Pohjalaisia on kolmas näkemäni
ooppera - edellisistä oopperakerroista on 20 vuotta. Mielestäni
oopperaa pidetään turhaan elitistisenä huvina.
Itse näen sen yhtenä musiikkiteatterin lajityyppinä, joka on
kuitenkin harmillisen harvojen saavutettavissa. Lippujen hinnat ovat
todella suolaiset ja pääkaupunkiseudun ulkopuolella oopperaa on
käytännössä hankalaa päästä näkemään.
Tästä syystä on hienoa, että
Tampereella on jo 70 vuotta toiminut Tampereen Ooppera tarjoten myös
maakunnan ihmisille mahdollisuuden kerran vuodessa kuulla ja nähdä
tasokasta oopperakulttuuria. Juhlavuotensa kunniaksi Tampereen
Ooppera on valinnut kappaleekseen Leevi Madetojan Pohjalaisia
- kuten ensimmäisenä näytäntövuotenaan 1947. Mitään
vuosikymmeniä vanhaa tulkintaa ei kuitenkaan helmikuussa 2017
Tampere-talon lavalla nähty.
Tapio Parkkinen on modernisoinut
perinteistä ja vanhakantaista pohjalaistarinaa raskaalla kädellä.
Itse en ole koskaan tykännyt teatteri-, operetti- tai
oopperakappaleiden modernisoinneista, koska ne harvoin oikeasti
tarjoavat mitään "parempaa" kuin alkuperäinen versio.
Parkkisen Pohjalaisia-tulkintakin tuntui modernisoidulta vain
modernisoinnin itsensä takia, ei siksi että se olisi tuonut
tarinaan oikeasti uutta näkökulmaa. On hyvä muistaa, että
alkuperäinen libretto on kirjoitettu 1920-luvulla ja tarina on sen
maailmanajan näkökulmasta kirjoitettu ja sijoitettu siitä vielä noin 60
vuotta taaksepäin.
Joten miksi renki sitten kanniskeli lavalla
moottorisahaa? Etenkin kun sillä ei tehty yhtään mitään. Entä
miksi pohjalaismies Jussi ajeli näyttämöllä pari polkaisua
nykyaikaisella fillarilla? Se ei ollut mitenkään tarpeellista eikä
dramaturgisesti tuonut mitään lisäarvoa kohtaukseen.
Puvustus sentään oli pääsääntöisesti
melko uskollista 1860-luvun pohjalaiselle tyylille, tosin sekin vain
ensimmäisellä puoliajalla. Väliajan jälkeen
kuulustelukohtauksessa vallesmanni oli puettu kuin nykyajan
tv-dekkarien etsivät: mustat housut, valkoinen kauluspaita hihansuut
käärittyinä ja nahkahihnoista koottu "aseliivi", jossa
pyssy jää koteloon kainalon alle.
Lavastus oli hyvin pelkistetty,
eräänlainen valkoinen putki tai "tynnyri". Sivuseinille
sijoitetut ovet näyttivät siltä kuin lavastus olisi vasta
luonnosvaiheessa ja ovet vielä hyvin keskeneräisiä. En tykännyt. Vanhat
pohjalaistalot ja -pihapiirit olivat (ja ovat) hyvin omaleimaisia ja
niistä olisi saanut rakennettua vaikka millaiset lavasteet, miljööt
ja interiöörit. Sen sijaan lavastuksessakin oli menty modernisointi
edellä.
Ilmeisesti putkimaisesta lavastuksesta
johtuen etenkin sopraanojen laulusta ei välillä tahtonut kuulla
mitään, vaan ääni jäi lavasteisiin ja peittyi lisäksi Tampere
Filharmonian hienoon soitantaan. Onneksi oopperoissa on tapana
heijastaa libreton sanat yleisölle. Niitä lukiessa pysyi kärryillä
siitä mitä lavalla laulettiin. Sinänsä kaikki laulajat olivat
perustyössään eli laulamisessa loistavia.
Eniten pohjalaista henkeä myös
kehonkielellisesti löytyi Jussia esittäneestä kuopiolaisesta Ville
Rusasesta. Hän oli ehdottomasti vahvin ja isoin roolissaan. Edes
häjyjoukon johtajaa, Karjanmaan Köystiä esittänyt Waltteri
Torikka ei yltänyt Rusasen tasolle, vaikka hänellä oli käsissään
suurimman uhoojan rooli. Sen sijaan Torikka ja hänen häjynsä
olivat ihmeellisen feminiinisesti keikailevia hienostelupoikia. Missä
oli häjyjen isotteleva uho ja mahtailu? Kovalla ryminällä he toki
lavalle ryntäsivät, mutta ryminä johtui lavasteseinien ovien
rämähtämisestä näyttämön lattiaan, ei heidän omasta mahdistaan.
Jopa heidän uholaulunsa jäi hyvin vaisuksi. " Ja enkä minä hurjan luontoni tähäre, päätäni alaha paina," Hurja luonto ei kyllä yltäny lavalle asti. Tai sieltä yleisöön asti.
Jyrki Anttila lauloi upeasti suutarin puukottaneena (tai tappaneena) ja teostaan vangittuna Anttina. Erityisesti mieleeni jäi hänen laulamansa rivit "nyt mua viedähän linnasta linnaan, kantaen kruunun kahlehia".
Miesroolien
ohi oli Parkkisen modernisoinnissa nostettu kuitenkin pohjalainen nainen.
Vaikka muutoin en pitänyt esityksen modernisoinnissa käytetyistä
keinoista, tämä oli mielestäni hieno juttu. Kerrankin naiset eivät
jääneet isottelevien miesten varjoon vaan nousivat näyttävinä,
vaativina ja vahvoina esiin, itsenäisinä ja myös itsepäisinä -
aitoina pohjalaisnaisina. Juurevan Kaisan roolin esitti Päivi
Nisula, hieman heitukkamaisena Liisa-piikana liihotteli Marjukka
Tepponen ja vanki-Antin morsiamen Maijan osan lauloi tukevan
turvallisesti Tiina-Maija Koskela. Tämä trio pärjäsi hienosti
rooleissaan ohittaen esityksillään monet päärooleissa olleet
miestähdet.
Tampereen Oopperan kuoroa on kehuttu
vuodesta toiseen, niin kauan kuin muistan. Ja hienosti kuoro
laulaakin! Vaikka en oikeasti ymmärrä mitään ooppera- tai
klassisen musiikin yksityiskohdista ja teknisistä hienouksista,
tällainen maallikkokin kuulee, kuinka upeasti kuoro soi. Madetojan
Pohjalaisissa on vain harmillisen vähän kohtauksia, joissa
kuoro pääsee todella osoittamaan osaamistaan. Sen sijaan kuoron
rooliksi jäi monessa kohtaa ainoastaan näytellä tavallista
kylänväkeä päähenkilöiden taustalla ja lavan reunoilla, kuin
osana kulisseja. Kuoron oli kuitenkin hienosti valmentanut
kuorokapellimestari Heikki Liimola.
Tampere Filharmoniaa johti
kapellimestari Anna-Maria Helsing. Orkesteri hoiti oman tonttinsa
niin hienosti, ettei siihen oikeastaan edes kiinnittänyt mitään
huomiota koko esityksen aikana. Selvä merkki loistavasta
onnistumisesta.
Viimeinen, jopa hätkähdyttävä,
näyttämökuva oli se, kun kuorolaisille (kansalaisille)
ilmestyivät punaiset ja valkoiset hihanauhat. Niillä luonnollisesti
mainostettiin Tampereen Oopperan seuraavaa esitystä, vuoden 1918
sodasta kertovaa Veljeni vartijaa. Itse
ajattelen hihamerkeillä halutun lisäksi viitata yksinkertaisesti siihen, mikä odottaisi muutamia historian vuosikymmeniä myöhemmin
myös näitä näyttömän hahmoja ja heidän jälkeläisiään.
Loppuunmyydyn
Tampere-talon ison salin yleisö antoi kohteliaat aplodit
esiintyjille, mutta kukaan ei noussut seisomaan ja yllättävän
vaisuilta aploditkin lopulta tuntuivat. Vaikka oopperasta jäi
päällimmäiseksi tunne "no se oli ihan ok", niin viihdyin
silti katsomossa ja olen tyytyväinen, että hankin liput esitykseen. Itse asiassa ostin liput jo viime vuoden huhtikuussa,
koska ooppera on Tampereella harvinaista huvia
ja kevättalven esitykset
myydään vuodesta toiseen loppuun. Jos siis haluaa päästä
katsomaan vuoden päästä
ensi-iltansa saavaa Veljeni
vartijaa, on liput ostettava
jo nyt!
