. 26 nro 7. Tampere Filharmonia soi upeasti ja on täysin kansainväliset mitat ja taidot täyttävä orkesteri. Oletteko muuten huomanneet, kuinka hienoja soittimia esimerkiksi oboe, fagotti tai triangeli ovat? Tärkeitä elementtejä sinfoniaorkesterin kokonaisuudessa.

Ryhmän kapellimestari Santtu-Matias Rouvali on puolestaan eläväinen luonnonlapsi, joka ei pönötä tai pidä itseään turhan tärkeänä. Hän on aito lahjakkuus, joka on ollut viime vuosina parasta mahdollista mainosta Tampere Filharmonialle.

Itse en ollut aikaisemmin kuullut Sibeliuksen ensimmäistä sinfoniaa, mutta nyt on sekin aukko sivistyksessä paikattu. Finlandia sen sijaan on tuttuakin tutumpi ja aina äärimmäisen hieno kuulla. Etenkin teoksen keskikohdan hymniosassa itselläni juoksee aina kylmät väreet selkää pitkin. Ja luonnollisesti Finlandia kuuluu itsenäisyyspäivään yhtä itseoikeutetusti kuin Maamme-laulukin. Finlandia olikin konsertin kohokohta. Rouvali myös osaa ohjata sen vaikka unissaan. Ainakin nuottikansio meni kiinni sinfonian jälkeen eikä sitä enää Finlandian aikana tarvinnut avata. Kyseinen teos kuuluneekin kapellimestarikoulun ensimmäisiin pakollisiin ulkoa opeteltaviin sävellyksiin.


Tampere-talon iso sali oli viimeistä jakkaraa myöten loppuunmyyty. Viime vuonna ostin liput itsenäisyyspäivän konserttiin lokakuussa ja sain paikat parvelta. Tänä vuonna ajattelin olla ajoissa ja menin ostamaan lippuja jo elokuussa. Lopputulos: jälleen liput parvelle. Konsertin suosio on todellakin yllättänyt, mutta on mahtava juttu, että klassinen musiikki vetää yleisöä. On myös upea näky, kun täysi salillinen katsojia taputtaa seisoen kapellimestarin neljästi takaisin lavalle kumartelemaan ja kiittelemään yleisöä. Harmi vain, ettei orkesteri ollut treenannut mitään ylimääräistä numeroa. Yleisön vaatimuksista huolimatta encore jäi kuulematta, mutta tuskin kukaan oikeasti oli asian johdosta pettynyt. Kaikki tuntuivat olevan hyvin tyytyväisiä ja lähtivät hyväntuulisina muualle jatkamaan itsenäisyyspäivän viettoa.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Taianomainen folk-rock -ilta 4.12.2015: Greenrose Faire

Perjantai-iltana 4.12.2015 vietettiin Taianomaista folk-rock -iltaa Tampereen Ylioppalisteatterilla. Toiset muistanevat ylioppilasteatterin tilat paremmin elokuvateatteri Ilveksenä tai I-Klubina. Illan esiintyjänä oli keskiaikahenkistä folk-rock -musiikkia soittava Greenrose Faire. Kyseessä oli bändin tämän vuoden keikkojen päätöskonsertti.

Tilaisuus oli sympaattisen kotikutoisesti järjestetty. Pääsylippujen ja fanituotteiden myyntipisteisiin sekä moniin muihin tehtäviin oli pestattu esiintyjien perheenjäsenet, sukulaiset, ystävät ja tuttavat. Lipunmyynnissä kävivät vain setelit ja kolikot ja nekin mieluiten tasarahana. Itse konsertti koostui kahdesta 45 minuutin setistä.

Greenrose Faire oli kokenut kokoonpanovaihdoksia sen jälkeen, kun olen itse viimeksi nähnyt bändin keikalla. Tästä on tosin aikaa jo vuoden verran. Oktaavimandoliinia soittanut Jupe Hirsimäki oli vaihtunut uuteen basistiin Jari Tiittolaan ja bändin alkuperäinen basisti Niilo Sirola oli siirtynyt busukin varteen. Tosin illan aikana ilmeni, että keikka oli Tiittolalle viimeinen Greenrose Fairen riveissä. Tulossa on siis jälleen miehistönvaihdos. Bändin uusin viulisti Hanna Heinonen oli taitavin niistä kolmesta viulistista, jotka olen itse bändin riveissä viime vuosina nähnyt.

Laulaja Salla Rimmin heleän kaunis lauluääni ei sen sijaan ollut onneksi muuttunut mihinkään. Myös bändin suvereeni liideri ja biisintekijä, rumpali Tomi Hyttinen paukutteli jälleen rumpusetistään mukaansatempaavia keltti- ja folk-tyylisiä rytmejä. Useammankin kerran tuli mielikuva tamppaantuneeseen ratsupolkuun iskevistä kavioista.

Bändillä oli mukanaan myös pari vierailevaa soittajaa; kaksi viulistia ja harpisti. On upean kuuloista, kun viulut soivat taitavasti yhteen. Harmillisesti harppu jäi herkkä-äänisenä soittimena muun soitannon alle. Ja heille, jotka ihmettelevät miksi peruskoulussa opetetaan nokkahuilun soittoa ja tarvitseeko sellaista osaamista kukaan koskaan missään, tuli todistetuksi, että ainakin Greenrose Faire -niminen laulu- ja soitinyhtye hyödyntää nokkahuilua tehokeinona parissa biisissään.

Konsertti sisälsi kappaleita tasaisesti kaikilta kolmelta levyltä Neverending Journey (2011), My Home Is Where My Heart Is (2013) ja Feed The Flames (2015). Itselleni läheisimmät biisit olivat ensimmäinen levyn kappaleet, koska ne kuultiin aikoinaan myös omissa häissäni. Siten myös tällä keikalla parhaaseen tunnelmaan pääsin muun muassa kappaleiden The Old Knight, Beggars and Thieves, Greenrose´s Faire ja Legend of the Woods aikana. Toki uudempikaan tuotanto ei kalpene näiden rinnalla, kuten uusimman levyn nimikappale Feed The Flames.

Myös visuaalinen puoli oli jälleen hyvin hallussa. Esiintyjien asut, taustakangas, lavan ruusuköynnökset ja jopa lipunmyynnin aarrearkkua muistuttava pieni puulipas olivat mietittyjä yksityiskohtia tyylikkäässä kokonaisuudessa. Ja kuten jokaisella näkemälläni kyseisen bändin keikalla, tälläkin kertaa Greenrose Fairen jäsenet olivat iloisia, hyväntuulisia ja nauttivat lavalla olemisesta ja esiintymisestä.

On upeaa, että tuollaisia keikkatilaisuuksia järjestetään. Hieman talkootyylillä, omakustanteena, mutta tinkimättä tyylistä ja hyväntuulisuudesta. Väkeä paikalla oli ehkä 80 henkeä. Enemmänkin olisi mahtunut. Toivoisin, että ihmiset lähtisivät katsomaan myös muita bändejä kuin niitä, jotka soivat kyllästymiseen asti radioiden soittolistoilla. Radiokanavillahan ei nykyään enää soiteta juuri mitään muuta kuin suurten levy-yhtiöiden ja mediatalojen välisessä bisneksessä sovitut artistit. Vain uskaltautumalla soittolistojen ulkopuolelle voi löytää oikeasti uutta musiikkia ja kiinnostavia bändejä.


Kuva: www.greenrosefaire.com

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Elokuva: Napapiirin sankarit 2

Napapiirin sankarit 2 (2015) on jatkoa samannimiselle kohellusleffalle vuodelta 2010. Myös näyttelijät ovat pääosin samat kuin ykkösosassa (mm. Jussi Vatanen, Pamela, Tola, Miia Nuutila, Timo Lavikainen, Kari Ketonen). Aikoinaan tuli mentyä elokuviin katsomaan tuo ykkösosa kriteerillä "mennään nyt jotain katsomaan", mutta koska valinta osui napakymppiin, täytyi myös tämä kakkososa käydä vilkaisemassa.

Ykkösosan yleisösuosion myötä vaikuttaisi siltä, että leffatuotanto on halunnut ottaa rahat pois yleisöltä tekaisemalla samalla sapluunalla kakkososan. Napapiirin sankarit 2:ssa "rahat pois" mentaliteetti on havaittavissa esimerkiksi huomattavassa määrässä klaffivirheitä. Jos ei kuitenkaan anna niiden liiaksi häiritä, elokuva on oikeasti yhtä hauska ja viihdyttävä kuin ykkösosakin. Aika ei käy katsojalle pitkäksi. 

Elokuva todistaa myös sen, kuinka loistavia näyttelijöitä Suomesta löytyy. Erityisesti Kari Ketonen on todella lahjakas, aivan huippu tapaus. Myös Timo Lavikainen ansaitsee maininnan aina yhtä hauskana hahmona, vaikka toisaalta myös hänen ongelmansa on pysyä toistuvasti täysin yhden ilmeen näyttelijänä. Näitä yhden ilmeen hauskoja roolihahmoja hän on esittänyt myös mm. elokuvissa Pitkä kuuma kesä (1999) sekä Helmiä ja sikoja (2003).

Elokuvasarjan huumori revitään hölmöistä suomalaismiehistä, jotka onnistuvat aina sotkemaan asiansa, mutta tarkoittavat toilailuillaan kuitenkin pohjimmiltaan hyvää. Samanlaista huumorigenreä, "hölmöt miehet, fiksummat naiset", edustaa myös esimerkiksi suosittu espanjalainen tv-sarja Serranon perhe (2003-2008). 

Napapiirin sankarit 2 -elokuvan keskiössä on 1-vuotias pikkutyttö, joka jätetään isänsä ja tämän ystävän hoidettavaksi, kun äiti ystävineen lähtee viettämään tyttöjen iltaa. Luonnollisesti lapsenvahtihommassa kaikki menee pieleen. Elokuvaa ei voi siis suositella niille pareille, jotka harkitsevat ensimmäisen lapsensa hankintaa.

Napapiirin sankarit 2 -filmatisoinnin tapahtumat on hyvin rytmitetty. Tarinasta löytyy sopivasti huumoria, tapahtumien tykitystä sekä rauhallisempia pätkiä näiden välissä. Alun kakkahuumori ei kuitenkaan jaksa sytyttää. Onneksi se osasto jää vain alkusoitoksi. Elokuvasta löytyy jopa viittaus Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen (1954)Extra-pisteet on annettava elokuvan lopun musiikkivalinnalle, Topi Sorsakosken kappaleelle Olet kaikki. Jostain syystä laulu on kuitenkin unohdettu mainita lopputekstien biisiluettelossa.


Molemmat Napapiiri-leffat toimivat loistavina Lapin matkailumainoksina. Ykkösosa esittelee satumaisen lumiset, kauniit talvimaisemat. Kakkososa puolestaan maalailee upeita maisemakuvia ruskaväreissä kylpevästä Lapista. Erityisesti maaruska tuodaan kuvissa hienosti esiin. Toisaalta varsinkin tämä kakkososa saa myös Lapin etäisyydet näyttämään hämmentävän lyhyiltä, kuin reissattaisiin Helsingin kokoisen kaupungin reunalta toiselle. No, elokuva on aina satua ja sadussa kaikki on mahdollista... 

Kaikesta kohelluksesta ja maisemista jää katsojalle mukava, hyväntuulinen olo. Molemmat elokuvaosat sopivat täydellisesti lauantai-illan viihteeksi.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Paperiprinssi  (Amanita, 2015) on Kaari Utrion seitsemäs romaani hänen epookkikomedioidensa sarjassa. Aikaisemmin hän keskittyi pääasiassa keskiajalle sijoittuviin tarinoihin, mutta 2000-luvulla hän innostui luomaan 1830-luvun Suomeen ja nuoreen Helsinkiin sijoittuvia kertomuksia. Molemmat tyylilajit hän toki hallitsee täydellisesti, niin perinteisen historiallisen romaanin kuin epookkikomediankin. Itse pidän kuitenkin enemmän hänen keskiaikaromaaneistaan.

Tässä Utrion uusimmassa teoksessa liikutaan jälleen sekä maaseudulla (tällä kertaa Lohjan suunnalla) että rakenteilla olevassa suuriruhtinaskunnan pikkuisessa pääkaupungissa Helsingissä. Samoin päähenkilöt ovat muista romaaneista toistuvat klassiset hahmot; varakas ruukinpatruuna, tällä kertaa merikapteeni, paperitehtailija Sebastian Ross, sekä köyhä ja orpo aatelisneito, tällä kertaa huomattavan itsenäinen ja itsepäinen Wilhelmine Falkensten. Kumpikin on myös fyysisesti erilainen kuin 1830-luvun Suomessa on totuttu. Wilhelmine on keskivertonaista paljon pidempi, mikä ei luonnollisestikaan ole sopivaa aatelisneidille. Myös Sebastian on hyvin pitkä, minkä lisäksi lonkastaan merihaverissa pahasti vammautunut.

Sebastian jää hahmona melko etäiseksi, vaikka kirjassa useaan otteeseen sivukaupalla jaaritellaan hänen matkastaan Siperian halki Suomeen. Wilhelmine tulee lukijalle selvästi läheisemmäksi ja tutummaksi. Hänen kohtaloaan lukija jaksaa myös enemmän tunteilla. Silti, toisin kuin yleensä Utrion romaanihenkilöiden kohdalla, Paperiprinssissä lukijaa ei yllättäen juurikaan liikuta suuntaan tai toiseen, miten päähenkilöille käy ja saavatko he toisensa. Tämä huomio tuntui itsestäni hyvin oudolta, koska olen aina aikaisemmin vahvasti myötäelänyt Utrion luomien hahmojen kohtaloita.

Kirjaa varten Utrio on tehnyt valtavasti taustatyötä. Hän on ottanut tarkasti selvää siitä, kuinka paperia on valmistettu 1830-luvulla. Romaanissa paperintekoa kuvataan suorastaan puuduttavan yksityiskohtaisesti, vaikka sinänsä onkin ihan kiinnostava tieto, että tuohon aikaan paperit tehtiin kangaslumpuista, ei puukuiduista. Paperikoneita ei vielä ollut, vaan kaikki tehtiin käsin. Eli jos paperintekoprosessi lumpuista kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti tutustua Paperiprinssiin.

Edellä todetusta huolimatta Paperiprinssi on helppoa ja kepeää luettavaa. Aikaisemmat Utrion epookkiromaanit lukeneelle tarinan lomasta löytyy myös hauskoja viittauksia muutamiin näiden muiden romaanien henkilöihin. Luonnollista onkin, että pienessä 1830-luvun Helsingissä väkisinkin törmää tuttuihin hahmoihin. Niinhän on nykyisinkin pikkukaupungeissa ja -kunnissa: suunnilleen kaikki tuntevat toisensa.

Usein Utrion kirjoja ja niiden lukemista tunnutaan halveksittavan. Ilmeisesti joitain närästää se, että hän on menestynyt, suosittu ja pystyy elättämään itsensä kirjoillaan... Utrion teoksia vähätellään pitämällä niitä ainoastaan naisille suunnattuna viihdekirjallisuutena, hömppänä, suorastaan kioskikirjallisuuteen verrattavana höttönä. Entä sitten? Mitä pahaa on viihteessä? Eikö se ole vain hyvä, jos se auttaa rentoutumaan ja jaksamaan arjessa? Sitä paitsi Utrio on tunnetusti tarkka historiallisista yksityiskohdista ja faktojen paikkansapitävyydestä. Esimerkiksi näiden epookkiromaanien avulla oppii ymmärtämään paremmin oman maamme historiaa, sen kehitysvaiheita ja sitä, miksi kansallinen identiteettimme on sellainen kuin se on; miksi suomalainen kulttuuri on kehittynyt ja keksitty sellaiseksi kuin se on. Ja kaikki tämä tulee Utrion kirjoissa kuin huomaamatta, kaupan päälle, mukavan viihdyttävässä paketissa.

Oletteko muuten huomanneet, että jostain syystä käännöskirjallisuus painetaan pienellä kirjasinkoolla, kun taas kotimainen kirjallisuus isolla koolla ja reilulla rivivälillä? Näin on myös Utrion romaanien kohdalla. Teksti on helppoa luettavaa sisällöllisesti, mutta se hengittää myös visuaalisesti, jolloin sitä on mukava lukea senkin puolesta. Tekstiä ei tarvitse tihrustaa eikä tankata. 

Vaikka Paperiprinssi ei päähenkilöiden ja juonen osalta Kaari Utrion teosten terävimpään kärkeen ylläkään, on se silti kelpo joululahja romanttisista tarinoista pitäville äideille.  

lauantai 24. lokakuuta 2015

Guillermo del Toron elokuva Crimson Peak

Meksikolaisohjaaja Guillermo del Toron käsikirjoittama ja ohjaama kauhuelokuva Crimson Peak (2015) leikittelee uskollisesti kaikkein klassisimpien kauhuleffaelementtien kanssa. Mukana on itsestään avautuvia ovia ja alas painuvia ovenkahvoja, kartanokummituksia, englantilaisia nummia ja viktoriaanista pinnan alla poreilevaa seksuaalisuutta.

Leffa sijoittuu 1890-luvun loppupuolelle. Tarinan keskiössä on kirjailijaksi haluava varakas nuori jenkkinainen Edith, joka ihastuu brittiläiseen baronetti Sir Thomas'iin. Enempää en kuitenkaan paljasta varsinaista juonta, jotta jännitys sen osalta säilyy muillekin.

Vaikka elokuva sijoittuu vuosisadan vaihteeseen, viittaa sen puvustus ennemminkin romantiikan aikakauteen. Toisaalta romantikkokirjailijat käyttivät kauhutunnelmaa myös omissa teoksissaan, joten leffan osoittelut tuohon suuntaukseen ovat hyvinkin ymmärrettäviä. Itse asiassa elokuvan roolihahmojen repliikeissä mainitaan suoraan Mary Shelley (Frankenstein) sekä häntä myöhemmin vaikuttanut Sir Arthur Conan Doyle (Sherlock Holmes, mm. Baskervillen koira). Listaan olisi voinut luontevasti lisätä vielä vaikkapa Lordi Byronin, niin alleviivatusti leffassa romantiikan tyylisuuntaan viitataan.

Samaa alleviivausta harrastetaan lavastuksen puolella. Elokuvan pääasiallinen tapahtumapaikka on goottihenkinen vanha kartano Englannin nummilla. Myös romantikot ihailivat gotiikkaa, joka on sittemmin ollut runsaasti käytettyä klassikkoainesta kauhukulttuurissa. Tästä johtuen myös del Toron leffan kummituskartanosta löytyy riittävästi sekä synkkyyttä että kauneutta. Ja ikään kuin ohjaaja ei näiden kaikkien elementtien jälkeenkään luottaisi siihen, että katsojat tajuavat seuraavansa kauhutarinaa, kartanoa ympäröivää pihaa peittävä lumi värjäytyy jatkuvasti verenpunaiseksi punasavisen maaperän johdosta.

Rakennuksen kylpyhuone on korostetun viktoriaaninen, samoin päähenkilö Edithin tiukasti ylös kaulaan napitettu ja maahan asti ulottuva valkoinen yöpaita. Lisäksi elokuvassa osoitetaan sormella vanhojen brittiläisten aatelissukujen rappioon usealla eri osa-alueella. Näiden palasten yhdistelmä korostaa kauhuromantiikalle ominaista seksuaalisuutta. 

Kaikesta tästä huolimatta elokuva ei onnistu luomaan pelottavaa tunnelmaa. Psykologisen kauhun rakentaminen uupuu teoksesta kokonaan. Parhaiten elokuva onnistuukin näyttävyydessä. 

Filmi on visuaalisesti todella upea jokaista romanttista ja goottilaista yksityiskohtaa myöten. Leffaa katsoessa ei voi kuin ihailla pukusuunnittelijoiden ja lavastamon ammattitaitoa. Myös efektipajan pojat ovat pääosin onnistuneet kummitushahmojen luomisessa, vaikka muutamat kumihanskakädet pelotteluhahmojen uskottavuutta heikentävätkin. 

Näin ollen varsinaisena kauhugenreä edustavana tekeleenä leffa ei ole kummoinen. Ainakaan itse en kauhuleffojen harrastajana säikkynyt kumihanskakäsi- tai veriluurankohahmoja lainkaan. Sen sijaan päähenkilöiden raaka väkivalta toisia ihmisiä kohtaan pakotti minut sulkemaan silmäni useampaan kertaan leffan edetessä. Ikäraja K-16 on siten hyvin perusteltu; ei siis kummituskauhun vaan väkivaltakauhun takia.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna

Moni varmasti muistaa Bernardo Bertoluccin hengästyttävän eksoottisen, yltäkylläisen, surullisen ja koskettavan elokuvan Viimeinen keisari vuodelta 1987. Elokuva kertoo 2-vuotiaana Kiinan keisariksi kruunatusta Pu Yi -pojasta. Jung Changin perusteellinen (528 sivua) elämäkerta Kiinan viimeinen keisarinna (Seven/Otava 2014, suom. Jaana Iso-Markku) käy läpi Pu Yi'n keisariksi valinneen leskikeisarinna Cixin elämäntarinan.


Changin teoksen päähenkilö Cixi oli poikkeuksellinen henkilö poikkeuksellisessa kulttuurissa, joka halusi ja uskalsi ryhtyä Qing-dynastian ensimmäiseksi naishallitsijaksi. Hän syntyi virkamiesperheeseen vuonna 1835 ja 16-vuotiaana hänet valittiin yhdeksi silloisen keisari Xiangfengin jalkavaimoista.

Jäätyään leskeksi Cixi hallitsi Kiinaa vuodesta 1861 aina vuonna 1908 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Koska kiinalaisessa kulttuurissa nainen ei missään tapauksessa voinut toimia hallitsijana eikä työskennellä miesten kanssa, joutui Cixi käytännössä hallitsemaan ensin poikansa keisari Tongzhin nimissä ja myöhemmin, tämän kuoltua, keisariksi nimeämänsä sukulaispoika Guangxun nimissä. Vain muutama tunti ennen omaa kuolemaansa Cixi nimitti keisariksi pienen sukulaispoikansa Pu Yi'n.

Luonteeltaan Cixi oli musiikkia rakastava, nauravainen, älykäs, uudistushaluinen ja sovitteleva eli tiukan hallitsijanroolin takaa löytyi inhimillinen nainen. Keisarinnana hän teki paljon uudistuksia tuoden hyvin vanhanaikaisen valtakuntansa keskiajasta nykyaikaan. Cixin valtakaudella Kiinassa otettiin käyttöön moderniin valtioon oleellisesti liittyvät rautatie, lennätin, puhelin, sähkö, länsimainen lääketiede sekä nykyaikainen armeija, kaupankäynti ja diplomatia. Lisäksi Kiinan vuosituhansia vanha koulujärjestelmä uusittiin ja mallia otettiin länsimaisista kouluista ja yliopistoista. Myös lehdistö sai Kiinassa ennennäkemättömän sanan- ja lehdistönvapauden.

Changin elämäkerta on hyvin perusteellinen ja kertoo Kiinan 1800-luvun loppuvuosikymmenten poliittisista kiemuroista välillä jopa tuskastuttavan yksityiskohtaisesti ja puuduttavasti. Samaan aikaan kirja on kuitenkin hyvin mielenkiintoinen valaistessaan Kiinan ikiaikaisia tapoja ja kulttuurisia perinteitä. Teos auttaa ymmärtämään kiinalaisten pitkää historiaa ja ajattelutapaa.


Kirjan luettuaan huomaa todellakin oppineensa taas paljon uutta ja tuntee itsensä aikaisempaa sivistyneemmäksi. Suosittelen leskikeisarinna Cixin elämäkertaa kaikille, jotka pitävät myös Bertoluccin Viimeinen keisari -elokuvasta ja joita runsas sivumäärä sekä kiinalaisen poliittisen historian tarkka kuvaus ei etukäteen pelästytä.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Tampereen teatteri: Sugar - Piukat paikat

Olin keskiviikkona 7.10.2015 katsomassa Tampereen Teatterissa musikaalia Sugar - Piukat paikat. Tarina on tuttu varsinkin Marilyn Monroen tähdittämästä klassikkoelokuvasta (Some like it hot) vuodelta 1959. Tarinan juonta en lähde tässä sen tarkemmin avaamaan, vaan keskityn enemmänkin esityksen toteutuksen arviointiin.

Tampereen Teatterin versiossa naisorkesterin jäseniksi pyrkivät ja mekoissa keikistelevät miespääosien esittäjät Lari Halme ja Risto Korhonen. Naispääosassa on kaksoismiehitys ja minun näkemässäni näytöksessä Sugarin roolissa lirkutteli Hanna-Liina Võsa.

Võsa loi Sugarista paljon tyttömäisemmän hahmon kuin Marilyn aikoinaan elokuvaversiossa. Tähän saattaa osaltaan vaikuttaa Võsan virolainen, lapsekkaan oloinen korostus. Puhetta esityksessä olikin paljon, vaikka kyseessä oli musikaali. Musiikkia mukana oli vain siteeksi.

Lari Halme ja Risto Korhonen loistivat tyttöbändin hieman romuluisempina jäseninä. Yhtenä länsimaisen huumorin peruslajeina voidaankin pitää miehiä naisten vaatteissa ja peruukeissa. Tässä tarinassa idea kuitenkin toimii eikä vaikuta kuluneelta kestovitsiltä. Halme saa Josephine-hahmoonsa syvyyttä eikä rooli jää vain hassujen vaatteiden pinnaksi. Korhosen Daphne ei yllä niin syvälle naisellisuuden sieluun, mutta hänen ilmeilynsä ja kropan käyttönsä on huikeaa. Hänellä on ilmiömäiset koomikon kasvot ja tässä roolissa hänen kävelytyylinsä sekä vartalon liikehdintänsä on jopa viehkeämpää kuin useimmilla naisilla.

Piukat paikat on mukava "vanhan ajan" komedia, josta katsoja tulee hyvälle tuulelle ja lähtee teatterista virkistyneenä pois. Tyylillisesti kaikki hahmot eivät kuitenkaan istu tällaiseen "perinnekomediaan" vaan osa roolihahmoista on vedetty täysin yli. Vaikka kyseessä on komedia, se ei kuitenkaan ole farssi. Tästä syystä miljonääripappojen ja gangsterijengiläisten "kummelihahmot" olisi voinut tyylitellä huomattavasti hienovaraisemmin.

Esityksen lähes kolmen tunnin kestoa ei myöskään ole syytä pelästyä. Maratonpituus ei tuntunut rasitteelta edes pitkän työpäivän päälle, vaan aika kului nopeasti eikä kelloa tullut esityksen aikana katsottua kertaakaan.

Oliko esitys sitten 52 euroa maksaneen lippunsa arvoinen? Mielestäni ei, mutta suosittelen kappaletta silti kaikille hyväntuulisen vanhan ajan komedian ystäville!