Pedro Almodóvarin elokuva Julieta

Pedro Almodóvarin uusin elokuva Julieta (2016) on täysin erilainen kuin ohjaajalegendan aikaisempi tuotanto. Elokuvan henkilögalleriasta puuttuvat kaikki Almodóvarin filmien vakiohahmot; mukana ei ole yhtään nunnaa, narkkaria, homoa, lesboa, transvestiittia, elokuvaohjaajaa tai epätoivoista näyttelijää. Myös kaikki vakionäyttelijät puuttuvat. 

Yleensä Almodóvarin elokuvissa on totuttu väreihin, meteliin, säätämiseen ja häröilyyn eli kaikkiaan railakkaaseen elämään. Sen sijaan Julieta on yllättävän "tavallinen" draamaelokuva. Kerronta on tasaisen rauhallista ja värimaailma hillityn harmaata. Ehkä Pedro on tullut vanhaksi?

Tarina itsessään on täynnä ahdistavaa surua ja tragiikkaa, mitkä ilmaistaan niin ikään värittömästi mutta silti vahvasti. Julietan pääosassa on Julieta, yli viisikymppinen äiti, joka ei ole nähnyt tytärtään vuosiin. Tytär Antía on jättänyt äitinsä ja kotinsa täytettyään 18 eikä tämän jälkeen ole ottanut yhteyttä äitiinsä. Julieta on epätoivoisesti etsinyt tytärtään jo vuosia ja elokuvan kuluessa palaa muistoissaan nuoruuteensa ja Antían lapsuuteen.

Kaiken kaikkiaan Julieta on taitavasti rakennettu kokonaisuus äidin ja tyttären elämästä, jonka kulissit piilottavat jännitteitä ja ahdistusta. Silti elokuva ei ole lainkaan ahdistava, vaan Julietan tarinaa seuraa kiinnostuneena ja myötäeläen. Perinteistä Almodóvar-tyyliä odottaneet sen sijaan joutuvat pettymään elokuvan kerronnan ja visuaalisuuden persoonattomuuteen.

Näin ollen elokuvassa ei ole yhtään todella mieleenpainuvaa kohtausta, kuten vaikkapa loistavassa Volver-elokuvassa vuodelta 2006. Ehkä lähimmäksi näyttävää ja värikästä kohtausta Julietassa päästään junakohtauksessa, jossa Julieta on puettu ja stailattu maukkaasti 1980-luvun tyyliin.

Ystäväni, joka ei ollut aikaisemmin nähnyt yhtään Almodóvarin elokuvaa, tykkäsi Julietasta todella paljon. Elokuvan tunnelma vei hänet täysin mukanaan. Pedro Almodóvarin perustyyliä vieroksuvien kannattaa siten huoletta tarttua tähän elokuvaan.

Tampereen Komediateatterin Reinikainen sekä Viikinsaaren kesäteatterin Albatrossi ja Heiskanen

Tampereen Teatterikesä on käynnissä ja kesäteatterikausi päättymässä. Nyt on siis aika laittaa pakettiin kokemuksia ja elämyksiä parista Tampereella kesän 2016 kuluessa esitetystä kappaleesta. Komediateatterin ohjelmistoon kuuluva Reinikainen nähdään viimeisen kerran tänä viikonloppuna, mutta Viikinsaaren kesäteatterin ohjelmakalenterissa Albatrossi ja Heiskanen pysyy vielä viikon verran, joten nopeat ehtinevät vielä saariteatterin katsomoon.

* * *

Tampereen Komediateatterin Reinikainen-esityksen kävin katsomassa 18.6.2016.

Viime vuonna Komediateatterin kesäohjelmisto sisälsi toisinnon legendaarisesta 1970-luvun tv-sarjasta Tankki täyteen. Kyläpoliisi Artturi Sakari Reinikainen oli aikoinaan kyseisen sarjan yksi suosituimmista hahmoista, minkä ansiosta hän sai oman spin off -sarjansa televisioon, Reinikaisen. Luonnollisesti myös Komediateatterissa viime kesän Tankki täyteen -näytelmää seurasi tänä kesänä Reinikainen. Nostalgia ja vanhat tv:n suosikkisarjat ovatkin yleensä teattereille varmoja yleisömagneetteja.

Pääosassa Komediateatterin Reinikaisena nähtiin viime kesän tavoin ilmiömäinen Risto Korhonen. Hän on sisäistänyt Tenho Saurénin tv-Reinikaisen rehvakkaan esiintymistyylin täydellisesti identtistä puherytmiä myöten.

Myös Esko Roine on aina yhtä loistava roolissa kuin roolissa. Moni muistaa hänet alkuperäisestä tv:n Reinikainen-sarjasta ammattitaidottomana ylikomisario Rautakalliona, jonka tunnettua fraasia "eihän sitä muuten ylikomisarioksi pääsisikään" odotettiin innokkaasti myös teatteriyleisössä. Yleisön odotus palkittiin kuitenkin liiankin nopeasti, koska Roine lausui kyseiset sanat lähes heti kun hänen Rautakallion hahmonsa saapui ensimmäisen kerran lavalle. Mielestäni yleisöä olisi pitänyt kiusoitella ja antaa odottaa fraasia hieman pidempään, jotta "palkinto" olisi tuntunut vielä hauskemmalta. Tämän jälkeen Roine sitten joutuikin toistelemaan fraasia niin usein, että kyseiset vuorosanat menettivät tehonsa. Olisi riittänyt, että fraasi olisi kuultu toistamiseen vain esityksen loppupuolella yhdistäen Rautakallion roolin alun ja lopun.

Reinikaisen lavastus oli onnistunut ja erityisen hauska ja kekseliäs oli juuri ylikomisario Rautakallion työhuoneen ilmestyminen lavalle. Muutamissa kohtauksissa Rautakallion hahmolla ei ollut vuorosanoja käytännössä lainkaan, mutta Esko Roine jaksaa silti aina naurattaa pelkästään olemalla lavalla. Siihen ei puhetta tarvita, kun näyttelijä itse on niin taitava työssään. Näissä kohtauksissa myös musiikki korosti tilanteiden hauskuutta. Koska näytäntökausi on jo päättymässä, voinen jo paljastaa, että Rautakallion osuudet alkoivat aina Poliisiopisto-elokuvien tunnusmusiikilla.

Esko Roineen tavoin myös Aimo Räsänen on aina teatterin lavalla kuin kotonaan. Reinikaisessa Räsänen nähtiin vanhempi konstaapeli Hautamäen roolissa. Tai en tiedä voiko Räsäsen kohdalla ylipäänsä puhua rooleista, koska hän on aina niin luonteva esittämissään henkilöhahmoissa; toisin sanoen hän ei koskaan tunnu esittävän tai näyttelevän vaan hän on kyseinen hahmo.

Muista ensemblen näyttelijöistä on mainittava vielä Mika Honkanen, joka on todella loistava esittämään krapulatärinäistä henkilöä. Tästä nähtiin uskomaton roolisuoritus myös muutamia vuosia sitten Tampereen Työväen Teatterin Vuonna 85 -musikaalissa. Honkasen edesmennyt isä Kalevi Honkanen näytteli Reinikaisen tv-sarjass asamaa konstaapelihahmoa kuin Mika nyt Komediateatterissa. Näyttelijäntaidot periytyvät selvästi isältä pojalle.

Myös Jyrki Mänttäri on monipuolinen ja lahjakas näyttelijä, mutta Reinikaisessa hänen kreikkalaistarjoilijastaan oli luotu zorpasmaisesti tanssahteleva, sketsiviihdetyylinen hassutteluhahmo. Yleisöä hupaisasti koikkelehtiva tarjoilija tuntui kuitenkin naurattavan kovasti. Mänttärin tarjoilija olisi silti istunut paremmin kokonaisuuteen hieman hillitympänä hahmona. Hienovaraisempi huumori toimii myös kesäteatterissa ja tähän teatterien soisi luottavan vahvemmin, vaikka kyseessä olisikin komedia tai farssi.

* * *

Viikinsaaren kesäteatterin Albatrossi ja Heiskanen -esityksen kävin katsomassa 16.7.2016.

Jukka Virtasen käsikirjoittama, Junnu Vainion klassikkoiskelmiä sisältänyt esitys veti paljon hieman iäkkäämpää yleisöä katsomoon. Keski-ikä oli arvatenkin 60-70 vuoden korvilla.

Esityksen oli määrä alkaa kello 15.30 ja kaksi teatterilaivaa lähti viemään yleisöä saareen Tampereen Laukontorilta. Laivojen lastaaminen vei yllättävän paljon aikaa ja lähdöt viivästyivät siten, että ensimmäinen laiva ehti saareen vasta samaan aikaan kuin esityksen olisi pitänyt alkaa, ja toinen laiva vartin myöhässä. Lisäaikaa vei huonojalkaisten ikäihmisten kävely saaren laivalaiturilta puolen kilometrin verran saaren sisäosassa sijaitsevalle teatterille. Siten esitys pääsi alkamaan noin 20 minuuttia myöhässä. Ensimmäiseksi saapuneella laivalla tullut yleisö siis istui katsomossa odottamassa, että toinen laiva yleisöineen pääsisi perille.

Esitys itsessään oli käsittämättömän huono. Junnu Vainion musiikki on tietysti loistavaa; yhtaikaa koskettavaa, hauskaa ja elämänmakuista. Näytelmässä kappaleet tuntuivat kuitenkin tulevan täysin satunnaisessa järjestyksessä ilman mitään logiikkaa. Niiden esitysjärjestys ei mitenkään tukenut tarinan etenemistä tai luoneet edes jotenkin järjellistä kokonaisuutta.

Lahjakkaista näyttelijöistä esityksen huonous ei kuitenkaan voinut johtua. Lavalla nähtiin Eppu Salminen, Jarkko Tiainen, Anneli Ranta, Turkka Mastomäki, Saara Lehtonen ja Birgitta Putkonen. Erityisesti itselleni uusi näyttelijä Saara Lehtonen oli ilahduttava tuttavuus, iloisen oloinen ja kokonaisvaltaisesti taitavan tuntuinen esiintyjä.

Kehyskertomuksena musiikkinäytelmässä hääräsi teatteriporukka, joka harjoitteli näytelmää runoilijan (Jarkko Tiainen) 50-vuotissyntymäpäivistä, joille odotettiin myös runoilijan lapsuudenystävää, nuorena Ruotsiin lähtenyttä Heiskasta (Eppu Salminen). Kehyskertomus suhteessa esityksen sisältäneisiin Junnu Vainion biiseihin ei rakentanut mitään yhtenäistä kokonaisuutta tai luonut edes "vuoropuhelua" kappaleiden kanssa. Sen sijaan näyttelijät heiluivat välillä lavalla kuin vanhan Pulttibois-tv-sarjan sketsihahmot. Ei naurattanut.

Esityksen lopuksi Eppu Salmisen laulama, Jukka Virtasen uudelleen sanoittama, klassikkokappale Albatrossi oli hyvin koskettava ja musiikkinäytelmän itseoikeutettu kohokohta. Esitys olisi ehdottomasti pitänyt päättää siihen. Sen sijaan taputusten jälkeen tulleessa encoressa näyttelijät yrittivät saada yleisön laulamaan mukanaan Käyn ahon laitaa -kappaletta. Jälleen kappale, joka ei esityksessä liittynyt mitenkään mihinkään. Tilanne vesitti kokonaan sen hienon tunnelman, jonka Albatrossi oli onnistunut luomaan.

Albatrossi ja Heiskasen oli ohjannut Matti Kuikkaniemi ja käsikirjoitus oli tosiaan Jukka Virtasen. Sekä Kuikkaniemi että Virtanen ovat molemmat ansioituneita taiteilijoita omilla aloillaan. On vaikea uskoa, että Virtanen olisi voinut kirjoittaa niin huonon käsikirjoituksen tai Kuikkaniemi ohjata reippaasti ali riman.

Oma farssinsa muodostui vielä paluumatkasta Viikinsaaresta Laukontorille. Ennen esitystä yleisölle kerrottiin, että laivat odottavat laiturilla takuuvarmasti kaikkia teatterikatsomosta tulevia. Tästä huolimatta osa yleisöstä lähti katsomosta juoksemaan laitureille esityksen loppuvaiheiden ollessa vielä käynnissä. Samanlaista käsittämättömän huonoa, suorastaan törkeää, käytöstä yleisö osoitti puoliajan lähestyessä. Silloinkin osa yleisöstä lähti rynnimään katsomosta pois vaikka esitys oli vielä menossa. Puoliajan kesto oli kuitenkin puoli tuntia, joten siinä ajassa kaikki varmasti olisivat muutenkin ehtineet kahvitella ja käydä vessassa.

Kesken loppukohtauksen lähtenyt yleisö taisi kuitenkin tietää yhden laivoihin liittyvän ongelman: vaikka laivat todellakin odottivat, että kaikki ehtivät laiturille, koko yleisö ei kuitenkaan mahtunut kahteen laivaan. Osa joutui jäämään saareen odottamaan seuraavaa Viikinsaaren reittiaikataulun mukaista laivaa, johon en onneksi ollut kuin reilun vartin odotus (Viikinsaaresta lähtee reittiaikataulun mukaisesti laivat tunnin välein).

Toivottavasti näihin teatterilaivojen ongelmiin saadaan helpotusta ensi kesänä. Esimerkiksi teatterilaivan lähteminen Laukontorilta puoli tuntia ennen esityksen alkua ei riitä, koska lähtö kuitenkin viivästyy hitaan lastaamisen vuoksi. Laivojen tulisi lähteä ainakin 45 minuuttia ennen esityksen alkua.

Viikinsaaren kesäteatterin katsomosta suosittelen ottamaan paikat viimeiseltä riviltä, sillä se on ainoa rivi, jossa on selkänoja. Huonojalkaisten kannattaisi ottaa paikat ensimmäisiltä riveiltä, sillä kiipeäminen ylemmille riveille voi olla hankalaa. Muutoin katsomo on oikein toimiva, katto suojaa sateelta ja auringonpaahteelta ja myös viimeiseltä riviltä näkyvyys on loistava. Ja kesäinen Viikinsaari itsessään on hyvin kaunis ja mukava paikka.

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Kaarnatuuli (Tammi, 2016) on Kristiina Vuoren viides romaani. Aikaisemmista teoksistaan poiketen uutukainen pohjautuu todelliseen henkilöön, 1500-luvun Turussa eläneeseen valtaporvari Valpuri Innamaahan.

Valpuri oli hyvin poikkeuksellinen henkilö aikana, jolloin naisella ei juuri ollut valtaa päättää omista asioistaan. Naisen paikka oli olla kotona ja totella kaikessa ensin isäänsä ja sitten aviomiestään. Valpuri sen sijaan oli aikalaisilleen varsin kummallinen naisihminen tekemällä asioita juuri niin kuin itse tahtoi, johtamalla erittäin varakasta ja menestyvää kauppahuonetta ja käräjöimällä korkea-arvoisia aatelisia vastaan. Kuten Kaarnatuulen takakannen tekstissä mainitaan, Valpuri Innamaan elämä oli värikkäämpi kuin keksityt.

Laajasta kaupankäynnistään, kirjeenvaihdostaan, käräjöinneistään ja yksityiselämänsä vaiheistaan (mm. 4 avioliittoa) johtuen todellisen Valpuri Innamaan vaiheista on jäänyt keskiajan olosuhteet huomioiden melko runsaasti kirjallista aineistoa. Kristiina Vuori on perehtynyt tarkasti Valpurin vaiheisiin ja hänen elämästään jääneeseen kirjalliseen materiaaliin. Taiteilijan mielikuvituksella Vuori on täydentänyt historiallisen Valpurin elämäntarinaan jääneitä useita aukkopaikkoja luontevasti ja uskottavasti. Hän on herättänyt eloon persoonallisen ja värikkään Valpurin, jonka on helppo uskoa olleen todellisuudessakin kirjailijan kuvaileman kaltainen kiivassuinen ja intohimoinen nainen.

Kaarnatuulta lukiessa alkaa kuitenkin pohtia sitä, mitkä kohdat Valpurin elämäntarinassa ovat historiallisesti todellisia tapahtumia ja mitkä kirjailijan mielikuvitusta. Näihin kysymyksiin Vuori antaa joitain vastauksia romaaninsa loppupuolella parin sivun verran. Siinä hän kertoo lyhyesti oleellisimmat faktat todellisen Valpuri Innamaan elämästä sekä kuvailee muutamalla sanalla romaania varten tekemäänsä tutkimustyötä. Itseäni olisi kiinnostanut lukea enemmänkin aidon Valpurin vaiheista kuin myös kirjailijan käyttämistä lähteistä.

Kaikki Kristiina Vuoren aikaisemmatkin historialliset romaanit sijoittuvat keskiajan Suomeen ja samoin myös niiden päähenkilöinä esiintyy elämän riepottelemia, vahvasti tuntevia naisia. Vuori kirjoittaa sulavasti, raikkaasti ja Kaarnatuulessa suorastaan vauhdikkaasti. Kaarnatuulta lukiessa tuleekin tunne, että Valpurin elämässä on ollut niin runsaasti erilaisia uskomattomia vaiheita ja käänteitä, että kirjailijalla on ollut todellisia ongelmia saada kaikki oleellinen mahtumaan tarinaan mukaan. Välillä lukija lähes hengästyy siitä kaikesta vauhdista, millä Valpurin elämä heittelehtii tilanteesta toiseen.

Viime vuosina on suomalaisen kaunokirjallisuuden kentälle noussut useita uusia historiallisiin romaaneihin keskittyviä (nais)kirjailijoita. Toki läheskään kaikkien teoksia en ole ehtinyt lukea, mutta niiden joukossa, joihin olen tutustunut, Kristiina Vuoren romaanit ovat tuntuneet kaikkein luonteikkaimmilta ja tekstillisesti sujuvimmilta. Hänestä on selvästi kuoriutumassa Kaari Utrion manttelinperijä historiallisten romaanien taitajana.