Elokuva Star Wars: The Force Awakens (Episode VII, 2015), 3D-versio

Tähtien Sota -saagan tuorein jatko-osa Star Wars: The Force Awaikens (2015) on jo 7. osa galaksien herruudesta kertovassa leffasarjassa. Ensimmäinen Tähtien Sota -elokuvahan julkaistiin jo 1977.

Tässä uusimmassa filmissä Harrison Ford teki paluun Han Solon osaan oltuaan poissa sarjan leffoista yli 30 vuotta. Karisma valtasi valkokankaan samalla kun Ford astui kuvaan. Toisaalta leffan edetessä hänet myös pelattiin jatko-osia ajatellen pois kuvioista. Itse asiassa leffa-arvostelun kirjoittaminen tästä uusimmasta Tähtien sodasta on itselleni aika hankalaa, koska kaikki mitä haluaisin siitä kommentoida, johtaisi ainoastaan juonipaljastuksiin, mikä ei mielestäni ole kritiikin tarkoitus.

Joka tapauksessa leffa oli viihdyttävä ja sisälsi muutamia hauskoja 3D-efektejä, vaikka enemmänkin niitä olisi avaruustarinaan mahtunut. Elokuvan aloituspaikan, kyläpahasen nimeltä Jakku, miljöö ja hahmot olivat kuin suoraan Mad Max -elokuvista. Tästä huolimatta, tai tämän lisäksi, leffa sisälsi paljon muita upeita kuvia ja maisemia.

Tarina itsessään jätti paljon avoimia kysymyksiä, esimerkiksi kuka on todellisuudessa pääosatyttö Rey? Myös loppuratkaisu oli kirjoitettu yhtä aikaa ratkaisevaksi ja avoimeksi. Leffa oli selvästi kirjoitettu siten, että tie oli pedattu valmiiksi taas yhdelle uudelle jatko-osalle.

Vaikka elokuva oli pitkä, intensiivinen ja ahdettu täyteen kaikkea mahdollista, se imaisi kokonaan mukaansa. Ajankulu hämärtyi täysin, eikä sitä tullut lainkaan miettineeksi. Tarinan edetessä katsoja ja roolihahmot kokivat monia iloisia jälleennäkemisiä, vaikka esimerkiksi Yoda ja Obi-Wan Kenobi puuttuivatkin henkilögalleriasta. Kunniamaininta on kuitenkin pakko antaa Chewbaccalle, jonka karvapalttoon sisälle hahmoa liikuttelemaan oli päässyt suomalaiskoripalloilija Joonas Suotamo, mahtavaa!

Leffasali täyttyi pääasiassa nelikymppisistä miehistä. Yleisöstä voi päätellä, että leffa vetoaa erityisesti niihin, jotka ovat lapsuudessaan 70-80 -luvuilla päässeet ensikosketuksiin sen ajan populaarikulttuurin mammutin kanssa. Ja yhä vielä 2010-luvullakin saman leffasarjan jatko-osat vetävät elokuvasalit täyteen. Nostalgia ja paluu lapsuusvuosien jännittävään Tähtien sota -maailmaan, mikäs sen mukavampaa!

Vastavirta-klubi 6.2.2016: Pertti Kurikan Nimipäivät, Karanteeni ja Tukholma-syndrooma

Tampereen Pispalaan oli lauantai-iltana 6.2.2016 saapunut Vastavirta-klubin yleisöä viihdyttämään mielenkiintoinen bändikolmikko. Vain 8 euroa maksaneella pääsylipulla pääsi kokemaan niin Tukholma-syndrooman, Karanteenin kuin Pertti Kurikan Nimipäivät.

Illan korkkasi mukavan raikas Tukholma-syndrooma. On aina hienoa nähdä naisia bändeissä ja tässä kokoonpanossa tasa-arvoasiat olivat ainakin siltä osin kunnossa. Sekä laulaja-kitaristi että basisti edustivat molemmat naisenergiaa, toisessa kitarassa ja rummuissa taustatukea antoi bändin miesosasto. Bändin tyyli muistutti hieman 80-luvun suomalaisia "kevyt-punk-bändejä" kuten Kollaa kestää tai sen rumpalin Jyrki Siukosen 90-luvun kokoonpanoa Punk Lurex OK. Tukholma-syndrooman sanoitukset eivät olleet perinteisten punklyriikoiden tapaan kovinkaan yhteiskunnallisia. Sen sijaan kappaleet kertoivat enemmänkin ihmissuhdetilanteista, mutta raikkaan rosoisella tavalla.

Illan keikkapaikka Vastavirta-klubi on ymmärtääkseni yksi legendaarisimpia tällä hetkellä Suomessa toiminnassa olevia punk-baareja. Yleisöä katsellessa tällainen perustavis ei voinut sen vuoksi olla ihmettelemättä, onko punk-skene nykyään näin kesyä: Missä kaikki punkkarit ovat? Miksei kukaan pogoa?

Illan veteraaniosastoa edusti pian 40-vuotta yhteiskuntapunkkia paukuttanut Karanteeni. Bändi jaksoi hienosti vetää energisen ja hyväntuulisen keikan, vaikka eletyt kilometrit ja sairastelut laulusolisti Hate Konttisen olemuksesta näkyivätkin. Itselleni bändi on tuttu lähinnä nimenä pitkän uransa ja vahvan punk-maineensa johdosta, mutta muutama itsellenikin tuttu biisi keikan aikana tuli. Itse tunnistin ainakin kappaleet Kaljupäinen gangsteri, Haluan toimintaa sekä Antti. Myös huoli 2010-luvun punk-skenen kesyydestä hieman hälveni: Karanteenin keikan aikana muutamat henkilöt saivat jo aloiteltua pogoamisen ja päättömän törmäilyn. Pari keesipäätä ja tyttöä sivukaljuineen ja sinivihreine tukkineen myös ilmestyi paikalle. Tosin loppuunmyydylle klubille värikkäin punkkarisaldo vaikutti melko vähäiseltä, ehkä 5 % koko yleisöstä.

Selvästi ohjelmatarjonnan odotetuin kokoonpano oli viimeisenä esiintynyt Pertti Kurikan Nimipäivät (PKN). Samaan aikaan sympaattinen ja vihainen PKN on punkkia aidoimmillaan. Bändin kappaleet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Asiat sanotaan suoraan ja tiivistetysti, turhia jaarittelematta ja jankkaamatta. Settiin mahtui PKN:n tuotantoa laidasta laitaan ja sisälsi myös omat suosikkini Pyhäpäivä, Kuusi kuppia kahvia sekä Päättäjä on pettäjä. Onneksi setistä oli jätetty tyylikkäästi pois PKN:n viime vuoden Euroviisu-edustuskappale Aina mun pitää.

Itse olen käynyt PKN:n keikalla ensimmäisen kerran jo vuosia ennen kuin Euroviisu-edustus 2015 nosti heidät kaikkien tietoisuuteen ja puheenaiheeksi. Onneksi PKN:lle Euroviisu-julkisuus ei kuitenkaan aiheuttanut samaa kuin aikoinaan Lordille. Euroviisuilun jälkeen Lordin keikoista muodoista ihmeellisiä "koko perheen lastentapahtumia", joihin isät raahasivat kaikki kotoaan löytyvät pikkuipanat. Itse lakkasin sitä myöten käymästä Lordin keikoilla; Lordi ei ollut mikään lastenbändi eikä niiden keikat lapsille sopivia paikkoja. Kyse oli ihan eri sfäärin bändistä kuin lapsille tarkoitettu HeviSaurus. Onneksi siis kehitysvammaisten punk-bändi ei ole Euroviisuilusta huolimatta riittävän "mediaseksikäs" bändi, jotta perheiden ipanoita oltaisiin alettu niiden keikoille tuomaan (tosin Vastavirta-klubille ei lapsia edes laskettaisi sisään ikärajoista johtuen).

Vastavirran yleisö tuntui aidosti tykkäävän PKN:n vedosta. Punkkarit ovat empaattisia eikä kukaan vaikuttanut tulleen keikalle vain bändin kehitysvammaisia jäseniä ihmettelemään tai heille naureskelemaan. Yleisö kannusti ja diggasi bändiä aidosti. Silti PKN:n keikasta jäi ensi kertaa ristiriitainen tunne, ehkä jopa surumielinen aikaisempien innostuneiden tunteiden sijaan. Onko lavalla sittenkin vain hassuja juttuja ymmärtämättömyyttään tekeviä sirkushahmoja vai todellakin muusikoita, jotka tietävät tarkkaan mitä tekevät? Koska PKN:n jäsenet ovat kuitenkin muusikkoutensa takana aikuisia lapsia, ei heillä ole samanlaista kontrollia tekemiselleen varsinkaan silloin, kun tunnelma ja keikkakuume vievät mennessään. Tietysti voidaan miettiä sitäkin, onko pakko aina olla kontrollia? Niin, ei kai välttämättä, jos tekeminen on tietoista ja tekijä ymmärtää mitä siitä mahdollisesti seuraa. PKN:n keikalla solisti Kari Aallon toilailu lavalla ei kuitenkaan vaikuttanut ainakaan lopussa siltä, että hän olisi ymmärtänyt toilailustaan aiheutuneet seuraukset.

Joka tapauksessa PKN:n jäsenet ovat kukin mahtavia ja sympaattisia persoonia. Heti tullessamme sisään baariin solisti Aalto halusi lyödä femmat mieheni kanssa ja lisäksi halasi tätä. Basisti Sami Helle otti isännän elkein illan rennosti ihmisten kanssa turinoiden, rumpali Toni Välitalo tanssi muiden bändien keikat eturivissä ja kitaristi Pertti Kurikka varmisteli pitkin iltaa, että yleisö varmasti tiesi PKN:n esiintyvän samana iltana.

Loppukaneettina täytyy vielä kommentoida, ettei taida olla helppoa punkkareilla Suomen talvessa: irokeesin saaminen pysymään pystyssä vesi-räntäsateessa ei näemmä ole ihan helpoin homma. Toisaalta niittinahkatakissa voi tulla kylmä kovilla pakkasilla. 

Pertti Kurikan Nimipäivät