Mitähän sitä
oikein osaisi sanoa tästä uusimmasta, eli kolmannesta Tuntematon
sotilas (2017, ohjaus Aku
Louhimies) -filmatisoinnista?
Kolmen tunnin leffaan
mahtuu niin paljon tavaraa, että kaiken näkemänsä jäsentelyyn
menee aikaa. Filmin arviointia vaikeuttaa myös se, että sitä
väistämättä vertaa vuoden 1955 Edvin Laineen versioon. Laineen
Tuntematon, siihen valitut
kohtaukset ja näyttelijöiden tekemät roolit ovat niin ikonisia, että
mitään Tuntematonta
sen jälkeen on mahdotonta katsoa vertailematta sitä tuohon
kaikkein ensimmäiseen versioon Väinö Linnan klassikosta. Sen
sijaan Rauni Mollbergin vuoden 1985 ohjaus samasta kirjasta ei ole
saavuttanut sellaista asemaa, että tuoreinta Tuntematonta
alkaisi luonnostaan verrata
siihen.
Ensinnäkin Louhimiehen Tuntemattomasta
on todettava, että elokuva
on todella hieno; tarkkaa työtä, jossa monet asiat näytetään
ilman että asioista puhutaan tai niitä alleviivataan mitenkään.
Esimerkiksi viittaus pervitiinin käyttöön on toteutettu
pienimuotoisesti mutta vaikuttavasti. Vastaavia tilanteita ja
yksityiskohtia on lukuisia.
Myös casting on täysosuma. Yksikään
roolihahmo ei ole ylilyöty, karikatyyri tai koominen. Huumori on
loppujen lopuksi hyvin vähäistä, vaikka tietyt klassikkorepliikit
on kevennykseksi tarkoitettukin. Esimerkiksi kaupparatsu Rahikainen
(roolissa Andre Alén) näytetään ennemminkin etovana tyyppinä.
Vanhala (roolissa aivan huippu Hannes Suominen) puolestaan on ehjä
hahmo, jonka kasvutarina ja lopun vakavoituminen on jotain ihan muuta
kuin Laineen ohjauksen hihittelevä hassuttelija.
Sen sijaan Lehto (roolissa Severi
Saarinen) jää melko pieneen osaan tarinassa eikä muutoinkaan nouse
tulkinnassa kovin korkealle. Toisaalta ”alkuperäinen Lehto” Åke
Lindman on niin leimautunut suomalaisten mielissä oikeaksi Lehdoksi,
että vaikea sitä on uusien näyttelijöiden muuttaa. Sama ”ongelma”
on myös Joonas Saartamolla Lahtisen osassa: Veikko Sinisalo vain oli
aikoinaan niin ”aito” Lahtinen, ettei sitä helpolla horjuteta.
Pirkka-Pekka Petelius puolestaan aloitti
Tuntematon-uransa Mollbergin
ohjauksen Hietasena ja päätyi Louhimiehen versiossa kapteeni
Kaarnaksi. Petelius on todella upea, lämmin Kaarna. Hietaseksi
Louhimies on valinnut tv:n koomikkorooleistaan tunnetun Aku
Hirviniemen. Hietanen on tässä filmauksessa isommassa roolissa kuin Laineen versiossa ja myös Hirviniemi onnistuu roolissaan
huippusuorituksen veroisesti. Samoin voi sanoa myös Johannes
Holopaisen Kariluodosta, Jussi Vatasen Koskelasta, Samuli Vauramon
Lammiosta ja kerrassaan hykerryttävästä Juho Milonoffin
Honkajoesta.
 |
| (kuva: www.tuntematonsotilas2017.fi) |
Kaikkien
yläpuolelle sekä roolin näkyvyydessä että sen toteuttamisessa
nousee kuitenkin Rokkaa esittävä Eero Aho. Voisi sanoa, että tämä
uusin Tuntematon on
nimenomaan Antero Rokan – ja Eero Ahon – elokuva. Rokka
on suorastaan koko elokuvan päähenkilö ja hänen hahmoaan
taustoitetaan huomattavasti enemmän kuin muita. Mukaan tuodaan Rokan
perhe ja kotitila sekä niiden kohtalot. Yhdeksi hienoimmista
kohtauksista haluan mainita Rokan sotaan lähdön. Yhtään
vuorosanoja ei kohtauksessa puhuta, mutta niitä ei edes tarvita.
Kuvat kertovat kaiken. Samoin elokuvan lopussa Rokan kotiinpaluu: Mitään ei puhuta, ja katsojat pyyhkivät kyyneleitä.
Kaikki
on jotenkin niin hienosti toteutettu tässä elokuvassa. Luonnon yksityiskohdat, värinmääritykset, kuvien sommittelut,
äänisuunnittelu. Äänistä erityisesti jäi mieleen kohtaus, jossa
sairaalateltan edessä hoitaja polttaa tupakkaa verisin käsin samalla kun jostain taustalta kuuluu luun sahaaminen. Karmivaa. Loppupuolella Neuvostoliitto tulittaa kirjaimellisesti viimeistä päivää ja
tulituksen loputtua hiljaisuus suorastaan huutaa korvissa.
Ihmeellinen tunne.
Elokuvaa
katsoessa mietin myös moneen kertaan, että ihminen on todellakin kaikista
eläinlajeista kaikkein tyhmin. Mitään ei opita historiasta,
koskaan. Tämä uusin Tuntematon osoittaa
jopa Laineen ohjausta paremmin sodan niin täydellisen turhuuden ja hulluuden.
Tämän elokuvan voi hyvin katsoa
ilman, että on lukenut Linnan Tuntemattoman sotilaan tai
Sotaromaanin, vaikka toki hahmojen ja tapahtumien tietäminen ennakkoon auttaa pääsemään nopeammin sisään eri roolihenkilöiden merkitykseen kokonaisuuden kannalta. Ehkä
parhaiten elokuvan kaikkien
nyanssien huomaamiseen ja ymmärtämiseen auttaa kuitenkin hyvä yleissivistys.
Julkisuudessa on maristu siitä, että
tarvitseeko samasta romaanista välttämättä filmata uusi elokuva
aina 30 vuoden välein. Mielestäni pitää. Laineen ohjaus 1955 oli
oman aikansa kuva, johon vaikutti vahvasti sen ajan poliittinen
tilanne ja Suomen suhde Neuvostoliittoon. Vuonna 2017
aikaperspektiiviä tapahtumiin on paljon enemmän ja poliittiset
maailmansuhteetkin ovat erilaiset.
Louhimies on siten pystynyt ottamaan omaan ohjaukseensa erilaisia
painotuksia. Myös jokaisen suomalaisen (mies)näyttelijäsukupolven
pitää päästä tekemään oma versionsa näistä moneen
suomalaiseen sukupolveen niin vahvasti vaikuttaneista tapahtumista.
Tästä elokuvasta olisi niin paljon
sanottavaa, mutta johonkin on arvio päätettävä. Lopetan siis
kritiikkini toteamalla yksinkertaisesti, että kertakaikkiaan onnistunut
tulkinta!
Mutta onko
Louhimiehen versio sitten sellainen, että sen haluaa nähdä joka
vuosi uudestaan? Pakko sanoa tähän että ei. Edvin Laineen version
jaksaa katsoa joka itsenäisyyspäivä uudestaan, mutta Louhimiehen
elokuvan katsoisin ehkä vain joka toinen tai kolmas vuosi...
Mutta
katsoopa sitä
sitten vuosittain minkä hyvänsä näistä kolmesta
elokuvaversioista,
sillä ei oikeastaan ole niin suurta merkitystä. Tärkeintä on, että näitä elokuvia katsotaan, jottei niiden kertoma tarina koskaan unohdu. Niin suuresti sota vaikutti ihmisten henkiseen ja fyysiseen
terveyteen, kotien olemassaoloon, elämään ja kuolemaan. Omat
vaarini osallistuivat molemmat sotaponnistuksiin, toinen heistä kaukopartiomiehenä. Itsenäinen Suomi ei
olisi 100-vuotias ilman veteraanien suuria uhrauksia.
Kiitos
Suomen veteraaneille.
