Ex-jääkiekkoilija Marko Jantusen
elämäntarina on käsittämätön. Lähes hokkarit jalassa syntynyt
Jantunen on ollut suomalaisen jääkiekon luonnonlahjakkuus,
suoranainen luonnonoikku. Ilta-Sanomien toimittajan Marko Lempisen
kirjoittama Läpi helvetin – Marko Jantusen tarina (Otava,
2016) avaa Jantusen
ammattilaisuraa kiekon parissa niin SM-liigassa, Leijonissa,
Elitserienissä kuin NHL:ssäkin päätyen
lopulta amfetamiinin suurkuluttajaksi.
Jantusen
kiekkovuosiin
liittyi alusta alkaen
kiinteästi yökerhojen ja hotellisviittien valloittaminen,
luksuselämän tavoittelu ja vuosien vieriessä päihteiden yhä
runsaampi ja tuhoisampi
käyttö. Marko Jantunen
lienee ainoa suomalainen kiekkolahjakkuus, joka pystyi
huippupistemääriin kaukalossa pelistä toiseen, usein krapulassa
tai jopa humalassa, käytännössä treenaamatta juuri lainkaan.
Peliuran
päätyttyä keväällä 2010 Jantunen upposi syvälle lahtelaiseen
huumemaailmaan, amfetamiinikoukkuun,
valtaviin huumevelkoihin ja
rikoksiin. Myös väkivalta
oli pahimpina aikoina jatkuvasti uhkana. Lokakuussa 2014
Jantunen
vastasi käräjäoikeudessa 15 rikossyytteeseen ja
lopulta syksyllä
2015 hän viimein
suostui lähtemään vieroitukseen. Tässä kohtaa häntä voi jälleen kuvata luonnonoikuksi: Jantunen on
päässyt ilmiömäisen nopeasti irti huumeista, eikä retkahduksia ilmeisesti ole tullut, mutta luonnollisesti
taistelu on ollut kovaa. Kirja on julkaistu vuosi
vieroituksen alkamisesta ja tuon vuoden aikana Jantunen on
noussut jaloilleen ja päässyt
elämänsyrjästä kiinni.
Tulevaisuus
vaikuttaa valoisalta.
Marku
Jantusta kuvaillaan kirjassa suupaltiksi velikullaksi, joka on
nuoresta asti ollut kiltti, antelias ja hyväsydäminen, mutta
himoinnut kiihkeästi myös rocktähtimäistä elämää. Hän on
tavallisesta, hyvästä kodista, mutta luonne vetää poikaa
bilemaailmaan. Jo teininä hän varastaa tavaraa ja rahaa niin
omilta vanhemmiltaan kuin työnantajaltaankin rahoittaakseen
viihteellä käyntinsä. Toimittaja Lempinen toistelee kirjan
alkupuolella joka sivulla
sitä, kuinka kiltti Jantunen on hokemisen
huipentuessa siihen, kuinka kyse on ”vain” tavaravarkauksista ja
nuoruuden viattomista hairahduksista. Lempinen tuntuu ihmeellisesti
vähättelevän rikollista toimintaa, jota Jantunen oli teininä harrastanut useamman vuoden toistuvasti ja järjestelmällisesti.
Sen sijaan Marko Jantuselle itselleen on nostettava hattua, koska hän
ei syytä tekemisistään ketään muuta kuin itseään ja omaa
tyhmyyttään.
Ehkä
eniten tarinassa jäi ihmetyttämään se, kuinka Jantunen ei
ilmeisesti koskaan jäänyt kiinni, kun hän pahimpina huumevuosinaan
sortui jälleen
varastelemaan; kaupoista
ruokaa nälkäänsä ja elektroniikkaa myyntiin. Hän on kuitenkin
ollut Lahdessa tunnettu hahmo, jonka kaikki ovat tunteneet ja
viimeisinä vuosina poliisitkin tienneet Jantusen huume-elämästä.
Kirja
on myös mielestäni tehty liian pian vieroituksen alkamisesta.
Pidempi aikaväli tapahtumiin olisi voinut tuoda enemmän
perspektiiviä tapahtumiin sekä varmuuden siitä, että Jantunen on
todella selvinnyt kujanjuoksustaan. Toisaalta ymmärrän, että oman
elämän läpikäyminen kirjaa varten on varmasti ollut merkittävä
osa Jantusen selviytymistä ja kuivilla pysymistä.
Kirja
on rakenteeltaan toimiva ja pidän siitä, että jokaisen luvun
alussa on mainittu luvussa käsiteltävät vuodet,
paikkakunta ja Jantusen ikä,
esim. ”Karlstad 1999-2003;
28-32 -vuotias”. Lukujen sisältämät väliotsikot ovat kuitenkin
turhia, kuin suoraan aikakausilehden
artikkelista. Kun teksti on hyvin kirjoitettu, se ei tarvitse
lisäselityksiä väliotsikoiden muodossa. Mukavasti rullaava
kerronta
sisältää myös melko paljon teennäisiä repliikkejä ja
vuoropuheluja, jotka kylläkin elävöittävät tekstiä, mutta
tuntuvat muutoin epäuskottavilta. On vaikea uskoa, että esimerkiksi "kiekkojätkät" puhuisivat kirjakieltä
toisilleen.
Kirjassa on myös yllättävän paljon kirjainvirheitä etenkin loppua kohden. Ehkei Otavalla ole enää varaa kustannustoimittajiin, koska sanoissa on usein ylimääräisiä kirjaimia tai kirjaimet väärässä järjestyksessä. Kyse on ainoastaan huolimattomuudesta, joka olisi ollut oikoluennalla helposti korjattavissa. Harmittaa, kun sinänsä hyvin tehty kirja on jäänyt viimeistelemättä.
Marko
Jantusen tarinan vaiheet on
viime vuosina kerrottu
mediassa moneen kertaan,
mutta silti kirja
kannattaa lukea. Tarina
on koskettava ja huomasin kovasti myötäeläväni Jantusen
vaikeuksissa, koska
tarinassa kuvataan rehellisesti sitä, miten ihminen voi ajautua niin
syvälle suohon. Selväksi käy huumemaailman kovat lait, hierarkia,
velat, väkivalta ja
jatkuvan rahapulan rahoittaminen rikoksilla. Mutta
vaikka tarina on rehellisesti
kerrottu, on tekstistä aistittavissa, ettei kaikkea kuitenkaan
kerrota julki. Todennäköisesti joistain asioista, tai henkilöistä,
vaietaan näiden
ihmisten suojelemiseksi
niin julkisuudelta, kohuilta kuin alamaailman reaktioilta.
Tämän
kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille teineille
yläasteella. Se voisi toimia katu-uskottavana, ja
toivottavasti myös tehokkaasti
ennaltaehkäisevänä,
päihdevalistuksena.