Raija Oranen: Aurora

Raija Orasen romaani Aurora (Teos, 2014) helsinkiläisestä kaunottaresta, aristokraatista ja kuulusta hyväntekijä Aurora Karamzinista on yhtä aikaa sekä raskas että mielenkiintoinen. Kirja lienee tarkoitettu historialliseksi viihderomaaniksi, mutta sen vahvasti elämäkertatyylinen kirjoitusasu tekee siitä paikoittain raskassoutuista luettavaa. Vasta noin puolivälissä 633-sivuista tiiliskiveä teksti muuttuu kauttaaltaan keveämmin soljuvaksi, tai sitten lukija vain on jo ehtinyt tottua kirjan tyyliin.

Oranen on varmasti tehnyt valtavan taustatyön tutkiessaan legendaarisen Eva Aurora Charlotta Karamzinin (o.s. Stjernvall) lähes sadan vuoden mittaisia elämänvaiheita. Kiinnostavia tosielämän juonenkäänteitä on Auroran elämään mahtunut käsittämättömiä määriä. Materiaalia historialliseen romaaniin on niin runsaasti, ettei kirjailijan ole todellakaan tarvinnut keksiä mitään lisää, ennemminkin ongelmana on ollut runsaudenpula.

Tarinaa lukiessa tuli tunne, ettei kirjailija ole raaskinut karsia romaanista pois mitään Auroran elämän uskomattomista käänteistä. Ehkä paras määritelmä olisi jonkinlainen "proosallinen elämäkerta". Kirjassa on käytetty hyvin paljon ilmeisesti suoria, autenttisia lainauksia Auroran todellisesta kirjeenvaihdosta sekä useita lainauksia muun muassa aikakauden sanomalehtikirjoituksista, juhlapuheista jne.

Auroran elämänlanka kattoi käytännössä koko 1800-luvun alusta loppuun. Hän syntyi Suomen vielä kuuluessa Ruotsiin, vuonna 1808, ja kuoli Suomen suuriruhtinaskunnassa seuraavalla vuosisadalla, vuonna 1902. Hän ehti nähdä Helsingin kehittymisen oikeaksi kaupungiksi ja Suomen kehittymisen kohti aitoa valtiota. Hän oli kosmopoliitti, 4 tsaarin ystävä, sivistynyt ja satumaisen rikas. Hän keskittyi hyväntekeväisyyteen ja köyhien auttamiseen perustaen muun muassa Helsingin diakonissalaitoksen. Myös sukulaiset ja heidän toilailunsa aiheuttivat alituisesti Auroralle moninaisia pulmia.

Auroran jännittävän elämän lisäksi romaani kannattaa lukea sivistykseksi, jos on kouluvuosien historiantunneilta ehtinyt unohtaa, miten Suomessa taisteltiin oman rahan ja postin saamiseksi, sensuurin poistamiseksi, valtiopäivien pitämiseksi pitkän 50-vuotisen tauon jälkeen viimein 1860-luvulla jne. Merkittävässä osassa romaanin tarinaa vilisee myös useita Suomen kansallisen, kulttuurisen ja kielellisen historian kannalta tärkeitä henkilöitä kuten Snellman, Runeberg ja Topelius. Siihen aikaan piirit olivat pienet ja kaikki vähänkään merkittävässä asemassa olevat tunsivat toisensa, niin myös edellä mainitut herrat kuuluivat Auroran tuttavapiiriin.

Kirjan lopussa kirjailija on kuitannut päähenkilön viimeiset 30 vuotta ainoastaan 10 sivulla. Tämä ratkaisu on tehty varmaankin sen vuoksi, että kirjailijalle on ehkä tullut kiire päättää tarina sen paisumatta tuhanteen sivuun. Toisaalta olisi voinut miettiä sitä, olisiko Auroran tarinan voinut julkaista kaksiosaisena "sarjana", jolloin myös hänen viimeiset vuosikymmenensä olisivat saaneet riittävästi tilaa.

Seinäjoen kaupunginteatteri: Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa, 30.4.2016

Kiireisen kevättalven ja kevään vuoksi on blogin päivittäminen ollut muutaman kuukauden jäissä, mutta tässä viimein uutta luettavaa.

* * *

Minulle tuli vappuaattona mahdollisuus nähdä Seinäjoen kaupunginteatterin tulkinta Jouko Turkan ja Juha Turkan käsikirjoittamasta Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa -näytelmästä. Esitys 30.4.2016 oli kevään viimeinen näytös. Alkuperäistä, Jouko Turkan Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatteriin 1996 ohjaamaa versiota en ole koskaan nähnyt. Seinäjoelle näytelmän ohjasi ja sovitti Antti Mikkola tuoden mukaan otteita myös nykyisestä 2010-luvusta.

Minulla ei ollut juurikaan etukäteistietoa kyseisestä näytelmästä, sen juonikuvioista tai alkuperäisversiosta Kellariteatterissa, ennakkoluuloja sitten senkin edestä. Joka tapauksessa alkuperäisversio Tampereella oli aikoinaan yleisömenestys ja jokainen näytös oli loppuunmyyty. Kuulemani mukaan Eila Roineen suoritus pääosassa oli ollut vaikuttava.

Seinäjoella Roineen saappaissa päätoimittaja Madamena nähtiin Mia Vuorela, vääpeli Erkki Erkkilänä ja samalla Jouko Turkan alter egona Jukka Puronlahti, Suomen nuorimpana filosofian tohtorina eli Pekka Himasena esikuvansa täydellinen kaksoisolento Topi Kohonen sekä Madamen tyttärenä Heruna loistava Anna Ackerman. Kohonen ja Ackerman ovat todella lahjakkaita nuoria näyttelijöitä, joiden suoritusta lavalla oli ilo seurata.

Mia Vuorelan tuskin oli kovin helppo sujahtaa Madamen rooliin, koska vertailua mestarillisen Eila Roineen alkuperäiseen roolisuoritukseen ei varmastikaan voinut välttää ainakaan niiden katsojien ajatuksissa, jotka olivat aikoinaan nähneet Roineen samaisessa roolissa. Vuorela suoriutui roolistaan eläkkeellä olevana, nuoreen parikymppiseen filosofiin rakastuneena naisena kuitenkin upeasti; hän oli yhtä aikaa sekä lempeä, hellä, ymmärtäväinen että tiukka ja vaativa.

Myöskin Jukka Puronlahdella oli tiukka tehtävä ottaa haltuunsa vääpeli Erkkilän rooli, johon oli vahvasti sekoitettu myös Jouko Turkan tosielämän persoona ja hahmo. Kiistellyn ja ristiriitaisen Jouko Turkan esittäminen uskottavasti mutta lämmöllä näytelmän nykyversiossa ei liene ollut helppo teko. Lavalla Puronlahti oli kuitenkin kuin luotu everstiksi/Turkaksi puhetyyliä, silmien paloa ja ylipäänsä hahmon fyysisyyttä myöten. 

Suurimman osan ajasta Puronlahden eversti/Turkka oli lavalla pelkissä valkoisissa pikkukalsareissa. En itse keksinyt mitään varsinaiseen juoneen liittyvää seikkaa, miksi hahmon olisi pitänyt olla lähes koko näytelmän ajan pelkissä kalsareissa, mutta ilmeisesti sillä haluttiin muistuttaa Turkan tavasta painottaa liikunnallisuutta, fyysisyyttä ja suoranaista kropan urheilurääkkäämisen ihannointia, vaikkakin toisella tavalla kuin nykyajan kuntosali- ja fitnesbuumissa. Mielestäni kalsarien takapuolelle värjätty vauhtiraita ja sen ylenpalttinen alleviivaaminen kirjan tunkemisella kalsareihin perspuolelle oli kuitenkin turhaa komediallista osoittelua. 

Tekstiä näytelmässä riitti älyttömyyksiin asti. Näyttelijöillä on ollut vaativa tehtävä opetella niin suuri määrä osittain hyvinkin sekavaa ja kaoottista tekstiä ulkoa. Paatos oli välillä sellaista, ettei sisältöä jaksanut ymmärtää eikä keskittyä miettimään. Pohjimmiltaan tarinassa oli kuitenkin kyse siitä, että Jouko Turkka omana persoonanaan olisi halunnut kasvattaa nuoresta filosofi-Himasesta oikea mies. Siis "oikea mies" sellaisena, kuin Turkka termin itse mieltäisi. Näyttämölle tämän kasvattajatehtävän Turkka oli kuitenkin kirjoittanut everstin hoidettavaksi, ja everstihän muistuttaa hyvin paljon Turkkaa itseään.

Tekstin ja paatoksen määrän johdosta minulla oli vaikeuksia tajuta näytelmästä yhtään mitään ensimmäisen puoliajan aikana. Olen ilmeisesti liian yksinkertainen ihminen tällaisen vastaanottamiseen ja tottunut helppoon teatteriin. Kuitenkin väliajalla käymieni keskustelujen aikana näytelmän syvyys ja sanoma alkoivat aueta. Lopulta teos osoittautui äärimmäisen mielenkiintoiseksi ja hyvin paljon erilaisia ajatuksia ja pohdiskeltavaa herättäväksi kulttuurituotteeksi.

Näytelmään oli myös lisätty useita kohtauksia ja viittauksia vanhentuneeseen ja nykyisin kiviä pihaltaan kaivelevaan Turkkaan. Niiden kuvausten kautta Turkan tyyliin ja tapoihin suhtauduttiin kuitenkin hyvin ymmärtäväisesti ja lempeästi. Mitään ei silti sanottu suoraan, vaan viittaukset Turkan nykytilaan olivat hienostuneen hellävaraisia.

Antti Mikkolan ohjaus oli johdonmukaista ja tyylikkäästi analysoivaa muutamasta alleviivauksesta huolimatta. Lavastus oli pelkistetty, mutta sopi hyvin ympäristöönsä pienessä ja intiimissä kaupunginteatterin Elissa-studiossa. Tärkeänä osana lavastusta käytettiin myös videoseiniä sekä muutamia teknisiä juttuja, joilla onnistuttiin hämmentämään osa yleisöstä hyväksi toviksi. 

Ensin ajattelin, etten pysty kirjoittamaan tästä näytelmästä blogia lainkaan, koska tuntui etten saanut kunnolla otetta mistään esityksen osa-alueesta. Se tuntui sekavalta, käsittämättömältä, kummalliselta ja vaikealta. Esitys teki kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen ja se on muhinut alitajunnassa niin, että lopulta minun oli pakko kirjoittaa teoksesta kritiikki pystyäkseni päästämään siitä irti. Teoksen juonta en ole tapojeni mukaan lähtenyt juurikaan avaamaan, koska mielestäni juoni on aina jotain ainutlaatuista ja yllättävää, joka katsojan (tai esimerkiksi kirjan lukijan) on löydettävä ja koettava itse, ensikertaisena kokemuksena.

Vaikka itse pääsin teoksen viimeiseen varsinaiseen näytäntöön, on mielenkiintoisen ja moniselitteisen teatterin ystävillä vielä muutaman esityksen verran mahdollisuus nähdä Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa, kun Seinäjoen kaupunginteatteri tuo esityksensä sen alkulähteille TTT:n Kellariteatteriin Tampereen Teatterikesässä elokuussa 2016. Suosittelen kaikkia ostamaan liput heti, sillä esitykset myydään takuuvarmasti nopeasti loppuun.