maanantai 30. lokakuuta 2017

Marko Lempinen: Läpi helvetin – Marko Jantusen tarina

Ex-jääkiekkoilija Marko Jantusen elämäntarina on käsittämätön. Lähes hokkarit jalassa syntynyt Jantunen on ollut suomalaisen jääkiekon luonnonlahjakkuus, suoranainen luonnonoikku. Ilta-Sanomien toimittajan Marko Lempisen kirjoittama Läpi helvetin – Marko Jantusen tarina (Otava, 2016) avaa Jantusen ammattilaisuraa kiekon parissa niin SM-liigassa, Leijonissa, Elitserienissä kuin NHL:ssäkin päätyen lopulta amfetamiinin suurkuluttajaksi.

Jantusen kiekkovuosiin liittyi alusta alkaen kiinteästi yökerhojen ja hotellisviittien valloittaminen, luksuselämän tavoittelu ja vuosien vieriessä päihteiden yhä runsaampi ja tuhoisampi käyttö. Marko Jantunen lienee ainoa suomalainen kiekkolahjakkuus, joka pystyi huippupistemääriin kaukalossa pelistä toiseen, usein krapulassa tai jopa humalassa, käytännössä treenaamatta juuri lainkaan.

Peliuran päätyttyä keväällä 2010 Jantunen upposi syvälle lahtelaiseen huumemaailmaan, amfetamiinikoukkuun, valtaviin huumevelkoihin ja rikoksiin. Myös väkivalta oli pahimpina aikoina jatkuvasti uhkana. Lokakuussa 2014 Jantunen vastasi käräjäoikeudessa 15 rikossyytteeseen ja lopulta syksyllä 2015 hän viimein suostui lähtemään vieroitukseen. Tässä kohtaa häntä voi jälleen kuvata luonnonoikuksi: Jantunen on päässyt ilmiömäisen nopeasti irti huumeista, eikä retkahduksia ilmeisesti ole tullut, mutta luonnollisesti taistelu on ollut kovaa. Kirja on julkaistu vuosi vieroituksen alkamisesta ja tuon vuoden aikana Jantunen on noussut jaloilleen ja päässyt elämänsyrjästä kiinni. Tulevaisuus vaikuttaa valoisalta.

Marku Jantusta kuvaillaan kirjassa suupaltiksi velikullaksi, joka on nuoresta asti ollut kiltti, antelias ja hyväsydäminen, mutta himoinnut kiihkeästi myös rocktähtimäistä elämää. Hän on tavallisesta, hyvästä kodista, mutta luonne vetää poikaa bilemaailmaan. Jo teininä hän varastaa tavaraa ja rahaa niin omilta vanhemmiltaan kuin työnantajaltaankin rahoittaakseen viihteellä käyntinsä. Toimittaja Lempinen toistelee kirjan alkupuolella joka sivulla sitä, kuinka kiltti Jantunen on hokemisen huipentuessa siihen, kuinka kyse on ”vain” tavaravarkauksista ja nuoruuden viattomista hairahduksista. Lempinen tuntuu ihmeellisesti vähättelevän rikollista toimintaa, jota Jantunen oli teininä harrastanut useamman vuoden toistuvasti ja järjestelmällisesti. Sen sijaan Marko Jantuselle itselleen on nostettava hattua, koska hän ei syytä tekemisistään ketään muuta kuin itseään ja omaa tyhmyyttään.

Ehkä eniten tarinassa jäi ihmetyttämään se, kuinka Jantunen ei ilmeisesti koskaan jäänyt kiinni, kun hän pahimpina huumevuosinaan sortui jälleen varastelemaan; kaupoista ruokaa nälkäänsä ja elektroniikkaa myyntiin. Hän on kuitenkin ollut Lahdessa tunnettu hahmo, jonka kaikki ovat tunteneet ja viimeisinä vuosina poliisitkin tienneet Jantusen huume-elämästä.

Kirja on myös mielestäni tehty liian pian vieroituksen alkamisesta. Pidempi aikaväli tapahtumiin olisi voinut tuoda enemmän perspektiiviä tapahtumiin sekä varmuuden siitä, että Jantunen on todella selvinnyt kujanjuoksustaan. Toisaalta ymmärrän, että oman elämän läpikäyminen kirjaa varten on varmasti ollut merkittävä osa Jantusen selviytymistä ja kuivilla pysymistä.

Kirja on rakenteeltaan toimiva ja pidän siitä, että jokaisen luvun alussa on mainittu luvussa käsiteltävät vuodet, paikkakunta ja Jantusen ikä, esim. ”Karlstad 1999-2003; 28-32 -vuotias”. Lukujen sisältämät väliotsikot ovat kuitenkin turhia, kuin suoraan aikakausilehden artikkelista. Kun teksti on hyvin kirjoitettu, se ei tarvitse lisäselityksiä väliotsikoiden muodossa. Mukavasti rullaava kerronta sisältää myös melko paljon teennäisiä repliikkejä ja vuoropuheluja, jotka kylläkin elävöittävät tekstiä, mutta tuntuvat muutoin epäuskottavilta. On vaikea uskoa, että esimerkiksi "kiekkojätkät" puhuisivat kirjakieltä toisilleen.

Kirjassa on myös yllättävän paljon kirjainvirheitä etenkin loppua kohden. Ehkei Otavalla ole enää varaa kustannustoimittajiin, koska sanoissa on usein ylimääräisiä kirjaimia tai kirjaimet väärässä järjestyksessä. Kyse on ainoastaan huolimattomuudesta, joka olisi ollut oikoluennalla helposti korjattavissa. Harmittaa, kun sinänsä hyvin tehty kirja on jäänyt viimeistelemättä. 

Marko Jantusen tarinan vaiheet on viime vuosina kerrottu mediassa moneen kertaan, mutta silti kirja kannattaa lukea. Tarina on koskettava ja huomasin kovasti myötäeläväni Jantusen vaikeuksissa, koska tarinassa kuvataan rehellisesti sitä, miten ihminen voi ajautua niin syvälle suohon. Selväksi käy huumemaailman kovat lait, hierarkia, velat, väkivalta ja jatkuvan rahapulan rahoittaminen rikoksilla. Mutta vaikka tarina on rehellisesti kerrottu, on tekstistä aistittavissa, ettei kaikkea kuitenkaan kerrota julki. Todennäköisesti joistain asioista, tai henkilöistä, vaietaan näiden ihmisten suojelemiseksi niin julkisuudelta, kohuilta kuin alamaailman reaktioilta.

Tämän kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille teineille yläasteella. Se voisi toimia katu-uskottavana, ja toivottavasti myös tehokkaasti ennaltaehkäisevänä, päihdevalistuksena.



tiistai 17. lokakuuta 2017

Kaari Utrio: Hupsu rakkaus

Kaari Utrion 1830-luvun Helsinkiin ja Kymenlaakson kartanoihin sijoittuvasta Hupsusta rakkaudesta (Amanita, 2017) voisin kirjoittaa täsmälleen samoin sanoin kuin kirjoitin kaksi vuotta sitten hänen edellisestä romaanistaan Paperiprinssistä (pääset lukemaan tuon blogin täältä). 

Tunnelma Hupsussa rakkaudessa on muiden Utrion epookkiromaanien tavoin pikkusievää ja porvarillista mamselleineen, helmapitseineen, kartanosaleineen ja herrasmiesten kunniakäsityksineen. Muuta yhteiskunnallista ajankuvaa tarinaan tuo muun muassa herännäisyys – jopa Paavo Ruotsalainen mainitaan kirkkoherran kahvipöydässä.

Vaikka romaani saa alkunsa Helsingistä, suurin osa tapahtumista sijoittuu kuvitteelliseen kymenlaaksolaiseen Angeren pitäjään. Pieni pitäjä on kaukana kaupunkien ja koko emämaan tapahtumista ja tärkeimmät juonittelut liittyvät siihen, kuka onnistuu pääsemään naimisiin kenenkin kanssa. Tarinan ytimessä onkin jokaisesta Utrion romaanista tuttu toisiinsa rakastunut pääpari, jonka tielle asettuu luonnollisesti monenmoista estettä, kunnes kaikenlaisen rämpimisen jälkeen ongelmat ratkeavat. Kovin paljon ei siis Hupsu rakkauskaan tästä peruskuviosta poikkea.

Kirjan komediallisuutta korostavat karrikoidut, stereotyyppiset henkilöhahmot. Päähenkilöinä tässä Utrion tuoreimmassa romaanissa ovat merikapteenin leski, opettajatar Hedda Becke sekä kotikartanoaan ja sen sahaa Venäjän armeijasta Suomeen hoitamaan palannut kapteeni Harry Lindmark. Utrio on ehdottoman taitava, suorastaan mestarillinen kuvaamaan parilla osuvasti valitulla täsmäsanalla henkilön luonteen, habituksen ja yhteiskunnallisen aseman. 

Myös ruokien kuvaajana Utrio on ilmiömäinen: hän kertoo tarkasti ja yksityiskohtaisesti kaikesta mitä töllien, tupien ja kartanoiden ruokapöydistä löytyy. Ja kaikki vastaa huolellisesti kulloisenkin romaanin tapahtuma-ajan todellisuutta. Utriohan on tehnyt miehensä, viime kuussa menehtyneen Kai Linnilän, kanssa jopa keittokirjan Linnan pidoista pappilan pöytään, Kaari Utrion romaanien herkut (Amanita, 2008), jossa he kertovat Utrion romaaneiden ruokalajeista ja niiden resepteistä.

Kaikesta huolimatta Hupsu rakkaus on yllättävän tasapaksu, puolivälin paikkeilla jopa tylsä, mitä on ikävä sanoa ääneen kovasti fanittamani Utrion teoksesta. Mutta kuten Paperinssin yhteydessä vuosi sitten kirjoitin, itse pidän eniten Utrion keskiaikaan sijoittuvista romaaneista, joissa tyylilaji ja tunteiden palo on jotenkin täysin eri luokkaa kuin epookkikomedioissa. 

Kuitenkin, jos nauttii viimeistellystä, huolellisesta tekstistä, jossa mikään ei häiritse ja ärsytä, vaan lukeminen on täysin vaivatonta ja rentouttavaa, voin lämpimästä suositella – jälleen kerran – Utrion teokseen tarttumista. Kaari Utrio todella osaa ammattinsa.


* * *


Olen jo vuosia ihmetellyt, miksi Utrion 2000-luvun epookkiromaaneista ei kuvata tv-sarjaa tai elokuvia. Meillä olisi Suomessa valmiina 1830-luvun kulisseja Helsingin Engel-keskustasta lähtien. Myös Utrion tarinoiden tapahtumat ovat kuin kuvausvalmiita kohtauksia, joihin ei paljoa lisädramatisointia tarvita. Suomessa on tehty hyvin vähän epookkisarjoja tai -elokuvia, lähinnä vain Hovimäki-sarja ja muutamat Timo Koivusalon elokuvat. Kovin suurta rutiinia meillä ei tämän genren osaamiseen ole, mutta nyt voisi olla jo aika alkaa ottaa Ruotsia kiinni tässä asiassa.