Guillermo del Toron elokuva Crimson Peak

Meksikolaisohjaaja Guillermo del Toron käsikirjoittama ja ohjaama kauhuelokuva Crimson Peak (2015) leikittelee uskollisesti kaikkein klassisimpien kauhuleffaelementtien kanssa. Mukana on itsestään avautuvia ovia ja alas painuvia ovenkahvoja, kartanokummituksia, englantilaisia nummia ja viktoriaanista pinnan alla poreilevaa seksuaalisuutta.

Leffa sijoittuu 1890-luvun loppupuolelle. Tarinan keskiössä on kirjailijaksi haluava varakas nuori jenkkinainen Edith, joka ihastuu brittiläiseen baronetti Sir Thomas'iin. Enempää en kuitenkaan paljasta varsinaista juonta, jotta jännitys sen osalta säilyy muillekin.

Vaikka elokuva sijoittuu vuosisadan vaihteeseen, viittaa sen puvustus ennemminkin romantiikan aikakauteen. Toisaalta romantikkokirjailijat käyttivät kauhutunnelmaa myös omissa teoksissaan, joten leffan osoittelut tuohon suuntaukseen ovat hyvinkin ymmärrettäviä. Itse asiassa elokuvan roolihahmojen repliikeissä mainitaan suoraan Mary Shelley (Frankenstein) sekä häntä myöhemmin vaikuttanut Sir Arthur Conan Doyle (Sherlock Holmes, mm. Baskervillen koira). Listaan olisi voinut luontevasti lisätä vielä vaikkapa Lordi Byronin, niin alleviivatusti leffassa romantiikan tyylisuuntaan viitataan.

Samaa alleviivausta harrastetaan lavastuksen puolella. Elokuvan pääasiallinen tapahtumapaikka on goottihenkinen vanha kartano Englannin nummilla. Myös romantikot ihailivat gotiikkaa, joka on sittemmin ollut runsaasti käytettyä klassikkoainesta kauhukulttuurissa. Tästä johtuen myös del Toron leffan kummituskartanosta löytyy riittävästi sekä synkkyyttä että kauneutta. Ja ikään kuin ohjaaja ei näiden kaikkien elementtien jälkeenkään luottaisi siihen, että katsojat tajuavat seuraavansa kauhutarinaa, kartanoa ympäröivää pihaa peittävä lumi värjäytyy jatkuvasti verenpunaiseksi punasavisen maaperän johdosta.

Rakennuksen kylpyhuone on korostetun viktoriaaninen, samoin päähenkilö Edithin tiukasti ylös kaulaan napitettu ja maahan asti ulottuva valkoinen yöpaita. Lisäksi elokuvassa osoitetaan sormella vanhojen brittiläisten aatelissukujen rappioon usealla eri osa-alueella. Näiden palasten yhdistelmä korostaa kauhuromantiikalle ominaista seksuaalisuutta. 

Kaikesta tästä huolimatta elokuva ei onnistu luomaan pelottavaa tunnelmaa. Psykologisen kauhun rakentaminen uupuu teoksesta kokonaan. Parhaiten elokuva onnistuukin näyttävyydessä. 

Filmi on visuaalisesti todella upea jokaista romanttista ja goottilaista yksityiskohtaa myöten. Leffaa katsoessa ei voi kuin ihailla pukusuunnittelijoiden ja lavastamon ammattitaitoa. Myös efektipajan pojat ovat pääosin onnistuneet kummitushahmojen luomisessa, vaikka muutamat kumihanskakädet pelotteluhahmojen uskottavuutta heikentävätkin. 

Näin ollen varsinaisena kauhugenreä edustavana tekeleenä leffa ei ole kummoinen. Ainakaan itse en kauhuleffojen harrastajana säikkynyt kumihanskakäsi- tai veriluurankohahmoja lainkaan. Sen sijaan päähenkilöiden raaka väkivalta toisia ihmisiä kohtaan pakotti minut sulkemaan silmäni useampaan kertaan leffan edetessä. Ikäraja K-16 on siten hyvin perusteltu; ei siis kummituskauhun vaan väkivaltakauhun takia.

Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna

Moni varmasti muistaa Bernardo Bertoluccin hengästyttävän eksoottisen, yltäkylläisen, surullisen ja koskettavan elokuvan Viimeinen keisari vuodelta 1987. Elokuva kertoo 2-vuotiaana Kiinan keisariksi kruunatusta Pu Yi -pojasta. Jung Changin perusteellinen (528 sivua) elämäkerta Kiinan viimeinen keisarinna (Seven/Otava 2014, suom. Jaana Iso-Markku) käy läpi Pu Yi'n keisariksi valinneen leskikeisarinna Cixin elämäntarinan.

Changin teoksen päähenkilö Cixi oli poikkeuksellinen henkilö poikkeuksellisessa kulttuurissa, joka halusi ja uskalsi ryhtyä Qing-dynastian ensimmäiseksi naishallitsijaksi. Hän syntyi virkamiesperheeseen vuonna 1835 ja 16-vuotiaana hänet valittiin yhdeksi silloisen keisari Xiangfengin jalkavaimoista.

Jäätyään leskeksi Cixi hallitsi Kiinaa vuodesta 1861 aina vuonna 1908 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Koska kiinalaisessa kulttuurissa nainen ei missään tapauksessa voinut toimia hallitsijana eikä työskennellä miesten kanssa, joutui Cixi käytännössä hallitsemaan ensin poikansa keisari Tongzhin nimissä ja myöhemmin, tämän kuoltua, keisariksi nimeämänsä sukulaispoika Guangxun nimissä. Vain muutama tunti ennen omaa kuolemaansa Cixi nimitti keisariksi pienen sukulaispoikansa Pu Yi'n.

Luonteeltaan Cixi oli musiikkia rakastava, nauravainen, älykäs, uudistushaluinen ja sovitteleva eli tiukan hallitsijanroolin takaa löytyi inhimillinen nainen. Keisarinnana hän teki paljon uudistuksia tuoden hyvin vanhanaikaisen valtakuntansa keskiajasta nykyaikaan. Cixin valtakaudella Kiinassa otettiin käyttöön moderniin valtioon oleellisesti liittyvät rautatie, lennätin, puhelin, sähkö, länsimainen lääketiede sekä nykyaikainen armeija, kaupankäynti ja diplomatia. Lisäksi Kiinan vuosituhansia vanha koulujärjestelmä uusittiin ja mallia otettiin länsimaisista kouluista ja yliopistoista. Myös lehdistö sai Kiinassa ennennäkemättömän sanan- ja lehdistönvapauden.

Changin elämäkerta on hyvin perusteellinen ja kertoo Kiinan 1800-luvun loppuvuosikymmenten poliittisista kiemuroista välillä jopa tuskastuttavan yksityiskohtaisesti ja puuduttavasti. Samaan aikaan kirja on kuitenkin hyvin mielenkiintoinen valaistessaan Kiinan ikiaikaisia tapoja ja kulttuurisia perinteitä. Teos auttaa ymmärtämään kiinalaisten pitkää historiaa ja ajattelutapaa.

Kirjan luettuaan huomaa todellakin oppineensa taas paljon uutta ja tuntee itsensä aikaisempaa sivistyneemmäksi. Suosittelen leskikeisarinna Cixin elämäkertaa kaikille, jotka pitävät myös Bertoluccin Viimeinen keisari -elokuvasta ja joita runsas sivumäärä sekä kiinalaisen poliittisen historian tarkka kuvaus ei etukäteen pelästytä.

Tampereen teatteri: Sugar - Piukat paikat

Olin keskiviikkona 7.10.2015 katsomassa Tampereen Teatterissa musikaalia Sugar - Piukat paikat. Tarina on tuttu varsinkin Marilyn Monroen tähdittämästä klassikkoelokuvasta (Some like it hot) vuodelta 1959. Tarinan juonta en lähde tässä sen tarkemmin avaamaan, vaan keskityn enemmänkin esityksen toteutuksen arviointiin.

Tampereen Teatterin versiossa naisorkesterin jäseniksi pyrkivät ja mekoissa keikistelevät miespääosien esittäjät Lari Halme ja Risto Korhonen. Naispääosassa on kaksoismiehitys ja minun näkemässäni näytöksessä Sugarin roolissa lirkutteli Hanna-Liina Võsa.

Võsa loi Sugarista paljon tyttömäisemmän hahmon kuin Marilyn aikoinaan elokuvaversiossa. Tähän saattaa osaltaan vaikuttaa Võsan virolainen, lapsekkaan oloinen korostus. Puhetta esityksessä olikin paljon, vaikka kyseessä oli musikaali. Musiikkia mukana oli vain siteeksi.

Lari Halme ja Risto Korhonen loistivat tyttöbändin hieman romuluisempina jäseninä. Yhtenä länsimaisen huumorin peruslajeina voidaankin pitää miehiä naisten vaatteissa ja peruukeissa. Tässä tarinassa idea kuitenkin toimii eikä vaikuta kuluneelta kestovitsiltä. Halme saa Josephine-hahmoonsa syvyyttä eikä rooli jää vain hassujen vaatteiden pinnaksi. Korhosen Daphne ei yllä niin syvälle naisellisuuden sieluun, mutta hänen ilmeilynsä ja kropan käyttönsä on huikeaa. Hänellä on ilmiömäiset koomikon kasvot ja tässä roolissa hänen kävelytyylinsä sekä vartalon liikehdintänsä on jopa viehkeämpää kuin useimmilla naisilla.

Piukat paikat on mukava "vanhan ajan" komedia, josta katsoja tulee hyvälle tuulelle ja lähtee teatterista virkistyneenä pois. Tyylillisesti kaikki hahmot eivät kuitenkaan istu tällaiseen "perinnekomediaan" vaan osa roolihahmoista on vedetty täysin yli. Vaikka kyseessä on komedia, se ei kuitenkaan ole farssi. Tästä syystä miljonääripappojen ja gangsterijengiläisten "kummelihahmot" olisi voinut tyylitellä huomattavasti hienovaraisemmin.

Esityksen lähes kolmen tunnin kestoa ei myöskään ole syytä pelästyä. Maratonpituus ei tuntunut rasitteelta edes pitkän työpäivän päälle, vaan aika kului nopeasti eikä kelloa tullut esityksen aikana katsottua kertaakaan.

Oliko esitys sitten 52 euroa maksaneen lippunsa arvoinen? Mielestäni ei, mutta suosittelen kappaletta silti kaikille hyväntuulisen vanhan ajan komedian ystäville!