Ville Kaarnakari: Operaatio Para Bellum

Tällä kertaa olen tarttunut itselleni täysin vieraaseen kirjallisuuden lajiin eli sotaromaaniin. Toki Väinö Linnan Tuntematon sotilas on suomalaiseen yleissivistykseen kuuluen luettu, ja loistava teos se onkin millä tahansa mittapuulla, mutta muutoin genre on minulle vieras.

Ville Kaarnakarin Operaatio Para Bellum (2013, Tammi) on itsenäinen jatko-osa Kaarnakarin Operaatio-alkuiselle romaanisarjalle. Teos (OPB) sijoittuu jatkosodan loppuvaiheisiin ja syksyyn 1944. Suomi ja Neuvostoliitto solmivat rauhansopimuksen, mutta Suomea uhkaa silti miehittäminen. Saksalaiset masinoivat salassa Suomeen vastarintaliikettä ja samankaltaisissa puuhissa touhuavat myös muutamat Päämajan korkea-arvoiset upseerit, jotka kaiken muun operoimisen lisäksi organisoivat asekätkentää.

Samaan aikaan myös Yhdysvalloilla ja Ruotsilla on omat intressinsä käyttää Suomea omana nappulanaan maailmanpolitiikan pelilaudalla. Lisäksi tarinassa kuvataan mielenkiintoisesti Suomen sodan ajan tiedustelutoimintaa sekä kaukopartiomiesten tehtäviä itänaapurin joukkojen selustassa.

En olisi ikinä uskonut, kuinka jännittävä tuollainen sotaromaani voi olla! OPB imaisi täysin mukaansa ja sitä oli mahdotonta laskea käsistään ennen kuin oli päässyt trillerimäisen jännitysnäytelmän loppuun asti. Huh huh!

Monta kertaa kirjaa lukiessa tuli myös mieleen, etten tiennyt tällaisiakaan asioita Suomen historiasta. Olenkohan nukkunut koulun historian tunneilla? On kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka monet OPB:n henkilöhahmot ovat olleet todellisia ihmisiä, on kyseessä kuitenkin romaani eikä historiantutkimus tai tiedekirja. Ei kannata ottaa kaikkea täytenä faktana, vaan keskittyä viihtymään tarinan juonenkäänteissä. Onnekseni olen myös naimisissa historian opettajan kanssa, joten pääsin keskustelemaan kirjan sisällöstä ja siitä, mikä siinä on historiallisesti totta ja mikä keksittyä. Muutoin olisin jäänyt ihmettelemään joitakin romaanissa esitettyjä sotaan liittyviä seikkoja ja niiden todenperäisyyttä.

Operaatio Para Bellumia lukiessa ei voinut myöskään välttyä vertaamasta tuota syksyn 1944 maailmanpoliittista tilannetta nykyhetkeen. Suomi oli tuolloin eri maailmanvaltojen välisten suhteiden pelimerkkinä, mutta entäs nyt, tammikuussa 2017? Olemmeko jälleen Yhdysvaltojen ja Venäjän heittopussina? Entäpä maamme sisällä Suomea nakertavat tietyt poliittiset piirit? Toivotaan että historiasta opittaisiin edes joskus jotain.

Jos olette samanlaisia kuin minä, että sotaromaanit eivät kiinnosta, niin tarttukaa pikimmiten Ville Kaarnakarin Operaatio Para Bellumiin! Yllätytte varmasti.

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa

Kirjoitin tammikuussa 2016 tänne blogiin arvostelun Virpi Hämeen-Anttilan dekkarista Käärmeitten kesä. Tuolloin kirjoitin, että päähenkilö Karl Björkin omat elämänvaiheet ja ongelmat koukuttivat niin, että odotin jo seuraavaa osaa Björkin tarinaan. Nyt odotus sitten palkittiin! Tai oikeastaan viime jouluna, jolloin sain lahjaksi Hämeen-Anttilan dekkarisarjan uusimman osan Kuka kuolleista palaa (Otava, 2016).


Tässä kohtaa ehdotankin lukemaan yllä mainitsemani blogikirjoituksen vuoden takaa (linkki blogiin). Kuka kuolleista palaa -dekkarin kuvaukseen ja arvosteluun sopivat täsmälleen samat sanat kuin Käärmeitten kesän kritiikissä. Jälleen ihastutti tarkka ajankuva, hauskasti yhtä aikaa sekä kliseiset että mehevät eri hahmojen arkkityypit (työläispoika, aristokraattinen yritysjohtaja, alamaailman roistot, sivistyneistöperheen tytär, poliisikonstaapelit jne.) sekä erityisesti tarinan rikas kieli. Yleensä minua ärsyttää todella paljon suomen sanojen väärinkirjoitus, mutta Hämeen-Anttilan dekkarisarjassa "väärin kirjoitetut" sanat ovat harkittuja ja kirjan aikakautta mukavasti korostavia. Sanat "kolleega", "institutsiooni" ja "automobiili" tarjoilevat hauskasti 1920-luvun alun tunnelmia ja puhetapaa.


Kuka kuolleista palaa -tarinan varsinaisessa dekkariosuudessa Helsinkiä piinaa tuhopolttojen sarja, joista yhden palon yhteydessä löytyy tulipaloon kuollut henkilö. Ruumiin henkilöllisyydestä jää kuitenkin kytemään epäilys niin tapausta tutkivalle poliisille kuin Karl Björkille. Vaikka tarina sisältää monenlaista 20-luvun rikollisuutta ja jopa murhapolton, on dekkarin tuottama jännitys silti "pehmää" ja "mukavaa", ei kovaa ja raakaa kuten nykyaikaan sijoittuvissa jännäreissä usein tuppaa olemaan. Lisäksi kuvioihin vaikuttavat vahvasti tuon ajan yhteiskunnalliset seikat kuten kieltolaki.


Ja kuten alussa viittasin Björkin yksityiselämän koukuttaviin käänteisiin niin kyllä, Kuka kuolleista palaa antoi vastauksia päähenkilö Björkiin liittyviin seikkoihin, mutta jätti tietysti uusia kysymyksiä ilmaan. Ei auta kuin jälleen odottaa seuraavaa Virpi Hämeen-Anttilan Karl Björk -dekkaria...

Raija Oranen: Ackté!

Raija Orasen tuorein romaani Ackté! (Teos, 2016) on nimensä mukaisesti taiteilijaromaani ensimmäisestä suomalaisesta kansainvälisesti menestyneestä sopraanosta Aino Acktésta. Tarinassa minäkertoja Ackté kertoo elämänsä vaiheista toisaalta päiväkirjamaisesti ja toisaalta muistelmatyyliin.

Varsinaisesti tarina alkaa vuodesta 1894, jolloin 18-vuotias Aino matkustaa Pariisiin opiskelemaan laulamista tavoitteenaan kiinnitys primadonnaksi Pariisin Suureen Oopperaan. Selvää on, ettei matkustelu 120 vuotta sitten pitkin Eurooppaa ollut ihan yhtä yksinkertaista kuin nykyään. Aino oli kuitenkin aatelisesta, joskin vähävaraisesta, kulttuurikodista lähtöisin, joten lähtökohdat ulkomailla opiskeluun ja oopperatähteyden tavoitteluun olivat suotuisat.

En ole aikaisemmin kovin paljon pitänyt Orasen kirjoitustyylistä, mutta hänen historiallisten elämänkertaromaaniensa aiheet ovat poikkeuksetta olleet kiinnostavia. Tässä uusimmassa Ackté! -romaanissa kuitenkin myös kirjoitustyyli on miellyttävää eikä siinä lukiessa häiritse juuri mikään. Teksti etenee sujuvasti ja varsinaista tarinasisältöä tukien.

Oranen on selvästi nähnyt vaivaa perehtyessään todellisen Aino Acktén elämänvaiheisiin, kirjeenvaihtoon ja muihin Acktén teksteihin. Romaanissa todella kuuluu Acktén omien ajatusten ääni. Kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millaista naislaulajan elämä oli 1900-luvun taitteessa oopperaroolien ja muiden esiintymistilaisuuksien perässä juostessa pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa. Samalla kuitenkin pienet lapset oli jätettävä jopa vasta muutaman kuukauden ikäisinä kotiin hoitajien ja isoäitien kasvatettaviksi. Maailmalle oli mentävä, kun esiintymispalkkiot, maine ja kunnia sinne vetivät. Acktén omaa elämäntarinaa ja valintoja ymmärtää myös paremmin, jos on vähänkään perillä eri säveltäjistä ja oopperan klassikoista.

Aino Ackté liikkui monipuolisissa kulttuuripiireissä ja romaani luokin eläväisen, persoonallisen ja hauskan kuvan sen ajan hyvinkin itsetoisista ja -riittoisista taiteilijoista. Kirjan keskeisiä henkilöitä Acktén lisäksi ovat mm. Robert Kajanus, Oskar Merikanto, Jean Sibelius, Juhani Aho ja erityisesti Albert Edelfelt. 

Samoihin vuosiin ja vuosikymmeniin mahtuvat myös Suomea kohdanneet venäläistämistoimenpiteet, manifestit ja muut sortotoimet. Romaanissa seurataankin kulttuurielämän lisäksi Suomen itsenäistymishistorian vaiheita melko tarkasti, olihan Aino Ackté vuosikausia naimisissa poliittisesti merkittävässä roolissa toimineen senaattori Heikki Renvallin kanssa.

Raija Orasen teos on siten mukavaa luettavaa erityisesti kaikille niille, joita kiinnostavat Suomen kulttuurielämä ja kultakauden taiteilijat historiallisesti kuohuvien vuosikymmenten aikana 1890-luvulta pitkälle 1930-luvulle asti.