Vertailussa kaksi Topi Sorsakosken elämäkertaa

Vertailussa teokset Reijo Ikävalko: Topi Sorsakoski - Kulkukoira (2. uud. painos, 2011, Gummerus) ja Antti Arvaja & Tuomas Mustonen: Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin (2016, Johnny Kniga).

Molemmat teokset kertovat ähtäriläisen muusikon Pekka Tammilehdon (1952-2011) elämäntarinan. Suuri yleisö tuntee hänet paremmin nimellä Topi Sorsakoski ja muistanee hänet parhaiten Agents-yhtyeen solistina 1980-luvulta.

Molemmissa teoksissa kerrotaan pääpiirteissään samat tarinat, Viimeisessä kortissa toisinaan jopa sanasta sanaan samoin kuin Kulkukoirassa. Vaikka viittauksia Kulkukoiraan mainitaankin, tulee väkisinkin mietittyä sitä, missä menee plagioinnin ja kopioinnin raja.

Kummankin teoksen takakansitekstissä todetaan kirjan olevan elämäkerta. Kuitenkin tuore Viimeiseen korttiin muistuttaa enemmän muistelma- tai haastatteluteosta kuin elämäkertaa. Kun Kulkukoirassa Topi Sorsakosken tarina kerrotaan Ikävalkon kirjoittamana omana kerrontana, ovat Viimeisessä kortissa tekijät mielestäni ylittäneet aidan kulkemalla suoraan veräjästä: He ovat purkaneet haastattelunauhat sellaisenaan suoriksi lainauksiksi. Silloin ei tietenkään itse tarvitse miettiä, miten haastatteluista saamansa aineiston kirjoittaisi kerronnalliseksi tekstiksi, kunhan vain litteroi haastattelut auki ja liittää ne sellaisenaan teokseen, väleihin hieman omaa tekstiä siteeksi. Tällöin teksti ei myöskään ole yhtenäistä.

Kulkukoirassa sen sijaan teksti pysyy samassa tyylissä koko ajan ja sitä on todella helppo ja nopea lukea. Kulkukoirassa kerronta myös etenee loogisesti ja lukija pysyy koko ajan kärryillä, missä ajassa ja paikassa ollaan menossa. Toki myös Viimeisessä kortissa juttu etenee ajallisesti suunnilleen kronologisesti, mutta silti tapahtumien kulkua on hankala seurata. Monesti jää epäselväksi, milloin mitäkin on tapahtunut. Lisäksi Viimeisessä kortissa jutun aihe vaihtuu usein kesken kappaleen. Lukijan on todella vaikea pysyä perässä siitä, mitä tapahtuu, missä ja milloin.

Kummassakin teoksessa kuvataan monelle esiintyjälle tuttua julkisuusroolin varjossa elämistä, eräänlaista kaksoiselämää. Kun esiintymisen palo on kova, mutta henkilö itse on silti ujo, arka ja epävarma, on helppo luoda siviiliminän rinnalle rooli, jonka suojassa on "turvallista" koheltaa. Erityisesti Viimeinen kortti kuvaa tätä roolijakoa pitkään, tarkasti ja asiaa vahvasti painottaen, Kulkukoirassa asiaa lähinnä lyhyesti sivutaan. Tuntuu siltä, että asiasta on vasta viime vuosina uskallettu tai alettu puhua julkisuudessa enemmän: esiintyjien paineista, peloista ja epävarmuudesta. Tästä on Viimeiseen korttiin -kirjan lisäksi tänä vuonna puhunut myös mm. Pauli Mustajärvi uudessa muistelmateoksessaan Pate Ikurista (2016, Docendo). Pekka Tammilehdolle julkisuudessa esiintyvä persoona oli Topi Sorsakoski, Pauli Mustajärven julkisuudessa heiluva persoona on Pate. Tosin sekä Pekalla että Paulilla rooli-Topi ja rooli-Pate jäivät joskus päälle myös siviilissä, mikä luonnollisesti aiheutti monenlaisia ongelmia. Pauli taitaa toisinaan kamppailla kyseisen ongelman kanssa vieläkin.

Molemmissa teoksissa on mukana myös valokuvaliitteitä: Kulkukoirassa 3 liitettä, Viimeissä kortissa 2. Viimeisen kortin kuvat ovat tarkempia, koska kuvaliitteet on painettu kiiltäväpintaiselle paperille. Kuvat ovat kuitenkin pääsääntöisesti melko yksipuolisia eli suurin osa niistä on keikkakuvia 1980-2000 -luvuilta. Kulkukoirassa kuvaliitteet on painettu samalle paperimateriaalille kuin tekstisivutkin, joten kuvien laatu ei ole niin hyvä kuin Viimeisessä kortissa, mutta kuvia on paljon enemmän ja ne sisältävät useita otoksia Sorsakosken lapsuudesta, kotoa ja perhepiiristä. Lukijalle siis uutta kuvamateriaalia, jota ei lehtien palstoilta ole päässyt näkemään.

Viimeisestä kortista löytyy kirjan lopusta diskografia, lähdeluettelot ja pitkä nimilista kirjaan haastateltuja henkilöitä. Kulkukoirassa lähdeluetteloa, diskografiaa tai haastateltujen nimiä ei luetteloida. Viimeisen kortin henkilöluettelo kuitenkin pistää ihmettelemään, oliko heidän kaikkien haastattelemisensa aivan välttämätöntä. Monelta haastateltavalta on kirjassa vain yksi tai kaksi lainausta, joiden sisältö on yhtä tyhjän kanssa. Varmasti näyttää hienolta, kun nimilistassa on lueteltu useita viihdemaailman tähtiä, vaikka todellisuudessa heillä ei ole ollut juuri mitään tekemistä Pekka Tammilehdon/Topi Sorsakosken kanssa. Mitä lisäarvoa tarinaan tuo se, että Katri Helena tai Eino Grön kommentoi muutamalla virkkeellä olleensa joskus samassa konsertissa esiintymässä kuin missä Sorsakoskikin oli, muttei tunne miestä sen paremmin? Siis mitä ihmettä? Entä sitten?

Hiljattain julkaistussa Viimeisessä kortissa on haastateltu myös jo historiaan jääneen Hotelli Tampereen kuuluisan Leena ja Pekka -ravintolan, eli tuttavallisemmin Aulabaarin, ravintolapäällikköä Lea Parviaista. Parviainen seurasi uransa aikana muusikoiden ja muiden julkkisten oleskelua Aulabaarissa ja huolehti monesti myös heidän ravinnonsaannistaan, siis muustakin kuin nestemäisestä. Toisaalta Parviainen ei Viimeisessä kortissa kerro kuitenkaan juuri mitään sellaista uutta, mitä ei olisi jo kertonut Ilpo Rantasen teoksessa Vuonna 85 - Manserockin lyhyt oppimäärä (2012, Siltala).

Viimeiseen korttiin on myös saatu harvinainen haastattelu Pekka Tammilehdon Heli-vaimolta, joka ei muutoin ole koskaan ollut julkisuudessa.  Omien sanojensa mukaan tämä on myös viimeinen kerta, kun hän kommentoi julkisuudessa suhdettaan Pekkaan.

Loppupuolella Viimeistä korttia käydään todella yksityiskohtaisesti läpi Pekka Tammilehdon sairastuminen keuhkosyöpään ja viimeisten elinviikkojen vaiheet sekä Topi Sorsakosken viimeiseksi jääneen levytyksen tekoprosessi. Tammilehto kuoli elokuussa 2011. Ikävalkon Kulkukoira on alun perin julkaistu jo 2002 ja lukemaani 2. uudistettuun painokseen on loppuun lisätty muutaman sivun lyhyt kuvaus Pekka Tammilehdon/Topi Sorsakosken elämäntaipaleen viimeisistä vaiheista.

Kumpaa kirjaa sitten suosittelisin? Vaikea sanoa. Kummassakin kirjassa on ansionsa ja puutteensa. Jos arvostaa hyvin kirjoitettua suomen kieltä, suosittelen ehdottomasti Ikävalkon Kulkukoiraa. Toisaalta sitten jos on kiinnostunut laajemmin muusikoiden kohellusmuistelmista menneiden vuosikymmenien keikkamaailmasta, niin siinä tapauksessa tuore Arvajan ja Mustosen Viimeiseen korttiin on viihdyttävämpi. Kuten jo alussa totesin, kummastakin teoksesta käy kuitenkin pääpiirteissään ilmi samat Tammilehdon/Sorsakosken elämänvaiheet ja tapahtumat. Jos lukija valitsee Viimeiseen korttiin, suosittelen ehdottomasti kirjan lukemisen jälkeen kuuntelemaan Topi Sorsakosken viimeiseksi jääneen, postuumisti julkaistun levyn Tummansininen sävel. Jos ei ehdi kuunnella koko levyä, kannattaa kuunnella ainakin kappale Viimeiseen korttiin. Kylmät väreet, surumielisyys, lämpö.