Elokuva: Napapiirin sankarit 2

Napapiirin sankarit 2 (2015) on jatkoa samannimiselle kohellusleffalle vuodelta 2010. Myös näyttelijät ovat pääosin samat kuin ykkösosassa (mm. Jussi Vatanen, Pamela, Tola, Miia Nuutila, Timo Lavikainen, Kari Ketonen). Aikoinaan tuli mentyä elokuviin katsomaan tuo ykkösosa kriteerillä "mennään nyt jotain katsomaan", mutta koska valinta osui napakymppiin, täytyi myös tämä kakkososa käydä vilkaisemassa.

Ykkösosan yleisösuosion myötä vaikuttaisi siltä, että leffatuotanto on halunnut ottaa rahat pois yleisöltä tekaisemalla samalla sapluunalla kakkososan. Napapiirin sankarit 2:ssa "rahat pois" mentaliteetti on havaittavissa esimerkiksi huomattavassa määrässä klaffivirheitä. Jos ei kuitenkaan anna niiden liiaksi häiritä, elokuva on oikeasti yhtä hauska ja viihdyttävä kuin ykkösosakin. Aika ei käy katsojalle pitkäksi. 

Elokuva todistaa myös sen, kuinka loistavia näyttelijöitä Suomesta löytyy. Erityisesti Kari Ketonen on todella lahjakas, aivan huippu tapaus. Myös Timo Lavikainen ansaitsee maininnan aina yhtä hauskana hahmona, vaikka toisaalta myös hänen ongelmansa on pysyä toistuvasti täysin yhden ilmeen näyttelijänä. Näitä yhden ilmeen hauskoja roolihahmoja hän on esittänyt myös mm. elokuvissa Pitkä kuuma kesä (1999) sekä Helmiä ja sikoja (2003).

Elokuvasarjan huumori revitään hölmöistä suomalaismiehistä, jotka onnistuvat aina sotkemaan asiansa, mutta tarkoittavat toilailuillaan kuitenkin pohjimmiltaan hyvää. Samanlaista huumorigenreä, "hölmöt miehet, fiksummat naiset", edustaa myös esimerkiksi suosittu espanjalainen tv-sarja Serranon perhe (2003-2008). 

Napapiirin sankarit 2 -elokuvan keskiössä on 1-vuotias pikkutyttö, joka jätetään isänsä ja tämän ystävän hoidettavaksi, kun äiti ystävineen lähtee viettämään tyttöjen iltaa. Luonnollisesti lapsenvahtihommassa kaikki menee pieleen. Elokuvaa ei voi siis suositella niille pareille, jotka harkitsevat ensimmäisen lapsensa hankintaa.

Napapiirin sankarit 2 -filmatisoinnin tapahtumat on hyvin rytmitetty. Tarinasta löytyy sopivasti huumoria, tapahtumien tykitystä sekä rauhallisempia pätkiä näiden välissä. Alun kakkahuumori ei kuitenkaan jaksa sytyttää. Onneksi se osasto jää vain alkusoitoksi. Elokuvasta löytyy jopa viittaus Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen (1954). Extra-pisteet on annettava elokuvan lopun musiikkivalinnalle, Topi Sorsakosken kappaleelle Olet kaikki. Jostain syystä laulu on kuitenkin unohdettu mainita lopputekstien biisiluettelossa.

Molemmat Napapiiri-leffat toimivat loistavina Lapin matkailumainoksina. Ykkösosa esittelee satumaisen lumiset, kauniit talvimaisemat. Kakkososa puolestaan maalailee upeita maisemakuvia ruskaväreissä kylpevästä Lapista. Erityisesti maaruska tuodaan kuvissa hienosti esiin. Toisaalta varsinkin tämä kakkososa saa myös Lapin etäisyydet näyttämään hämmentävän lyhyiltä, kuin reissattaisiin Helsingin kokoisen kaupungin reunalta toiselle. No, elokuva on aina satua ja sadussa kaikki on mahdollista... 

Kaikesta kohelluksesta ja maisemista jää katsojalle mukava, hyväntuulinen olo. Molemmat elokuvaosat sopivat täydellisesti lauantai-illan viihteeksi.

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Paperiprinssi  (Amanita, 2015) on Kaari Utrion seitsemäs romaani hänen epookkikomedioidensa sarjassa. Aikaisemmin hän keskittyi pääasiassa keskiajalle sijoittuviin tarinoihin, mutta 2000-luvulla hän innostui luomaan 1830-luvun Suomeen ja nuoreen Helsinkiin sijoittuvia kertomuksia. Molemmat tyylilajit hän toki hallitsee täydellisesti, niin perinteisen historiallisen romaanin kuin epookkikomediankin. Itse pidän kuitenkin enemmän hänen keskiaikaromaaneistaan.

Tässä Utrion uusimmassa teoksessa liikutaan jälleen sekä maaseudulla (tällä kertaa Lohjan suunnalla) että rakenteilla olevassa suuriruhtinaskunnan pikkuisessa pääkaupungissa Helsingissä. Samoin päähenkilöt ovat muista romaaneista toistuvat klassiset hahmot; varakas ruukinpatruuna, tällä kertaa merikapteeni, paperitehtailija Sebastian Ross, sekä köyhä ja orpo aatelisneito, tällä kertaa huomattavan itsenäinen ja itsepäinen Wilhelmine Falkensten. Kumpikin on myös fyysisesti erilainen kuin 1830-luvun Suomessa on totuttu. Wilhelmine on keskivertonaista paljon pidempi, mikä ei luonnollisestikaan ole sopivaa aatelisneidille. Myös Sebastian on hyvin pitkä, minkä lisäksi lonkastaan merihaverissa pahasti vammautunut.

Sebastian jää hahmona melko etäiseksi, vaikka kirjassa useaan otteeseen sivukaupalla jaaritellaan hänen matkastaan Siperian halki Suomeen. Wilhelmine tulee lukijalle selvästi läheisemmäksi ja tutummaksi. Hänen kohtaloaan lukija jaksaa myös enemmän tunteilla. Silti, toisin kuin yleensä Utrion romaanihenkilöiden kohdalla, Paperiprinssissä lukijaa ei yllättäen juurikaan liikuta suuntaan tai toiseen, miten päähenkilöille käy ja saavatko he toisensa. Tämä huomio tuntui itsestäni hyvin oudolta, koska olen aina aikaisemmin vahvasti myötäelänyt Utrion luomien hahmojen kohtaloita.

Kirjaa varten Utrio on tehnyt valtavasti taustatyötä. Hän on ottanut tarkasti selvää siitä, kuinka paperia on valmistettu 1830-luvulla. Romaanissa paperintekoa kuvataan suorastaan puuduttavan yksityiskohtaisesti, vaikka sinänsä onkin ihan kiinnostava tieto, että tuohon aikaan paperit tehtiin kangaslumpuista, ei puukuiduista. Paperikoneita ei vielä ollut, vaan kaikki tehtiin käsin. Eli jos paperintekoprosessi lumpuista kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti tutustua Paperiprinssiin.

Edellä todetusta huolimatta Paperiprinssi on helppoa ja kepeää luettavaa. Aikaisemmat Utrion epookkiromaanit lukeneelle tarinan lomasta löytyy myös hauskoja viittauksia muutamiin näiden muiden romaanien henkilöihin. Luonnollista onkin, että pienessä 1830-luvun Helsingissä väkisinkin törmää tuttuihin hahmoihin. Niinhän on nykyisinkin pikkukaupungeissa ja -kunnissa: suunnilleen kaikki tuntevat toisensa.

Usein Utrion kirjoja ja niiden lukemista tunnutaan halveksittavan. Ilmeisesti joitain närästää se, että hän on menestynyt, suosittu ja pystyy elättämään itsensä kirjoillaan... Utrion teoksia vähätellään pitämällä niitä ainoastaan naisille suunnattuna viihdekirjallisuutena, hömppänä, suorastaan kioskikirjallisuuteen verrattavana höttönä. Entä sitten? Mitä pahaa on viihteessä? Eikö se ole vain hyvä, jos se auttaa rentoutumaan ja jaksamaan arjessa? Sitä paitsi Utrio on tunnetusti tarkka historiallisista yksityiskohdista ja faktojen paikkansapitävyydestä. Esimerkiksi näiden epookkiromaanien avulla oppii ymmärtämään paremmin oman maamme historiaa, sen kehitysvaiheita ja sitä, miksi kansallinen identiteettimme on sellainen kuin se on; miksi suomalainen kulttuuri on kehittynyt ja keksitty sellaiseksi kuin se on. Ja kaikki tämä tulee Utrion kirjoissa kuin huomaamatta, kaupan päälle, mukavan viihdyttävässä paketissa.

Oletteko muuten huomanneet, että jostain syystä käännöskirjallisuus painetaan pienellä kirjasinkoolla, kun taas kotimainen kirjallisuus isolla koolla ja reilulla rivivälillä? Näin on myös Utrion romaanien kohdalla. Teksti on helppoa luettavaa sisällöllisesti, mutta se hengittää myös visuaalisesti, jolloin sitä on mukava lukea senkin puolesta. Tekstiä ei tarvitse tihrustaa eikä tankata. 

Vaikka Paperiprinssi ei päähenkilöiden ja juonen osalta Kaari Utrion teosten terävimpään kärkeen ylläkään, on se silti kelpo joululahja romanttisista tarinoista pitäville äideille.