Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren nuori emäntä 14.7.2017

Pyynikin kesäteatterin tämän vuoden projekti perinteikkäästä Niskavuoren nuoresta emännästä musikaaliversiona sai minut sekä ihmettelemään että ihastelemaan. Esitys on tyylillisesti hyvin epätasainen monilla eri osa-alueilla.

Heti alkukohtauksesta muodostuu ihmeelliset karnevaalit Niskavuoren salissa, jossa kaikki piiat ja rengit ovat mukana riehumassa. Välillä musikaali muistuttaa suorastaan puskafarssia, vaikka heti seuraava kohtaus olisi vakavaa, perinteikkäämpää Niskavuorta.

Puvustuksessa on mukana kaikenlaisia tyylejä 200 vuoden aikajanalta. Esimerkiksi Sari Havaksen vanha emäntä on kuin goottimummo Kustaa III:n hovista. Maria Peren Loviisa ja Petra Karjalaisen Heta on puettu jossain määrin tyyliteltyihin 1880-luvun asuihin, kun taas tanssijoiden rengit ja piiat ovat suoraan 50-luvulta. Ronja Alatalon Kustaavalla on lyhyen mekkonsa alla 2000-luvun caprit. Jos niiden tarkoitus on markkeerata mamelukkeja, niin miksi ei sitten ole oikeasti laitettu hänelle mamelukkeja? Välillä muutamista rooliasuista tuli mieleen jopa jonkinlainen ruotsalainen, 70-lukulainen tv-komedia.

Kuten mieheni totesi, hän pitäisi Kummelin ja Niskavuoren erillään, ja olen tästä samaa mieltä. Miksi jotkin roolit, vaatetukset ja kohtaukset pitää vetää niin yli? Sari Havaksen Juse-muoristakin on tehty aivan käsittämätön farssihahmo.

Minua häiritsi myös se, että rengit ja piiat eivät varsinkaan alussa meinaa erottua isäntäväestä. Etenkin Niskavuoren isännän Juhanin veljeä Anttia luulin aluksi yhdeksi rengeistä. Vielä teatterikoulussa opiskeleva Olli Riipinen on kyllä muutoin hyvä Antin roolissa, vaikka visuaalisesti hän ei uskottava 1880-lukulaisen maatalon isännän veli olekaan.

Lavastuksessa Niskavuoren talon koristelu tuo mieleen Karjalan. Miksi hämäläinen maatalo on koristeltu karjalalaisittain? En käsitä. Bändi Saaga Ensemble on sijoitettu aitan terassille hieman piiloon katoksen alle. Kaikin puolin onnistunut ratkaisu. 

Bändi on taitava, mutta kuitenkin taustaa, joten on hyvä ettei se ole näkyvämmin viemässä huomiota muulta esitykseltä. Ylipäänsä musiikki on kiinnostavaa, vahvaa kansanmusiikkia. Pääsääntöisesti. Yhdessä kohtauksessa musiikki muuttuu popiksi, mikä ei sovi yhtään kokonaisuuteen.

Jos kuitenkin miettii sitä, mitä lisäarvoa musiikki tuo Niskavuori-näytelmään, eli että aiheesta tehdään musikaali, niin mielestäni tyylilaji on tässä tapauksessa kyllä päälle liimattu, vaikka kansanmusiikki joissain kohdissa tarinaan sopiikin. Muutama sävelkulku ja teema jäävät jopa päähän soimaan vielä esityksen jälkeenkin.

Petra Karjalaisen Heta on upea, mutta samalla omituinen. Heta on visuaalisesti todella näyttävä, alussa suorastaan pelottava, hyvin vaikuttava hahmo. Itselleni tuli mieleen jopa Tuonelan virran vartija tai muu vastaava. Karjalainen tuo esiin Hetan moniulotteisuuden eikä ainoastaan kovaa kuorta. Hyvin koskettava kohtaus on se, jossa Heta itkee kuollutta äitiään. Samalla Hetasta on kuitenkin tehty ihmeellinen kikatteleva pimu.

Loviisana nähdään itselleni uusi tuttavuus Maria Pere. Kertakaikkisen upea! Jestas! Hän tekee todella huiman kasvukaaren nuoresta onnellisesta vaimosta tiukaksi ison maatalon emännäksi. Myös Loviisan vaatetus ja kampaus sekä niiden muuttuminen esityksen edetessä tukevat roolihahmon kasvamista ja kovettumista Niskavuoren hallitsijaksi. Myös Peren artikulointi on mannaa korville. Aivan ihanaa, miten hän lausuu ja painottaa sanoja ja rytmittää puhetta. Mykistävän vahva suoritus.

Elina Keinosen Malviina jää täysin Loviisan jalkoihin. Toki hän on ”ihan nätti” ja ”ihan kiva”, mutta ei ollenkaan niin mielenkiintoinen hahmo kuin Peren tulkitsema Loviisa.

Mikko Nousiainen näyttelee Juhania, mutta jää vahvan Loviisan statistiksi. Nousiainen ei myöskään ole laulajana vahvimmillaan, mutta toisaalta lauluosuuksia Juhanin rooli sisältää lopulta hyvin vähän.

Lukiolainen Ronja Alatalo on luonnonlahjakkuus, hänestä kuullaan vielä tulevien vuosien esiintymislavoilla. Alatalon Kustaava on kuin ammattinäyttelijän tekemä. Todella hieno suoritus.

Myös Puntti Valtonen on aina yhtä loistava. Hän tekee sopivan hauskasti roolin Loviisan rikkaana isänä, mutta kuitenkin samaan aikaan jalat maassa olevana talollisena.

Mukavaa oli nähdä myös Jani Rasimus livenä. Tanssijat ovat kaikin puolin taitavia ja monipuolisia.

Ehdottomasti väkevin kohtaus on se, kun Loviisa ajaa Malviinan pois Niskavuorelta. Ensimmäisen puoliajan tulisi ilman muuta päättyä tähän. Sen sijaan ennen väliaikaa nähdään vielä outo tilanne, jossa kaikki esityksen naiset tulevat valkoisissa alushameissaan ja yöpaidoissaan hyrisemään musiikin teemaa, osa kiljuu ja heiluu. En ymmärtänyt tämän kohtauksen tarpeellisuutta.

Kuitenkin, vaikka esitys on epätasainen, se saa muutamassa kohdassa elämään vahvasti mukana, erityisesti Loviisan kohtalossa. Sekä kohtauksessa, jossa Loviisan isä lohduttaa ja tukee tytärtään, että aivan loppukohtauksessa Loviisan murhetta seuratessa, itsellekin väistämättä tuli tippa silmäkulmaan.

Raskaammasta musiikista on tapana sanoa, että hevi on paskimmillaankin parasta, ja samaa voi mielestäni sanoa myös teatterista: Teatteri on paskimmillaankin parasta. Enkä tarkoita tällä sitä, että tämä Pyynikin Niskavuoren nuori emäntä olisi suinkaan huono esitys. Ei todellakaan, esitys on paikoittain todella hieno, aivan huippuhyvä, mutta huonot kohdat ovat puolestaan todella huonoja. Tarkoitan sen sijaan sitä, että aina kannattaa mennä teatteriin. Teatteri on aina elämys ja siitä saa paljon, vaikka esitys ei omaan top 5:een yltäisikään. Eikö teatteri ole silloin onnistunut, kun se herättää ristiriitaisia tunteita ja saa miettimään toteutusta vielä kauan esityksen jälkeenkin?

Tove Jansson: Kesäkirja

Tove Janssonin herttainen Kesäkirja (WSOY) on julkaistu ensimmäisen kerran 1972 nimellä Sommarboken ja suomennos siitä saatiin seuraavana vuonna.

Kesäkirja on lyhyt teos täynnä lämminhenkisiä mutta realistisia kuvauksia kesänvietosta pienellä, suorastaan yksinäisellä, Suomenlahden saarella. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole kirjan tarinoissa huono asia, vaan nimenomaan se tavoiteltava, ihana rauhan tyyssija, jossa teoksen mummo, lapsenlapsi Sophia sekä Sophian isä viettävät kesäaikaa omalla raukealla tyylillään.

Äänessä ovat ainoastaan mummo ja Sophia, isä on käytännössä äänetön hahmo jossain taustalla. Mummo ja Sophia sen sijaan käyvät yksinkertaisia mutta samalla hämmästyttävän syvällisiä keskusteluja partiosta taikauskon ja Jumalan olemassaolon kautta aina ötököihin ja kastematoihin asti. Keskustelut ovat lyhyitä mutta ytimekkäitä ja niistä on hyvin tunnistettavissa Toven tyyli ja ajattelutapa, eräänlainen muumimainen filosofia. 

Kirja ei ole romaani eikä yhtenäinen, kronologinen tarina. Omassa pokkariversiossani on vain 135 sivua ja noin parikymmentä lukua. Jokainen luku on oma tuokiokuvansa erilaisista tilanteista ja sattumuksista saarella ja sen tuvassa. Lukuja ei ole välttämätöntä lukea järjestyksessä kirjan alusta loppuun, vaan niitä voi lukea omina pieninä tarinoinaan. Samalla saa ripauksen siitä tunnelmasta, jota Toven omat kesät olivat täynnä. Hän vietti itse useita kesiä askeettisella Klovharun saarella Porvoon saaristossa yhdessä elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa.

Muutama vuosi sitten tuli kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä ja kuukausi sitten avattiin Tampereella todella hieno, monipuolinen, yllättävä ja hauska Muumimuseo. Vaikka Kesäkirja on jo 45-vuotias, on se silti tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin koskaan. Kesäkirja on myös täydellistä kesälukemista puutarhan riippukeinussa tai mökkilaiturilla veden äärellä!