Tommi Liimatta: Jeppis

Kulttuurin eri osa-alueilla luontevan lahjakkaasti toimiva Tommi Liimatta julkaisi toissa vuonna omaelämäkerralliselta vaikuttavan romaanin Jeppis (Like, 2014). 1980-luvun pietarsaarelaiseen kerrostalolähiöön sijoittuvassa tarinassa seurataan pienen Tommi-pojan elämää ekaluokan alusta neljännen kevääseen.

Kirjan alussa lukijaa vaivaa ongelma kirjan lajityypin ja tosipohjaisuuden määrittelemisessä. Onko kyseessä Liimatan omaelämäkerta? Päiväkirja? Elämäkerta romaanin muodossa? Tapahtumat ja asioiden äärimmäisen yksityiskohtaiset kuvaukset saavat lukijan vakuuttumaan siitä, että kyseessä täytyy olla Liimatan omasta lapsuudesta romaanin muotoon puettu tarina. Muutaman kymmenen sivun jälkeen asialla ei kuitenkaan jaksa enää vaivata päätään. Sama se mitä genreä tai faktatietoja kirja edustaa, kun tarina on mielenkiintoinen ja tarttuva.

Teos etenee kuukausi per luku -tahtia kesästä 1983 kevääseen 1987. Alussa Tommi aloittaa koulun ja kirjan lopussa koittaa neljännen luokan kevätjuhla. Kuukausien edetessä lukija pääsee Tommin mukana sekä 80-lukulaiseen koulumaailmaan että pikkupoikien pihaleikkeihin kerrostalolähiön pihoilla ja metsissä. Mukaan mahtuu niin karkkipäiviä, majojen ja lumilinnojen rakentamista, lehtiroskisten tonkimista, musiikkia ja tv-ohjelmia, poikamaisia jäyniä ja kiusaamista sekä tietysti ensi-ihastuminen oman luokan tyttöön.

Kaikille 70-luvulla tai 80-luvun alkuvuosina syntyneille kirjan maailma on kuin suora paluu omaan lapsuuteen. Muistan tuon! Minäkin katsoin noita tv-ohjelmia! Mekin leikimme pihalla samoja leikkejä! Muistan nuo irtokarkit ja Suosikin taskupokkarit! Puhumattakaan synttärien tarjoiluista: täytekakkua, Carneval-keksejä, pop cornia, Ville Vallaton -jäätelöpuikkoja sekä limsaa 0,3 -kokoisista lasipulloista pillillä. Toki näitä asioita on hauska muistella myös teinivuosiaan tai miksei aikuisaikojaankin 80-luvulla viettäneiden.

Kaikista ihastuttavista ja noloista, nostalgianhöyryisistä muistoista huolimatta kirja tuntuu välillä raskaalta ja lukijasta kuin jyrän alle jääneeltä. Liimatta kuvaa romaanissaan jopa puuduttavan yksityiskohtaisesti Tekniikan Maailman tai Suosikin sisältöjä ja lukemattomien ABBA-, KISS- ja WASP-levyn biisejä tarkasti analysoituina. Tosin analyysit ovat ala-asteikäisen pojan tulkintoja, joten niiden jyräävää vaikutusta lieventää niiden koomisen suoraviivainen sävy.

Tommi-pojan tarina toistaa samaa kaavaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen, ja 100 sivun jälkeen lukija alkaa pelätä, että myös loput 400 sivua toistaa itseään ja samaa vinyylilevyä. Näin myös käy, mutta sitä on turha pelätä. Varsinkin yli puoleen väliin päästyä lukemista ei malttaisi keskeyttää lainkaan, vaan haluaa saada tietää, mitä kolttosia kerrostalon pojat seuraavaksi keksivät ja miten koulun kuusijuhlan evankeliuminäytelmä onnistuu. Ja toisaalta, kuten puolisoni osuvasti totesi, "'Mutta kun silloin ei tapahtunut mitään muuta!". Liimatan Jeppis-romaani on ehdottomasti virkistävä ja positiivinen lukukokemus.

Ja lopuksi vielä paljastus: Ei, kyseessä ei ole Liimatan omaelämäkerta, vaan täysin keksitty tarina. Ainakin jos uskomme häntä itseään Radio Rockin Kuokkavieras-haastattelussa 20.12.2014.

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesä (Otava, 2015) on toinen osa hänen dekkarisarjastaan, jonka ensimmäinen osa Yön sydän on jäätä julkaistiin 2014. Hämeen-Anttilan dekkarit sijoittuvat 1920-luvun alun Helsinkiin, jossa rikoksia harrastuksenaan tutkii nuori sisäasiainministeriön virkamies Karl Axel Björk.

Tarkalleen ottaen nyt kritiikkini kohteena oleva Käärmeitten kesä sijoittuu kevääseen ja alkukesään 1921. Tarina on tunnelmaltaan hyvin saman tapainen kuin Agatha Christien klassikkodekkarit. Kuten Christien monissa dekkareissa, tässäkin pääosassa ovat erilaiset myrkyt, joilla henkilöitä murhataan. Myös päähenkilö Björk itse on jonkinlaisessa morfiinikoukussa. Tämän avulla kirjailija koukuttaa epilogissa myös lukijan: eikö Björk olekaan päässyt eroon morfiiniriippuvuudestaan? Pakko odottaa mahdollista seuraavaa osaa Björkin rikostutkimuksista sekä tämän elämänvaiheista...

Tarina on hienovaraisesti kirjoitettu ilman nykyajan jännäreiden verellä ja raakuuksilla mässäilyä, jäämättä silti yhtään paitsi jännityksestä ja vanhan tyylin johtolangoista. Kirjailija luo myös taitavasti kuvan nuoren Suomen tunnelmista ja Helsingin modernista kaupunki-ilmapiiristä. Sääty- ja luokkajaot ovat vielä vahvasti olemassa, minkä Hämeen-Anttila tuo tyylikkäästi esiin esimerkiksi kirjassa esiintyvien henkilöiden käytös- ja puhetavoissa, kuitenkaan alleviivaamatta niitä sen enempää. Mielenkiintoista tutkittavaa ovat myös tuolle aikakaudelle sijoittuvat, kirjan sisäkansiin painetut, Helsingin asemakaavakartat.

Hämeen-Anttila korostaa tarinan sijoittumista 20-luvulle myös tekstityylillä, jossa hän käyttää monista sanoista niiden vanhaa kieliasua, kuten "huoneusto", "gummi", "kanttoori" tai "instituutsio". Myös stadin slangia esiintyy kirjassa varsinkin roistojen ja pojankloppien puheissa, mutta olematta sen enempää slangin asiantuntija arvelisin kirjassa käytetyn katuslanginkin edustavan ennemminkin "vanhan ajan Helsingin slangia" kuin nykypäivän slangipuhetta. Vaikka itse olen varsinainen kyylä ja pilkunviilaaja mitä tulee suomen kielen käyttöön ja oikeinkirjoitukseen, tässä tarinassa nykysuomesta poikkeava kirjoitusasu ei häiritse lainkaan, koska tyyli istuu niin saumattomasti tarinaan ja tekee siitä vain entistä autenttisempaa.

Tarinan myötä tulee hyvin selväksi kirjailijan laaja sivistys. Pelkän taustatutkimuksen avulla ilman vahvaa valmista tietopohjaa ei pysty kirjoittamaan näin tiedollisesti yltäkylläistä tarinaa. Hämeen-Anttila on ripotellut tekstiin valtavan määrän yksityiskohtia ja tietoa nuoren itsenäisen yhteiskunnan kuohunnasta ja jännitteistä, mikä ei kuitenkaan tunnu osoittelevalta. Vakoilu ja vastavakoilu, suojeluskunnat, kommunistit, rotuopit, Etsivä Keskuspoliisi, venäläiset emigrantit jne. uppoavat varsinaisen dekkaritarinan oheen niin sujuvasti, ettei tietomäärä tukahduta lukijaa vaan saa janoamaan lisää tietoa tuosta jännittävästi ajasta 1920-luvun alussa. On muistettava, että tarinan tapahtuma-aikaan Suomi on ollut itsenäinen kansakunta vasta reilut 3 vuotta.

Itseäni ilahdutti erityisesti ministeri Heikki Ritavuoren esiintyminen mukana tarinassa yhtenä sivuhenkilöistä. Muutamalla virkkeellä kirjailija maalaa päähenkilö Björkin esimiehestä Ritavuoresta lujan, vaativan, ahkeran ja oikeudenmukaisen henkilön muotokuvan. Pitääkö muotokuva sitten paikkansa, siihen en osaa ottaa kantaa perehtymättä ensin tarkemmin todelliseen sisäasiainministeri  Ritavuoreen.

On helppo suositella Käärmeitten kesää kaikille vanhan ajan dekkareista pitäville sekä Suomen 1920-luvun jännittävistä vaiheista kiinnostuneille. Tämän kirjan luettuani haluan ehdottomasti saada jostain käsiini myös Björkin rikostutkimusten ensimmäisen osan Yön sydän on jäätä.