Koska Gösta Sundqvist itse oli
kiistämätön sanoittajalahjakkuus, verbaalitaituri ja tarkka
yksityiskohdista, olivat odotukseni myös hänen elämäkertaansa
Gösta Sundqvist - Leevi And The Leavingsin dynamo (Into, 2017)
kohtaan korkealla. Valitettavasti kirjan tekijä Timo Kalevi Forss ei
yllä kuin ehkä juuri ja juuri välttävään arvosanaan.
Teos on omituisen ristiriitainen, tai
kuten puolisoni totesi ”yhtä sekava kuin äijä [Sundqvist] itse”.
Suoria lainauksia Sundqvistin lehtihaastatteluista ja muista
teksteistä on aivan liikaa. Välillä luvut tuntuvat olevan pelkkää
suoraa lainausta, ilman että se kuitenkaan on ollut tarkoitus, näin
ainakin oletan esim. taiton perusteella. Liiat lainaukset eivät enää
toimi onnistuneena tehokeinona tai leipätekstin rytmittäjänä.
Kirjan koko rakenne on mielestäni
epäonnistunut. Kun alussa on käyty läpi Sundqvistin lapsuus ja
nuoruus alkaa Forss käydä läpi Sundqvistin musiikkiuraa levy per
luku -periaatteella. Kuitenkin jossain vaiheessa näiden levylukujen
väleihin alkaa ilmestyä ihan eri teemoja, kuten jalkapalloa,
Sundqvistin äijämäisyyttä, Sundqvistin radio-ohjelmia sekä
bändin keikkailemattomuutta käsitteleviä lukuja. Tämä
ei toimi vaan saa ainoastaan aikaan sekametelisopan, etenkin kun
”teemaluvuissa” puhutaan samoja juttuja jotka kerrotaan myös
levyistä kertovissa luvuissa. Mielestäni parempi ratkaisu olisi
ollut ensimmäisessä osassa esitellä jokainen levy lyhyesti, vaikkapa sitten luku kerrallaan, ja sitten toinen osa kirjasta omistaa eri aiheista
kertoville teemaluvuille.
Forss käy kirjassa läpi jokaisen
Sundqvistin tekemän levyn kappale kappaleelta. Hänen analyysinsä
näistä kappaleista kyllä tuntuvat yhtä ontuvilta kun omat
sepustukseni täällä blogissani. Isompi ongelma mielestäni on
kuitenkin se, ettei kirjassa sanota analyysien olevan Forssin omia
mielipiteitä, vaikka ne ilmeisesti juuri sellaisia ovat, vaan lukija saattaa
erehtyä luulemaan niiden taustalla olevan tieteellisempääkin
tutkimustyötä. Etenkin, kun Gösta Sundqvistin tuotannosta on todella olemassa ihan oikeaakin akateemista tutkimusta. Tietoteoksessa, jollainen Sundqvistinkin elämäkerta
lienee, tulee aina selvästi erottaa faktat ja tekijän omat
mielipiteet toisistaan.
Kuten jo totesin, tietoteoksessa ei pitäisi esittää
väitteitä ilman faktapohjaa. Forss kuitenkin esimerkiksi kirjoittaa, kuinka kappale
Hymyilevä veitikka ”on
typerä täytebiisi joka ei naurata ketään” (s. 219). Aika rohkea
väite. Mistä Forss voi tietää, ettei kyseinen kappale naurata
ketään? Mihin Forss
pohjaa väitteensä? Onhan meitä suomalaisiakin 5,5 miljoonaa,
luulisi että kappale voi jotain näinkin suuresta väkimäärästä
naurattaa. Kirja on täynnä vastaavanlaisia väitteitä, jotka ovat
pelkästään Forssin omia mielipiteitä eivätkä perustu mihinkään faktaan.
Forssilla on myös omituinen tapa sanoa
tai suorastaan väittää jotain, mutta jo seuraavassa kappaleessa
kumota sen mitä on juuri sanonut. Esimerkiksi Käärmenäyttely-levystä
kertovassa luvussa Forss heti luvun alussa toteaa levyn oleva
tasapaksu, mutta kuitenkin saman luvun lopussa ilmoittaa levyn olevan
sillisalaattimainen. Mielestäni tasapaksuus ja sillisalaatti ovat
aika lailla toistensa vastakohdat.
Forss
myös toistelee lähes joka luvussa samat asiat, jotka on jo –
moneen kertaan – kirjassa kertonut, kuten että Sundqvist vastusti
auktoriteettejä jo nuorena eikä tullut toimeen opettajiensa kanssa. Joo, uskotaan kyllä vähemmälläkin, ei tarvitse toistaa
joka luvussa samaa mantraa.
Erityisen paljon harmittaa tekstin lukuisat kirjoitusvirheet; sekä oikeinkirjoitusvirheet että ylimääräiset tai puuttuvat kirjaimet sanoissa. Teksti
tuntuu siten täysin viimeistelemättömältä ja huolimattomasti
tehdyltä. Esimerkiksi levy-yhtiöpomo on
yhdyssana (”oman levy-yhtiö pomonsa Göstä sentään...”, s.
223), samoin palkintotiedote (”toisin
kuin hän Juha Vainio -palkinto tiedotteessaan väittää...”, s.
240). Teksti huutaa kustannustoimittajan punakynää. Tai jos
teoksella on ollut kustannustoimittaja, sitä ei valitettavasti
todellakaan tekstistä huomaa ja on pakko ihmetellä hänen
ammattitaitoaan, vaikka sen kyseenalaistaminen ikävältä tuntuukin.
Kuten Forss itse kirjoittaa Takaisin hiekkalaatikkoon -biisistä
”pieni hiominen olisi tehnyt terää” (s. 203) niin täysin samaa
voi sanoa Forssin omasta tuotoksesta.
Sanavalinnat
ovat useassa kohdassa todella hämmentäviä. Elina, mitä
mä teen -kappaleesta
kertoessaan Forss kirjoittaa ”biisi päättyy kuitenkin jaxuhalin
veroiseen optimistiseen – – tokaisuun” (s. 204). Jaxuhalin? Siis
luinko oikein? Miksi oi miksi käytetään tuollaista sanaa
tällaisessa kirjassa??
Myös
Sinisilmäinen tyttö -kappaleesta
Forssin toteaman ”eikä biisin huumoriulottuvuuskaan kanna
vaivautuneisuutta pidemmälle” (s. 220) voi sanoa kuvaavan hyvin myös Forssin omaa tekstiä. Hän käyttää edellisessä kappaleessa
kuvailemieni omituisten sanojen lisäksi myös stadin slangia siellä
täällä. Ilmeisesti tavoitteena on tosiaankin jonkinlainen
huumoriulottuvuus, vaikka se ei kanna ärsyyntyneisyyttä pidemmälle.
Tästä esimerkkinä vaikkapa
virke ”dub-herkuttelut ja
tyylinmukainen kaiun käyttö saavat stiflat sheikkaamaan” (s.
220). Joo-o.
Viimeisessä luvussa Forss käy läpi
sitä, miten Sundqvist on vahvasti vaikuttanut suomalaiseen
populaarikulttuuriin ja on esikuvana monelle muulle sanoittajalle ja
muusikolle. Tuntuu että Forss täysin sattumanvaraisesti luettelee
joitain nimiä (esim. Paula Vesala), jotka ovat saaneet vaikutteita
Sundqvistin tuotannosta. Miksi hän ei mainitse sanallakaan
esimerkiksi Arttu Wiskaria, jonka laulujen esikuvana kuuro ja
sokeakin tajuaa olleen Leevi And The Leavingsin tarinalliset,
iskelmälliset biisit? Etenkin kun Wiskarista ja hänen musiikistaan
on viime vuosina puhuttu julkisuudessa nimenomaan tästä
näkökulmasta ja on esitetty kommentteja, kuinka surkeasti Wiskari
kopioi Sundqvistia. Miksi Forss ei käsittele tätä kulmaa kirjassa
ollenkaan?
Kirja tuntuu amatöörimäiseltä ja
lähinnä ärsyttää. Siitä jää tympeä maku suuhun ja olin
pelkästään huojentunut, kun sain kirjan loppuun. En olisi rämpinyt
kirjaa viimeiseen sivuun asti, ellen tosissani olisi ollut kiinnostunut Göstä
Sundqvistin elämästä ja uran vaiheista.
Jotain hyvääkin on kuitenkin sanottava: kirjan lopusta löytyy kattava diskografia ja luettelo
muustakin Sundqvistin tuotannosta, lähdeluettelo sekä
henkilöhakemisto. Myös kirjaan sisältyvät kaksi kuvaliitettä
ovat kiinnostavia.
Tuntuu kurjalta lytätä täysin Timo Kalevi Forssin hengentuote, mutta tällä kertaa en voi muutakaan. Lukekaa Gösta Sundqvist - Leevi And
The Leavingsin dynamo, jos teitä
kiinnostaa Göstan ja Leevi And The Leavingsin tarina ja kestätte
sekavan ja kirjoitusvirheitä täynnä olevan tekstin.
