Elokuva: Tuntematon sotilas, Aku Louhimiehen ohjaus 2017

Mitähän sitä oikein osaisi sanoa tästä uusimmasta, eli kolmannesta Tuntematon sotilas (2017, ohjaus Aku Louhimies) -filmatisoinnista? 

Kolmen tunnin leffaan mahtuu niin paljon tavaraa, että kaiken näkemänsä jäsentelyyn menee aikaa. Filmin arviointia vaikeuttaa myös se, että sitä väistämättä vertaa vuoden 1955 Edvin Laineen versioon. Laineen Tuntematon, siihen valitut kohtaukset ja näyttelijöiden tekemät roolit ovat niin ikonisia, että mitään Tuntematonta sen jälkeen on mahdotonta katsoa vertailematta sitä  tuohon kaikkein ensimmäiseen versioon Väinö Linnan klassikosta. Sen sijaan Rauni Mollbergin vuoden 1985 ohjaus samasta kirjasta ei ole saavuttanut sellaista asemaa, että tuoreinta Tuntematonta alkaisi luonnostaan verrata siihen.

Ensinnäkin Louhimiehen Tuntemattomasta on todettava, että elokuva on todella hieno; tarkkaa työtä, jossa monet asiat näytetään ilman että asioista puhutaan tai niitä alleviivataan mitenkään. Esimerkiksi viittaus pervitiinin käyttöön on toteutettu pienimuotoisesti mutta vaikuttavasti. Vastaavia tilanteita ja yksityiskohtia on lukuisia.

Myös casting on täysosuma. Yksikään roolihahmo ei ole ylilyöty, karikatyyri tai koominen. Huumori on loppujen lopuksi hyvin vähäistä, vaikka tietyt klassikkorepliikit on kevennykseksi tarkoitettukin. Esimerkiksi kaupparatsu Rahikainen (roolissa Andre Alén) näytetään ennemminkin etovana tyyppinä. Vanhala (roolissa aivan huippu Hannes Suominen) puolestaan on ehjä hahmo, jonka kasvutarina ja lopun vakavoituminen on jotain ihan muuta kuin Laineen ohjauksen hihittelevä hassuttelija.

Sen sijaan Lehto (roolissa Severi Saarinen) jää melko pieneen osaan tarinassa eikä muutoinkaan nouse tulkinnassa kovin korkealle. Toisaalta ”alkuperäinen Lehto” Åke Lindman on niin leimautunut suomalaisten mielissä oikeaksi Lehdoksi, että vaikea sitä on uusien näyttelijöiden muuttaa. Sama ”ongelma” on myös Joonas Saartamolla Lahtisen osassa: Veikko Sinisalo vain oli aikoinaan niin ”aito” Lahtinen, ettei sitä helpolla horjuteta.

Pirkka-Pekka Petelius puolestaan aloitti Tuntematon-uransa Mollbergin ohjauksen Hietasena ja päätyi Louhimiehen versiossa kapteeni Kaarnaksi. Petelius on todella upea, lämmin Kaarna. Hietaseksi Louhimies on valinnut tv:n koomikkorooleistaan tunnetun Aku Hirviniemen. Hietanen on tässä filmauksessa isommassa roolissa kuin Laineen versiossa ja myös Hirviniemi onnistuu roolissaan huippusuorituksen veroisesti. Samoin voi sanoa myös Johannes Holopaisen Kariluodosta, Jussi Vatasen Koskelasta, Samuli Vauramon Lammiosta ja kerrassaan hykerryttävästä Juho Milonoffin Honkajoesta.

(kuva: www.tuntematonsotilas2017.fi)

Kaikkien yläpuolelle sekä roolin näkyvyydessä että sen toteuttamisessa nousee kuitenkin Rokkaa esittävä Eero Aho. Voisi sanoa, että tämä uusin Tuntematon on nimenomaan Antero Rokan – ja Eero Ahon – elokuva. Rokka on suorastaan koko elokuvan päähenkilö ja hänen hahmoaan taustoitetaan huomattavasti enemmän kuin muita. Mukaan tuodaan Rokan perhe ja kotitila sekä niiden kohtalot. Yhdeksi hienoimmista kohtauksista haluan mainita Rokan sotaan lähdön. Yhtään vuorosanoja ei kohtauksessa puhuta, mutta niitä ei edes tarvita. Kuvat kertovat kaiken. Samoin elokuvan lopussa Rokan kotiinpaluu: Mitään ei puhuta, ja katsojat pyyhkivät kyyneleitä. 

Kaikki on jotenkin niin hienosti toteutettu tässä elokuvassa. Luonnon yksityiskohdat, värinmääritykset, kuvien sommittelut, äänisuunnittelu. Äänistä erityisesti jäi mieleen kohtaus, jossa sairaalateltan edessä hoitaja polttaa tupakkaa verisin käsin samalla kun jostain taustalta kuuluu luun sahaaminen. Karmivaa. Loppupuolella Neuvostoliitto tulittaa kirjaimellisesti viimeistä päivää ja tulituksen loputtua hiljaisuus suorastaan huutaa korvissa. Ihmeellinen tunne.

Elokuvaa katsoessa mietin myös moneen kertaan, että ihminen on todellakin kaikista eläinlajeista kaikkein tyhmin. Mitään ei opita historiasta, koskaan. Tämä uusin Tuntematon osoittaa jopa Laineen ohjausta paremmin sodan niin täydellisen turhuuden ja hulluuden.

Tämän elokuvan voi hyvin katsoa ilman, että on lukenut Linnan Tuntemattoman sotilaan tai Sotaromaanin, vaikka toki hahmojen ja tapahtumien tietäminen ennakkoon auttaa pääsemään nopeammin sisään eri roolihenkilöiden merkitykseen kokonaisuuden kannalta. Ehkä parhaiten elokuvan kaikkien nyanssien huomaamiseen ja ymmärtämiseen auttaa kuitenkin hyvä yleissivistys.

Julkisuudessa on maristu siitä, että tarvitseeko samasta romaanista välttämättä filmata uusi elokuva aina 30 vuoden välein. Mielestäni pitää. Laineen ohjaus 1955 oli oman aikansa kuva, johon vaikutti vahvasti sen ajan poliittinen tilanne ja Suomen suhde Neuvostoliittoon. Vuonna 2017 aikaperspektiiviä tapahtumiin on paljon enemmän ja poliittiset maailmansuhteetkin ovat erilaiset. Louhimies on siten pystynyt ottamaan omaan ohjaukseensa erilaisia painotuksia. Myös jokaisen suomalaisen (mies)näyttelijäsukupolven pitää päästä tekemään oma versionsa näistä moneen suomalaiseen sukupolveen niin vahvasti vaikuttaneista tapahtumista.

Tästä elokuvasta olisi niin paljon sanottavaa, mutta johonkin on arvio päätettävä. Lopetan siis kritiikkini toteamalla yksinkertaisesti, että kertakaikkiaan onnistunut tulkinta!

Mutta onko Louhimiehen versio sitten sellainen, että sen haluaa nähdä joka vuosi uudestaan? Pakko sanoa tähän että ei. Edvin Laineen version jaksaa katsoa joka itsenäisyyspäivä uudestaan, mutta Louhimiehen elokuvan katsoisin ehkä vain joka toinen tai kolmas vuosi...

Mutta katsoopa sitä sitten vuosittain minkä hyvänsä näistä kolmesta elokuvaversioista, sillä ei oikeastaan ole niin suurta merkitystä. Tärkeintä on, että näitä elokuvia katsotaan, jottei niiden kertoma tarina koskaan unohdu. Niin suuresti sota vaikutti ihmisten henkiseen ja fyysiseen terveyteen, kotien olemassaoloon, elämään ja kuolemaan. Omat vaarini osallistuivat molemmat sotaponnistuksiin, toinen heistä kaukopartiomiehenä. Itsenäinen Suomi ei olisi 100-vuotias ilman veteraanien suuria uhrauksia.

Kiitos Suomen veteraaneille. 

Marko Lempinen: Läpi helvetin – Marko Jantusen tarina

Ex-jääkiekkoilija Marko Jantusen elämäntarina on käsittämätön. Lähes hokkarit jalassa syntynyt Jantunen on ollut suomalaisen jääkiekon luonnonlahjakkuus, suoranainen luonnonoikku. Ilta-Sanomien toimittajan Marko Lempisen kirjoittama Läpi helvetin – Marko Jantusen tarina (Otava, 2016) avaa Jantusen ammattilaisuraa kiekon parissa niin SM-liigassa, Leijonissa, Elitserienissä kuin NHL:ssäkin päätyen lopulta amfetamiinin suurkuluttajaksi.

Jantusen kiekkovuosiin liittyi alusta alkaen kiinteästi yökerhojen ja hotellisviittien valloittaminen, luksuselämän tavoittelu ja vuosien vieriessä päihteiden yhä runsaampi ja tuhoisampi käyttö. Marko Jantunen lienee ainoa suomalainen kiekkolahjakkuus, joka pystyi huippupistemääriin kaukalossa pelistä toiseen, usein krapulassa tai jopa humalassa, käytännössä treenaamatta juuri lainkaan.

Peliuran päätyttyä keväällä 2010 Jantunen upposi syvälle lahtelaiseen huumemaailmaan, amfetamiinikoukkuun, valtaviin huumevelkoihin ja rikoksiin. Myös väkivalta oli pahimpina aikoina jatkuvasti uhkana. Lokakuussa 2014 Jantunen vastasi käräjäoikeudessa 15 rikossyytteeseen ja lopulta syksyllä 2015 hän viimein suostui lähtemään vieroitukseen. Tässä kohtaa häntä voi jälleen kuvata luonnonoikuksi: Jantunen on päässyt ilmiömäisen nopeasti irti huumeista, eikä retkahduksia ilmeisesti ole tullut, mutta luonnollisesti taistelu on ollut kovaa. Kirja on julkaistu vuosi vieroituksen alkamisesta ja tuon vuoden aikana Jantunen on noussut jaloilleen ja päässyt elämänsyrjästä kiinni. Tulevaisuus vaikuttaa valoisalta.

Marku Jantusta kuvaillaan kirjassa suupaltiksi velikullaksi, joka on nuoresta asti ollut kiltti, antelias ja hyväsydäminen, mutta himoinnut kiihkeästi myös rocktähtimäistä elämää. Hän on tavallisesta, hyvästä kodista, mutta luonne vetää poikaa bilemaailmaan. Jo teininä hän varastaa tavaraa ja rahaa niin omilta vanhemmiltaan kuin työnantajaltaankin rahoittaakseen viihteellä käyntinsä. Toimittaja Lempinen toistelee kirjan alkupuolella joka sivulla sitä, kuinka kiltti Jantunen on hokemisen huipentuessa siihen, kuinka kyse on ”vain” tavaravarkauksista ja nuoruuden viattomista hairahduksista. Lempinen tuntuu ihmeellisesti vähättelevän rikollista toimintaa, jota Jantunen oli teininä harrastanut useamman vuoden toistuvasti ja järjestelmällisesti. Sen sijaan Marko Jantuselle itselleen on nostettava hattua, koska hän ei syytä tekemisistään ketään muuta kuin itseään ja omaa tyhmyyttään.

Ehkä eniten tarinassa jäi ihmetyttämään se, kuinka Jantunen ei ilmeisesti koskaan jäänyt kiinni, kun hän pahimpina huumevuosinaan sortui jälleen varastelemaan; kaupoista ruokaa nälkäänsä ja elektroniikkaa myyntiin. Hän on kuitenkin ollut Lahdessa tunnettu hahmo, jonka kaikki ovat tunteneet ja viimeisinä vuosina poliisitkin tienneet Jantusen huume-elämästä.

Kirja on myös mielestäni tehty liian pian vieroituksen alkamisesta. Pidempi aikaväli tapahtumiin olisi voinut tuoda enemmän perspektiiviä tapahtumiin sekä varmuuden siitä, että Jantunen on todella selvinnyt kujanjuoksustaan. Toisaalta ymmärrän, että oman elämän läpikäyminen kirjaa varten on varmasti ollut merkittävä osa Jantusen selviytymistä ja kuivilla pysymistä.

Kirja on rakenteeltaan toimiva ja pidän siitä, että jokaisen luvun alussa on mainittu luvussa käsiteltävät vuodet, paikkakunta ja Jantusen ikä, esim. ”Karlstad 1999-2003; 28-32 -vuotias”. Lukujen sisältämät väliotsikot ovat kuitenkin turhia, kuin suoraan aikakausilehden artikkelista. Kun teksti on hyvin kirjoitettu, se ei tarvitse lisäselityksiä väliotsikoiden muodossa. Mukavasti rullaava kerronta sisältää myös melko paljon teennäisiä repliikkejä ja vuoropuheluja, jotka kylläkin elävöittävät tekstiä, mutta tuntuvat muutoin epäuskottavilta. On vaikea uskoa, että esimerkiksi "kiekkojätkät" puhuisivat kirjakieltä toisilleen.

Kirjassa on myös yllättävän paljon kirjainvirheitä etenkin loppua kohden. Ehkei Otavalla ole enää varaa kustannustoimittajiin, koska sanoissa on usein ylimääräisiä kirjaimia tai kirjaimet väärässä järjestyksessä. Kyse on ainoastaan huolimattomuudesta, joka olisi ollut oikoluennalla helposti korjattavissa. Harmittaa, kun sinänsä hyvin tehty kirja on jäänyt viimeistelemättä. 

Marko Jantusen tarinan vaiheet on viime vuosina kerrottu mediassa moneen kertaan, mutta silti kirja kannattaa lukea. Tarina on koskettava ja huomasin kovasti myötäeläväni Jantusen vaikeuksissa, koska tarinassa kuvataan rehellisesti sitä, miten ihminen voi ajautua niin syvälle suohon. Selväksi käy huumemaailman kovat lait, hierarkia, velat, väkivalta ja jatkuvan rahapulan rahoittaminen rikoksilla. Mutta vaikka tarina on rehellisesti kerrottu, on tekstistä aistittavissa, ettei kaikkea kuitenkaan kerrota julki. Todennäköisesti joistain asioista, tai henkilöistä, vaietaan näiden ihmisten suojelemiseksi niin julkisuudelta, kohuilta kuin alamaailman reaktioilta.

Tämän kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille teineille yläasteella. Se voisi toimia katu-uskottavana, ja toivottavasti myös tehokkaasti ennaltaehkäisevänä, päihdevalistuksena.

Kaari Utrio: Hupsu rakkaus

Kaari Utrion 1830-luvun Helsinkiin ja Kymenlaakson kartanoihin sijoittuvasta Hupsusta rakkaudesta (Amanita, 2017) voisin kirjoittaa täsmälleen samoin sanoin kuin kirjoitin kaksi vuotta sitten hänen edellisestä romaanistaan Paperiprinssistä (pääset lukemaan tuon blogin täältä). 

Tunnelma Hupsussa rakkaudessa on muiden Utrion epookkiromaanien tavoin pikkusievää ja porvarillista mamselleineen, helmapitseineen, kartanosaleineen ja herrasmiesten kunniakäsityksineen. Muuta yhteiskunnallista ajankuvaa tarinaan tuo muun muassa herännäisyys – jopa Paavo Ruotsalainen mainitaan kirkkoherran kahvipöydässä.

Vaikka romaani saa alkunsa Helsingistä, suurin osa tapahtumista sijoittuu kuvitteelliseen kymenlaaksolaiseen Angeren pitäjään. Pieni pitäjä on kaukana kaupunkien ja koko emämaan tapahtumista ja tärkeimmät juonittelut liittyvät siihen, kuka onnistuu pääsemään naimisiin kenenkin kanssa. Tarinan ytimessä onkin jokaisesta Utrion romaanista tuttu toisiinsa rakastunut pääpari, jonka tielle asettuu luonnollisesti monenmoista estettä, kunnes kaikenlaisen rämpimisen jälkeen ongelmat ratkeavat. Kovin paljon ei siis Hupsu rakkauskaan tästä peruskuviosta poikkea.

Kirjan komediallisuutta korostavat karrikoidut, stereotyyppiset henkilöhahmot. Päähenkilöinä tässä Utrion tuoreimmassa romaanissa ovat merikapteenin leski, opettajatar Hedda Becke sekä kotikartanoaan ja sen sahaa Venäjän armeijasta Suomeen hoitamaan palannut kapteeni Harry Lindmark. Utrio on ehdottoman taitava, suorastaan mestarillinen kuvaamaan parilla osuvasti valitulla täsmäsanalla henkilön luonteen, habituksen ja yhteiskunnallisen aseman. 

Myös ruokien kuvaajana Utrio on ilmiömäinen: hän kertoo tarkasti ja yksityiskohtaisesti kaikesta mitä töllien, tupien ja kartanoiden ruokapöydistä löytyy. Ja kaikki vastaa huolellisesti kulloisenkin romaanin tapahtuma-ajan todellisuutta. Utriohan on tehnyt miehensä, viime kuussa menehtyneen Kai Linnilän, kanssa jopa keittokirjan Linnan pidoista pappilan pöytään, Kaari Utrion romaanien herkut (Amanita, 2008), jossa he kertovat Utrion romaaneiden ruokalajeista ja niiden resepteistä.

Kaikesta huolimatta Hupsu rakkaus on yllättävän tasapaksu, puolivälin paikkeilla jopa tylsä, mitä on ikävä sanoa ääneen kovasti fanittamani Utrion teoksesta. Mutta kuten Paperinssin yhteydessä vuosi sitten kirjoitin, itse pidän eniten Utrion keskiaikaan sijoittuvista romaaneista, joissa tyylilaji ja tunteiden palo on jotenkin täysin eri luokkaa kuin epookkikomedioissa. 

Kuitenkin, jos nauttii viimeistellystä, huolellisesta tekstistä, jossa mikään ei häiritse ja ärsytä, vaan lukeminen on täysin vaivatonta ja rentouttavaa, voin lämpimästä suositella – jälleen kerran – Utrion teokseen tarttumista. Kaari Utrio todella osaa ammattinsa.

* * *

Olen jo vuosia ihmetellyt, miksi Utrion 2000-luvun epookkiromaaneista ei kuvata tv-sarjaa tai elokuvia. Meillä olisi Suomessa valmiina 1830-luvun kulisseja Helsingin Engel-keskustasta lähtien. Myös Utrion tarinoiden tapahtumat ovat kuin kuvausvalmiita kohtauksia, joihin ei paljoa lisädramatisointia tarvita. Suomessa on tehty hyvin vähän epookkisarjoja tai -elokuvia, lähinnä vain Hovimäki-sarja ja muutamat Timo Koivusalon elokuvat. Kovin suurta rutiinia meillä ei tämän genren osaamiseen ole, mutta nyt voisi olla jo aika alkaa ottaa Ruotsia kiinni tässä asiassa.

Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist - Leevi And The Leavingsin dynamo

Koska Gösta Sundqvist itse oli kiistämätön sanoittajalahjakkuus, verbaalitaituri ja tarkka yksityiskohdista, olivat odotukseni myös hänen elämäkertaansa Gösta Sundqvist - Leevi And The Leavingsin dynamo (Into, 2017) kohtaan korkealla. Valitettavasti kirjan tekijä Timo Kalevi Forss ei yllä kuin ehkä juuri ja juuri välttävään arvosanaan.

Teos on omituisen ristiriitainen, tai kuten puolisoni totesi ”yhtä sekava kuin äijä [Sundqvist] itse”. Suoria lainauksia Sundqvistin lehtihaastatteluista ja muista teksteistä on aivan liikaa. Välillä luvut tuntuvat olevan pelkkää suoraa lainausta, ilman että se kuitenkaan on ollut tarkoitus, näin ainakin oletan esim. taiton perusteella. Liiat lainaukset eivät enää toimi onnistuneena tehokeinona tai leipätekstin rytmittäjänä.

Kirjan koko rakenne on mielestäni epäonnistunut. Kun alussa on käyty läpi Sundqvistin lapsuus ja nuoruus alkaa Forss käydä läpi Sundqvistin musiikkiuraa levy per luku -periaatteella. Kuitenkin jossain vaiheessa näiden levylukujen väleihin alkaa ilmestyä ihan eri teemoja, kuten jalkapalloa, Sundqvistin äijämäisyyttä, Sundqvistin radio-ohjelmia sekä bändin keikkailemattomuutta käsitteleviä lukuja. Tämä ei toimi vaan saa ainoastaan aikaan sekametelisopan, etenkin kun ”teemaluvuissa” puhutaan samoja juttuja jotka kerrotaan myös levyistä kertovissa luvuissa. Mielestäni parempi ratkaisu olisi ollut ensimmäisessä osassa esitellä jokainen levy lyhyesti, vaikkapa sitten luku kerrallaan, ja sitten toinen osa kirjasta omistaa eri aiheista kertoville teemaluvuille.

Forss käy kirjassa läpi jokaisen Sundqvistin tekemän levyn kappale kappaleelta. Hänen analyysinsä näistä kappaleista kyllä tuntuvat yhtä ontuvilta kun omat sepustukseni täällä blogissani. Isompi ongelma mielestäni on kuitenkin se, ettei kirjassa sanota analyysien olevan Forssin omia mielipiteitä, vaikka ne ilmeisesti juuri sellaisia ovat, vaan lukija saattaa erehtyä luulemaan niiden taustalla olevan tieteellisempääkin tutkimustyötä. Etenkin, kun Gösta Sundqvistin tuotannosta on todella olemassa ihan oikeaakin akateemista tutkimusta. Tietoteoksessa, jollainen Sundqvistinkin elämäkerta lienee, tulee aina selvästi erottaa faktat ja tekijän omat mielipiteet toisistaan.

Kuten jo totesin, tietoteoksessa ei pitäisi esittää väitteitä ilman faktapohjaa. Forss kuitenkin esimerkiksi kirjoittaa, kuinka kappale Hymyilevä veitikka ”on typerä täytebiisi joka ei naurata ketään” (s. 219). Aika rohkea väite. Mistä Forss voi tietää, ettei kyseinen kappale naurata ketään? Mihin Forss pohjaa väitteensä? Onhan meitä suomalaisiakin 5,5 miljoonaa, luulisi että kappale voi jotain näinkin suuresta väkimäärästä naurattaa. Kirja on täynnä vastaavanlaisia väitteitä, jotka ovat pelkästään Forssin omia mielipiteitä eivätkä perustu mihinkään faktaan.

Forssilla on myös omituinen tapa sanoa tai suorastaan väittää jotain, mutta jo seuraavassa kappaleessa kumota sen mitä on juuri sanonut. Esimerkiksi Käärmenäyttely-levystä kertovassa luvussa Forss heti luvun alussa toteaa levyn oleva tasapaksu, mutta kuitenkin saman luvun lopussa ilmoittaa levyn olevan sillisalaattimainen. Mielestäni tasapaksuus ja sillisalaatti ovat aika lailla toistensa vastakohdat.

Forss myös toistelee lähes joka luvussa samat asiat, jotka on jo – moneen kertaan – kirjassa kertonut, kuten että Sundqvist vastusti auktoriteettejä jo nuorena eikä tullut toimeen opettajiensa kanssa. Joo, uskotaan kyllä vähemmälläkin, ei tarvitse toistaa joka luvussa samaa mantraa.

Erityisen paljon harmittaa tekstin lukuisat kirjoitusvirheet; sekä oikeinkirjoitusvirheet että ylimääräiset tai puuttuvat kirjaimet sanoissa. Teksti tuntuu siten täysin viimeistelemättömältä ja huolimattomasti tehdyltä. Esimerkiksi levy-yhtiöpomo on yhdyssana (”oman levy-yhtiö pomonsa Göstä sentään...”, s. 223), samoin palkintotiedote (”toisin kuin hän Juha Vainio -palkinto tiedotteessaan väittää...”, s. 240). Teksti huutaa kustannustoimittajan punakynää. Tai jos teoksella on ollut kustannustoimittaja, sitä ei valitettavasti todellakaan tekstistä huomaa ja on pakko ihmetellä hänen ammattitaitoaan, vaikka sen kyseenalaistaminen ikävältä tuntuukin. Kuten Forss itse kirjoittaa Takaisin hiekkalaatikkoon -biisistä ”pieni hiominen olisi tehnyt terää” (s. 203) niin täysin samaa voi sanoa Forssin omasta tuotoksesta.

Sanavalinnat ovat useassa kohdassa todella hämmentäviä. Elina, mitä mä teen -kappaleesta kertoessaan Forss kirjoittaa ”biisi päättyy kuitenkin jaxuhalin veroiseen optimistiseen  – – tokaisuun” (s. 204). Jaxuhalin? Siis luinko oikein? Miksi oi miksi käytetään tuollaista sanaa tällaisessa kirjassa??

Myös Sinisilmäinen tyttö -kappaleesta Forssin toteaman ”eikä biisin huumoriulottuvuuskaan kanna vaivautuneisuutta pidemmälle” (s. 220) voi sanoa kuvaavan hyvin myös Forssin omaa tekstiä. Hän käyttää edellisessä kappaleessa kuvailemieni omituisten sanojen lisäksi myös stadin slangia siellä täällä. Ilmeisesti tavoitteena on tosiaankin jonkinlainen huumoriulottuvuus, vaikka se ei kanna ärsyyntyneisyyttä pidemmälle. Tästä esimerkkinä vaikkapa virke ”dub-herkuttelut ja tyylinmukainen kaiun käyttö saavat stiflat sheikkaamaan” (s. 220). Joo-o.

Viimeisessä luvussa Forss käy läpi sitä, miten Sundqvist on vahvasti vaikuttanut suomalaiseen populaarikulttuuriin ja on esikuvana monelle muulle sanoittajalle ja muusikolle. Tuntuu että Forss täysin sattumanvaraisesti luettelee joitain nimiä (esim. Paula Vesala), jotka ovat saaneet vaikutteita Sundqvistin tuotannosta. Miksi hän ei mainitse sanallakaan esimerkiksi Arttu Wiskaria, jonka laulujen esikuvana kuuro ja sokeakin tajuaa olleen Leevi And The Leavingsin tarinalliset, iskelmälliset biisit? Etenkin kun Wiskarista ja hänen musiikistaan on viime vuosina puhuttu julkisuudessa nimenomaan tästä näkökulmasta ja on esitetty kommentteja, kuinka surkeasti Wiskari kopioi Sundqvistia. Miksi Forss ei käsittele tätä kulmaa kirjassa ollenkaan?

Kirja tuntuu amatöörimäiseltä ja lähinnä ärsyttää. Siitä jää tympeä maku suuhun ja olin pelkästään huojentunut, kun sain kirjan loppuun. En olisi rämpinyt kirjaa viimeiseen sivuun asti, ellen tosissani olisi ollut kiinnostunut Göstä Sundqvistin elämästä ja uran vaiheista.

Jotain hyvääkin on kuitenkin sanottava: kirjan lopusta löytyy kattava diskografia ja luettelo muustakin Sundqvistin tuotannosta, lähdeluettelo sekä henkilöhakemisto. Myös kirjaan sisältyvät kaksi kuvaliitettä ovat kiinnostavia.

Tuntuu kurjalta lytätä täysin Timo Kalevi Forssin hengentuote, mutta tällä kertaa en voi muutakaan. Lukekaa Gösta Sundqvist - Leevi And The Leavingsin dynamo, jos teitä kiinnostaa Göstan ja Leevi And The Leavingsin tarina ja kestätte sekavan ja kirjoitusvirheitä täynnä olevan tekstin.

Elokuva: Ikitie (ensi-illassa 15.9.2017)

Antti Tuurin romaaniin pohjautuva elokuva Ikitie alkaa siitä, kun kauhavalainen Jussi Ketola muilutetaan Neuvostoliittoon kesällä 1931. Heti ensimmäisen kohtauksen vihjaus Lapuanliikkeen uhasta on hienosti toteutettu: pienieleisesti mutta tehokkaasti. Ketola löytää itsensä Petroskoista ja pian vielä idempää Karjalasta, työläisten unelmakolhoosia rakentamasta.

Työläisten paratiisia saapui aikoinaan Karjalaan rakentamaan tuhansia paremmasta elämästä haaveilevia amerikkalaisia, pääasiassa amerikansuomalaisia. Toisin kuin vapaaehtoisesti onneaan etsimään saapuneet jenkit, Ketola on unelmakolhoosissa vastoin tahtoaan. Kaiken lisäksi Neuvostoliiton kommunistinen puolue pitää Ketolaa Lännen vakoojana. Tosin samat epäilykset kääntyvät pian myös kolhoosia rakentavien jenkkien niskaan. Stalinin 30-luvun vainot olivat päättömiä ja kohdistuivat sattumanvaraisesti keneen tahansa.

Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat huippuluokkaa, on kyseessä sitten virolaiset lapsinäyttelijät, Tanskan ykkösnimi Sidse Babett Knudsen tai pääosan Tommi Korpela, jolta tämä on paras näkemäni roolisuoritus ikinä. Myös Ville Virtanen sopii loistavasti sympaattisen kolhoosinjohtajan stetsoniin ja saappaisiin. Yksi Ikitien ehdottomista ykkösluokan onnistujista on kuitenkin aina yhtä hurmaava Hannu-Pekka Björkman. Hän tekee leffan pahiksesta, puolueen julmasta käsikassarasta kansankomissaari Kallosesta todella muikean hahmon. Tyyppi onnistuu yllättämään monta kertaa tarinan edetessä.

Olen aina pitänyt AJ Annilan ohjauksista ja myös tässä hän onnistuu nappiin. Samoin valo- ja äänisuunnittelua on pakko ylistää! Ne ovat todella laadukasta työtä ja tukevat tarinaa ja kuvaa täydellisesti.

Ikitie on karmaiseva luku 1900-luvun (lähi)historiaa, joka jää ajatuksiin pyörimään. Se on kuin sisarteos Sofi Oksasen Puhdistukselle. Kumpaakin tarinaa on pakko käsitellä mielessään vielä pitkään, koska niiden julmuutta on vaikea ymmärtää.

Elokuva saa ensi-iltansa huomenna perjantaina 15.9.2017 ja kuuluu Suomi 100 -juhlavuoden viralliseen ohjelmistoon.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Minulla oli pieniä ennakkoluuloja Veera Niemisen Avioliittosimulaattoria (Tammi, 2013) kohtaan, koska en yleensä lue tämän tyylisiä tarinoita. Koska satuin saamaan kirjan hyvin edullisesti pokkarina, niin nappasin sen mukaani lomalukemiseksi.

Ja kuinka väärässä olinkaan ennakkoluuloineni! Olin kuin kirjan päähenkilöt, itäsuomalainen opiskelijatyttö ja varsinaissuomalaiset maajussit toisiaan kohtaan. Niemisen juoni-idea ja kieli ovat kertakaikkisen hauskoja! Tirskuin lentokoneessa ääneen kirjaa lukiessani ja välillä oli pakko vilkuilla tuijottavatko muut matkustajat yksin ääneen nauravaa naisihmistä. (Kukaan ei tuijottanut.)

Tarinassa karjalainen Aino ja varsinaissuomalainen maajussi Jussi salamarakastuvat toisiinsa kesän kynnyksellä ja Aino päättää saman tien muuttaa testimielessä asumaan Jussin maatilalle. Kuten kirjassa osuvasti määritellään, ”suunnitelma on kuin yhdistelmä Maajussille Morsianta, Unelmien poikamiestä ja Leidejä Landella”, mutta siis ehdottomasti positiivisessa mielessä.

Jussin kanssa samalla tilalla asuvat myös hänen vähäpuheiset isänsä, setänsä ja pikkuveljensä. Kun karjalainen ja varsinaissuomalainen kulttuuri, luonteenlaatu ja murre kohtaavat, tilannekomiikka on hykerryttävää. Ja vaikka itse olen lähinnä eteläpohjalais-hämäläinen, huomasin välillä helpostikin samaistuvani itäsuomalaiseen Ainoon: tiedän millaista on tulla miniäksi sukuun, jossa tavat ovat erilaiset kuin omassa suvussa.

Veera Niemisen kieli on helppoa ja tarina hauskaa ja kevyttä kesälukemista. Voin suositella sitä kaikille - etenkin niille jotka ovat joskus olleet tuoreessa parisuhteessa yrittäen samalla sovitella kahden eri suvun tapoja yhteen.

Mielenkiintoista nähdä, jatkaako Veera Nieminen kirjallista uraansa myös tulevaisuudessa ja missä tyylilajissa. Saako Jussin ja Ainon tarina jatkoa?

Kristiina Vuori: Filippa

Kristiina Vuori on jo usealla romaanillaan lunastanut paikkansa eturivin historiallisten tarinoiden taitajana. Tällä kertaa hän on tarttunut kuuluisan 1500-luvun ylimyksen Klaus Flemingin siskon Filippa Flemingin vaiheisiin.

Filippaan (Tammi, 2017) sopii lähes sanasta sanaan arvioni, jonka kirjoitin vuosi sitten Vuoren romaanista Kaarnatuuli (Tammi, 2016). Tuo blogiteksti kannattaa käydä lukemassa täältä.

Jälleen kerran Vuoren teksti on vahvaa, sujuvaa, helppolukuista ja viihdyttävää. Historialliset yksityiskohdat ovat tarkkaa työtä ja asiat kuvataan elävästi ja aidosti. Lisäksi pidän siitä, että itsenäisessä yksittäisessä romaanissa viitataan myös kirjailijan edelliseen teokseen: Filippan tekstissä vilahtaa Kaarnatuulen päähenkilö Valpuri Innamaa, kuin myös Valpurin Kaarnatuulessa hyvin pieneen rooliin jäänyt puoliso Henrik Innamaa.

Kuten tämän lajityypin kirjallisuudessa kuuluu, mukana on suuria tunteita, kiihkeää rakkautta ja julmia valtataisteluita. Filippan tarinan ydin liittyy Flemingin sisarusten Klausin ja Filippan keskinäisiin väleihin. Ydin on täysin kirjailijan omaa kuvitelmaa, mikä selviää kirjan lopussa, jossa Vuori kertoo romaanin henkilöistä ja tarinan taustoista. Itse koin juonen ydinosan hyvin epämiellyttävänä ja epäuskottavana, mutta se ei silti vähennä Filippan muita ansioita: Siinä ovat kaikki osaset paikoillaan juuri niin kuin keskiaikaan sijoittavassa romaanissa kuuluukin olla.

Kirjan lopussa oleva sanasto on aina ilahduttava lisä. Vaikka monet sanat kuten uksi tai orpana olisivatkin jo entuudestaan tuttuja, on sanastossa aina mukana itselle myös uusia ”vanhan suomen” sanoja, jotka selventävät tarinan tekstiä.

Sanaston lisäksi toivoisin loppuun myös lähdeluetteloa ainakin merkittävimmistä ja tärkeimmistä lähteistä, joita kirjailija on käyttänyt romaaninsa taustatyössä. Esimerkiksi juuri Kristiina Vuoren romaaneissa henkilöistä ja heidän maailmastaan on kirjoitettu niin kiinnostavasti, että tarinan taustalla oleviin todellisiin historiallisiin henkilöihin haluaisi perehtyä myös lisää. Tässä pääsisi helpoiten alkuun lähdeluettelon avulla.