Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava, 2012) sekä Me, Keisarinna (Otava, 2013)

Laila Hirvisaari on kirjoittanut yhteensä 1200 sivua Venäjän keisarinna Katariina II:n suulla. Romaaneissa Katariina muistelee elämäänsä ensin lapsuudestaan Venäjän suuriruhtinattareksi ja keisarinnaksi (Minä, Katariina) ja toisessa osassa 35 vuotta kestänyttä yksinvaltaisen keisarinnan uraansa ja elämäänsä (Me, Keisarinna).

Ideana on, että Katariinan muisteluita kirjaa ylös häntä koko ikänsä palvellut, iältään Katariinaa muutamaa vuotta vanhempi Leon Denikin. Rakenne ja idea on sinänsä toimiva, mutta toisinaan myös teennäinen. Muistellessaan elämänsä tapahtumia ja niihin liittyviä ihmisiä Katariina selittää Denikinille keitä ihmiset olivat ja mitä kaikkea tapahtui. Kuitenkin lähes kaikki nämä tapahtumat ja ihmiset myös Denikin tietää ja tuntee jo ennalta, koska on elänyt samat tapahtumat Katariinan mukana. Miksi siis pitää selittää kaikki asiat henkilölle, joka jo tietää ja tuntee ne entuudestaan? No tietysti ne selitetään lukijalle, ja se tekee kohtauksista teennäisiä, jäykkiä ja epäuskottavia. Suurimmaksi osaksi tämä ei häiritse, mutta joissain kohdin nämä luonnottomat selitykset alkavat ärsyttää.

Se, että Katariina itse muistelee elämäänsä, loihtii hänen luonteestaan persoonallisen ja aidon kuvan. Varsinkin hänen lapsuusaikansa vanhassa saksalaisessa, pienen herttuakunnan linnassa on hauskasti ja elävästi kerrottu. Lapsuusajan kuvaukset valottavat erityisen mainiosti Katariinan (silloin vielä Sophien Auguste Frederike, Anhalt-Zerbstin prinsessa) luonnetta. Tosin suurin osa näistäkin voi olla kirjailijan itsensä kuvitelmaa ja tulkintaa, vaikkakin hän on varmasti tehnyt myös paljon tutkimustyötä. Historialliset faktat ovat tietenkin muuttumattomia myös Katariinan elämässä.

Monesti keisarinna Katariina II:sta puhuttaessa lisätään hänen titteliinsä lisänimi Suuri. Häntä pidetään valistusajan keisarinnana, joka kävi kirjeenvaihtoa eurooppalaisten filosofien ja älykköjen kanssa, usein mainitaan muun muassa Voltaire ja Diderot. Myös näissä romaaneissa valotetaan hänen suhdettaan ja suhtautumistaan tuon ajan kuuluisiin filosofeihin. Toisaalta tekstistä paistaa vahvasti läpi kirjailija Hirvisaaren oma mielipide siitä, kuinka valistunut Katariina lopulta oli. Hirvisaari arvostelee rankasti sitä, ettei Katariina parantanut maaorjien tilannetta vaan itse asiassa pahensi sitä. Hirvisaaren mielestä monet Katariinan valistuneet ja edistykselliset hankkeet olivat loppujen lopuksi vain pientä puuhastelua, joka lopulta kosketti vain aatelia tai Pietarin asukkaita.

Hirvisaaren kahdesta romaanista saa todella tarkan ja yksityiskohtaisen kuvauksen myös siitä, kuinka käsittämätöntä Venäjän tsaarien, keisarinnojen ja hovin elämä on ollut. Vielä enemmän lukija saisi irti tarinasta ja sen yksityiskohdista, jos on käynyt vierailulla vanhoissa hoville kuuluneissa palatseissa Pietarissa ja sen ympäristössä. Itse en ole käynyt Pietarissa ja välillä oli hieman hankala hahmottaa esimerkiksi Talvitapalatsin, Eremitaasin, Kesäpalatsin, Pietarhovin, Oranienbaumin, Retsinan jne. sijaintia, käyttötarkoitusta ja suhdetta toisiinsa, vaikka olinkin lukenut niistä myös aikaisemmin ja nyt lisää netistä sekä katsonut kartasta niiden sijaintia. Tämä ei toki ole moite kirjoja kohtaan. Tarkoitan vain, että lukija osaa hahmottaa paremmin tarinan kulkua näissä eri rakennuksissa ja saa siten lisämaustetta Katariinan elämään.

Nämä kirjat kannattaa lukea kaikkien, joita kiinnostaa Euroopan hovien ja hallitsijoiden elämä 1700-luvulla ja erityisesti Venäjän tsaarien ja keisarinna Katariinan vaiheet tuolla vuosisadalla. Romaanit käyvät hyvin sekä kertauksena Euroopan mutta myös Suomen tuon ajan historiasta, lisäksi aina oppii myös uutta. Vaikka Suomi ei tuolloin vielä kuulunutkaan Venäjään, on Pietari ollut hyvin lähellä Suomea ja esimerkiksi Viipuri on kuulunut tuolloin Venäjään, ei suinkaan Suomeen. Toisessa romaanissa eli Me, Keisarinnassa Katariina II matkustaa myös Suomeen, Haminaan, tapaamaan Ruotsissa hallitsevaa serkkuaan Kustaa III:ta. Matka Haminaan ja tapaaminen siellä on mielenkiintoisesti ja mehukkaasti kuvattu. On siinä ollut sen ajan haminalaisilla ihmettelemistä.

Laila Hirvisaari kirjoittaa sujuvasti ja tekstiä on helppo ja nopea lukea. Siksi ei kannata säikähtää romaanien lähes 600 sivun mittoja ja ainakaan sen takia jättää niitä lukematta. Itsekin luin ensin Minä, Katariinan, pidin välissä taukoa ja luin jotain muuta, kevyempää kirjallisuutta, ja tartuin sitten vasta toiseen lähes 600-sivuiseen osaan eli Me, Keisarinnaan.

Tampereen Komediateatteri 24.3.2017: Mieletön Suomen historia

100-vuotiasta Suomea ja omaa 25-vuotiasta toimintaansa juhlistaakseen Tampereen Komediateatteri on ottanut riskin ja tuottanut tälle vuodelle ainoastaan täysin uusia näytelmiä. Niitä ei siis ole aikaisemmin missään muualla vielä esitetty. Näin kertoi teatterinjohtaja Panu Raipia Komediateatterin kahviossa ennen näytöksen alkua.

 

Alkamassa oli siis yksi näistä ”riskiesityksistä” eli komedia Mieletön Suomen historia. Käsikirjoitus on Heikki Syrjän ja Riku Suokkaan, joiden kynästä on lähtöisin myös Tampereen Työväen Teatterin huippusuosittu Vuonna 85 -musikaali. Parivaljakon lisäksi käsikirjoitusta on ollut luomassa Tampereen Teatterin ex-johtaja  ja Kummeli-jäsen Heikki Vihinen. Rooleissa heiluvat Heikki Hela, Marika Heiskanen ja Jere Riihinen, ohjaus on Panu Raipian.

 

Esityksen ideana on kahlata Suomen historia läpi noin 1,5 tunnissa. Vastaavanlaisia esityksiä muistan ainakin Tampereen Työväen Teatterin Biblian, jossa Mikko Kivinen, Esko Roine ja Tom Lindholm esittivät Raamatun tarinat läpi parissa tunnissa. Samoin Tampereen Teatterikesässä Don Quijoten massiivinen kaksiosainen veijariromaani sekoiltiin läpi reilussa tunnissa. Todella hauskoja kohelluksia molemmat.

 

Mielettömän Suomen historian alku on eräänlainen johdanto siihen, miten ja miksi näytelmä on muodostunut juuri sellaiseksi kuin se kohta nähdään. Mielestäni alku on kuitenkin aivan liian pitkä. Sitä olisi voinut huomattavasti tiivistää ja siirtyä nopeammin varsinaiseen asiaan.

 

Myös tapa, jolla näytelmässä siirrytään kohtauksesta toiseen, on käsittämätön. Jokaisen kohtauksen välissä sammutetaan valot ja yleisö odottaa pimeässä, kun uutta rekvisiittaa tuodaan lavalle. Sitten valot sytytetään ja seuraava kohtaus pääsee alkamaan. Pari kertaa esityksen aikana tällainen voisi vielä toimia tehokeinona, mutta kun valoja räpsytellään jatkuvasti, niin tilanne alkaa tuntua lähinnä vaivaannuttavalta amatööriteatterilta.

 

Näytelmän juoni etenee kuluneiden irtovitsien varassa peruukista ja Suomi-iskelmästä toiseen. Lavalla pyörähtää kavalkadi suomalaisia iskelmälaulajia Jere Riihisen toimesta: Matti ja Teppo, Danny, Kaija Koo jne. Nämä henkilöt ovat toki sketsiviihteen vakiohahmoja, mutta silti ja juuri siksi: Eikö tosiaankaan keksitty mitään muuta kuin Matti ja Teppo sekä Danny? Kummeli-huumoria esityksessä on kuitenkin yllättävän vähän, vaikka työryhmään kuuluvatkin Vihinen ja Hela.

 

Jere Riihinen on synnynnäinen koomikko. Hän on oikeasti hauska ja taitava erilaisissa sketsi- ja imitaatiorooleissa, monipuolinen lahjakkuus. Myös Marika Heiskanen vaikuttaa hyvältä, ennakkoluulottomalta näyttelijältä, mutta hänellä ei ole sellaista karismaa kuin Heikki Helalla ja Riihisellä. Hän jää esityksessä täysin näiden kahden mieskollegansa varjoon.

 

Mieletön Suomen historia on kokonaisuutena viihdyttävä ja hauskakin, vaikkei se minua saanutkaan nauramaan poskilihaksiani kipeiksi. Koska Tampereen Komediateatteri on kuitenkin puitteiltaan melko pieni toimija, on Mieletön Suomen historia siihen suhteutettuna ihan onnistunut komediapätkä. Ylipäätään on hienoa, että Tampereella toimii useita erilaisia teattereita, joista jokaisella on omanlaisensa profiili ja tuotanto.

Kuva: Tampereen Komediateatteri