Parasta näkemääni teatteria vuosiin!
Kertakaikkisen upea esitys!
Musiikillinen näytelmä runoilija, kirjailija Lauri Viidasta sai kantaesityksensä Tampereen työväen teatterissa viime syksynä. Esitys Viita 1949 on kunnianosoitus Viidalle, jonka syntymästä tuli joulukuussa 2016 kuluneeksi 100 vuotta. Juhlavuodesta ja kunniasta huolimatta Viitaa ei nosteta näytelmässä pokkurointijalustalle, vaan häneen suhtaudutaan hyvinkin inhimillisesti, lämpimästi ja ymmärtäväisesti, kaikkinainen hymistely unohtaen.
Heikki Salon käsikirjoitus osoittaa jälleen, millainen sanankäyttäjälahjakkuus taiteilija Salo on. Teksti on monipuolista, jännittävää, koomista, hauskaa, liikuttavaa. Se on yhtä aikaa sekä luontevaa että kekseliästä. Peikkohahmojen Kukunorin ja Kalaharin keskinäinen runomittainen vuoropuhelu on todella upeasti toteutettua, harmillisen harvoin teatterissa kuultavaa loppusoinnullista keskustelua. Mieleeni tuli heti William Shakespeare; sama rytmiikka ja tekstin vaivaton eteneminen runomitan näennäisen hankalasta luonteesta huolimatta.
Näyttelijäsuoritukset Viita 1949 -esityksessä ansaitsevat myös aitoa ylistystä. Päähenkilö Viitaa Tommi Raitolehto tulkitsee kuin olisi itse sujahtanut alkuperäisen Viidan nahkoihin. Hän painii luontevasti sisäisten ristiriitojen, vahvojen tunteiden, alkoholin ja luovuuden ristipaineissa. Suvi-Sini Peltola puolestaan Viidan ensimmäisenä vaimona Kerttuna on samaan aikaan sekä herkkä että vahva, eleettömän tyylikäs. Hieno roolisuoritus sekin. Lisäksi sekä Raitolehto että Peltola käyttävät Tampereen murretta kauniisti, ei Kummeli-tyyliin vaan vähäeleisen vaikuttavasti. Myös Petra Karjalainen Viidan äitinä Alfhildina on ilmeikäs hahmo, vaikka aikaisemmin olen pitänyt Karjalaista melko lailla yhden ilmeen näyttelijänä.
Suurimmat ihastukset ja mykistykset aiheuttavat kuitenkin Kukunorin hahmossa notkeasti liikkuva, lausuva ja laulava ilmiömäinen Petra Ahola. Todella huikea monilahjakkuus! Jari Ahola, hänkin loistava näyttelijä, jää kuitenkin peikkohahmo Kalaharina vastaparinsa jalkoihin.
Kukunor ja Kalahari toimivat esityksessä Viidan alitajunnan omituisina hahmoina, jotka ottavat vahvasti kantaa Viidan tosielämän pyristelyihin. Myös näytelmän surrealistisimmat hetket koetaan etenkin Kukunorin toimesta. Hänen ohjaamansa, Viidan synopsiksesta inspiroitunut, näytelmä Lindströmin pihvi tuo katsojien eteen kohtauksen, jollaista ei todellakaan odottanut näkevänsä.
Viidan lapsuusvuosiin sijoittuva kuvaus kansalaissodan tapahtumista on yksi hienoimmista, joita olen kyseisestä aiheesta koskaan nähnyt. Tiivis ja lyhyt, kertakaikkisen vaikuttava toteutus.
Näytelmän musiikin on säveltänyt Eeva Kontu ja esityksissä on lavalla mukana oikea bändi. Musiikki on modernia mutta tukee hyvin tarinaa. Erityisen hieno on Laurin Viidan kuuluisiaan Alfhild-runoon sävelletty laulu esityksen lopussa.
Sirkku Peltolan ohjaus ei ole helppo niin yleisölle kuin näyttelijöillekään. Tekstiä on paljon ja tarina hyppii eri aikakaudesta toiseen, sekä todellisuudesta Viidan mielikuvitusmaailmaan ja takaisin. Katsojan on seurattava tarinaa tarkkaan pysyäkseen mukana. Silti Viidan elämänvaiheet Kukunor-teokseen asti tulevat hyvin esille. Lähes 3 tunnin esitys vetää huomion niin täysin, että aika kuluu huomaamatta katsomon kovista, epämukavista puutuoleista huolimatta.
Pariskunta Peltola – Salo on luonut käsittämättömän hienoa teatteria yhdessä muun työryhmän kanssa. Peltola ja Salo todella konkreettisesti elävät Viitaa ja hänen hengenmaisemaansa Pispalaa. Sama maisema tuodaan upeasti esiin myös lavastuksessa.
Juuri näin Lauri Viidasta kertova näytelmä pitääkin tehdä! Pelkkää ylistystä!
Musiikillinen näytelmä runoilija, kirjailija Lauri Viidasta sai kantaesityksensä Tampereen työväen teatterissa viime syksynä. Esitys Viita 1949 on kunnianosoitus Viidalle, jonka syntymästä tuli joulukuussa 2016 kuluneeksi 100 vuotta. Juhlavuodesta ja kunniasta huolimatta Viitaa ei nosteta näytelmässä pokkurointijalustalle, vaan häneen suhtaudutaan hyvinkin inhimillisesti, lämpimästi ja ymmärtäväisesti, kaikkinainen hymistely unohtaen.
Heikki Salon käsikirjoitus osoittaa jälleen, millainen sanankäyttäjälahjakkuus taiteilija Salo on. Teksti on monipuolista, jännittävää, koomista, hauskaa, liikuttavaa. Se on yhtä aikaa sekä luontevaa että kekseliästä. Peikkohahmojen Kukunorin ja Kalaharin keskinäinen runomittainen vuoropuhelu on todella upeasti toteutettua, harmillisen harvoin teatterissa kuultavaa loppusoinnullista keskustelua. Mieleeni tuli heti William Shakespeare; sama rytmiikka ja tekstin vaivaton eteneminen runomitan näennäisen hankalasta luonteesta huolimatta.
Näyttelijäsuoritukset Viita 1949 -esityksessä ansaitsevat myös aitoa ylistystä. Päähenkilö Viitaa Tommi Raitolehto tulkitsee kuin olisi itse sujahtanut alkuperäisen Viidan nahkoihin. Hän painii luontevasti sisäisten ristiriitojen, vahvojen tunteiden, alkoholin ja luovuuden ristipaineissa. Suvi-Sini Peltola puolestaan Viidan ensimmäisenä vaimona Kerttuna on samaan aikaan sekä herkkä että vahva, eleettömän tyylikäs. Hieno roolisuoritus sekin. Lisäksi sekä Raitolehto että Peltola käyttävät Tampereen murretta kauniisti, ei Kummeli-tyyliin vaan vähäeleisen vaikuttavasti. Myös Petra Karjalainen Viidan äitinä Alfhildina on ilmeikäs hahmo, vaikka aikaisemmin olen pitänyt Karjalaista melko lailla yhden ilmeen näyttelijänä.
Suurimmat ihastukset ja mykistykset aiheuttavat kuitenkin Kukunorin hahmossa notkeasti liikkuva, lausuva ja laulava ilmiömäinen Petra Ahola. Todella huikea monilahjakkuus! Jari Ahola, hänkin loistava näyttelijä, jää kuitenkin peikkohahmo Kalaharina vastaparinsa jalkoihin.
Kukunor ja Kalahari toimivat esityksessä Viidan alitajunnan omituisina hahmoina, jotka ottavat vahvasti kantaa Viidan tosielämän pyristelyihin. Myös näytelmän surrealistisimmat hetket koetaan etenkin Kukunorin toimesta. Hänen ohjaamansa, Viidan synopsiksesta inspiroitunut, näytelmä Lindströmin pihvi tuo katsojien eteen kohtauksen, jollaista ei todellakaan odottanut näkevänsä.
Viidan lapsuusvuosiin sijoittuva kuvaus kansalaissodan tapahtumista on yksi hienoimmista, joita olen kyseisestä aiheesta koskaan nähnyt. Tiivis ja lyhyt, kertakaikkisen vaikuttava toteutus.
Näytelmän musiikin on säveltänyt Eeva Kontu ja esityksissä on lavalla mukana oikea bändi. Musiikki on modernia mutta tukee hyvin tarinaa. Erityisen hieno on Laurin Viidan kuuluisiaan Alfhild-runoon sävelletty laulu esityksen lopussa.
Sirkku Peltolan ohjaus ei ole helppo niin yleisölle kuin näyttelijöillekään. Tekstiä on paljon ja tarina hyppii eri aikakaudesta toiseen, sekä todellisuudesta Viidan mielikuvitusmaailmaan ja takaisin. Katsojan on seurattava tarinaa tarkkaan pysyäkseen mukana. Silti Viidan elämänvaiheet Kukunor-teokseen asti tulevat hyvin esille. Lähes 3 tunnin esitys vetää huomion niin täysin, että aika kuluu huomaamatta katsomon kovista, epämukavista puutuoleista huolimatta.
Pariskunta Peltola – Salo on luonut käsittämättömän hienoa teatteria yhdessä muun työryhmän kanssa. Peltola ja Salo todella konkreettisesti elävät Viitaa ja hänen hengenmaisemaansa Pispalaa. Sama maisema tuodaan upeasti esiin myös lavastuksessa.
Juuri näin Lauri Viidasta kertova näytelmä pitääkin tehdä! Pelkkää ylistystä!
 |
| Kuva: Tampereen työväen teatteri |
