Elokuva: Tuntematon sotilas, Aku Louhimiehen ohjaus 2017

Mitähän sitä oikein osaisi sanoa tästä uusimmasta, eli kolmannesta Tuntematon sotilas (2017, ohjaus Aku Louhimies) -filmatisoinnista? 

Kolmen tunnin leffaan mahtuu niin paljon tavaraa, että kaiken näkemänsä jäsentelyyn menee aikaa. Filmin arviointia vaikeuttaa myös se, että sitä väistämättä vertaa vuoden 1955 Edvin Laineen versioon. Laineen Tuntematon, siihen valitut kohtaukset ja näyttelijöiden tekemät roolit ovat niin ikonisia, että mitään Tuntematonta sen jälkeen on mahdotonta katsoa vertailematta sitä  tuohon kaikkein ensimmäiseen versioon Väinö Linnan klassikosta. Sen sijaan Rauni Mollbergin vuoden 1985 ohjaus samasta kirjasta ei ole saavuttanut sellaista asemaa, että tuoreinta Tuntematonta alkaisi luonnostaan verrata siihen.

Ensinnäkin Louhimiehen Tuntemattomasta on todettava, että elokuva on todella hieno; tarkkaa työtä, jossa monet asiat näytetään ilman että asioista puhutaan tai niitä alleviivataan mitenkään. Esimerkiksi viittaus pervitiinin käyttöön on toteutettu pienimuotoisesti mutta vaikuttavasti. Vastaavia tilanteita ja yksityiskohtia on lukuisia.

Myös casting on täysosuma. Yksikään roolihahmo ei ole ylilyöty, karikatyyri tai koominen. Huumori on loppujen lopuksi hyvin vähäistä, vaikka tietyt klassikkorepliikit on kevennykseksi tarkoitettukin. Esimerkiksi kaupparatsu Rahikainen (roolissa Andre Alén) näytetään ennemminkin etovana tyyppinä. Vanhala (roolissa aivan huippu Hannes Suominen) puolestaan on ehjä hahmo, jonka kasvutarina ja lopun vakavoituminen on jotain ihan muuta kuin Laineen ohjauksen hihittelevä hassuttelija.

Sen sijaan Lehto (roolissa Severi Saarinen) jää melko pieneen osaan tarinassa eikä muutoinkaan nouse tulkinnassa kovin korkealle. Toisaalta ”alkuperäinen Lehto” Åke Lindman on niin leimautunut suomalaisten mielissä oikeaksi Lehdoksi, että vaikea sitä on uusien näyttelijöiden muuttaa. Sama ”ongelma” on myös Joonas Saartamolla Lahtisen osassa: Veikko Sinisalo vain oli aikoinaan niin ”aito” Lahtinen, ettei sitä helpolla horjuteta.

Pirkka-Pekka Petelius puolestaan aloitti Tuntematon-uransa Mollbergin ohjauksen Hietasena ja päätyi Louhimiehen versiossa kapteeni Kaarnaksi. Petelius on todella upea, lämmin Kaarna. Hietaseksi Louhimies on valinnut tv:n koomikkorooleistaan tunnetun Aku Hirviniemen. Hietanen on tässä filmauksessa isommassa roolissa kuin Laineen versiossa ja myös Hirviniemi onnistuu roolissaan huippusuorituksen veroisesti. Samoin voi sanoa myös Johannes Holopaisen Kariluodosta, Jussi Vatasen Koskelasta, Samuli Vauramon Lammiosta ja kerrassaan hykerryttävästä Juho Milonoffin Honkajoesta.

(kuva: www.tuntematonsotilas2017.fi)

Kaikkien yläpuolelle sekä roolin näkyvyydessä että sen toteuttamisessa nousee kuitenkin Rokkaa esittävä Eero Aho. Voisi sanoa, että tämä uusin Tuntematon on nimenomaan Antero Rokan – ja Eero Ahon – elokuva. Rokka on suorastaan koko elokuvan päähenkilö ja hänen hahmoaan taustoitetaan huomattavasti enemmän kuin muita. Mukaan tuodaan Rokan perhe ja kotitila sekä niiden kohtalot. Yhdeksi hienoimmista kohtauksista haluan mainita Rokan sotaan lähdön. Yhtään vuorosanoja ei kohtauksessa puhuta, mutta niitä ei edes tarvita. Kuvat kertovat kaiken. Samoin elokuvan lopussa Rokan kotiinpaluu: Mitään ei puhuta, ja katsojat pyyhkivät kyyneleitä. 

Kaikki on jotenkin niin hienosti toteutettu tässä elokuvassa. Luonnon yksityiskohdat, värinmääritykset, kuvien sommittelut, äänisuunnittelu. Äänistä erityisesti jäi mieleen kohtaus, jossa sairaalateltan edessä hoitaja polttaa tupakkaa verisin käsin samalla kun jostain taustalta kuuluu luun sahaaminen. Karmivaa. Loppupuolella Neuvostoliitto tulittaa kirjaimellisesti viimeistä päivää ja tulituksen loputtua hiljaisuus suorastaan huutaa korvissa. Ihmeellinen tunne.

Elokuvaa katsoessa mietin myös moneen kertaan, että ihminen on todellakin kaikista eläinlajeista kaikkein tyhmin. Mitään ei opita historiasta, koskaan. Tämä uusin Tuntematon osoittaa jopa Laineen ohjausta paremmin sodan niin täydellisen turhuuden ja hulluuden.

Tämän elokuvan voi hyvin katsoa ilman, että on lukenut Linnan Tuntemattoman sotilaan tai Sotaromaanin, vaikka toki hahmojen ja tapahtumien tietäminen ennakkoon auttaa pääsemään nopeammin sisään eri roolihenkilöiden merkitykseen kokonaisuuden kannalta. Ehkä parhaiten elokuvan kaikkien nyanssien huomaamiseen ja ymmärtämiseen auttaa kuitenkin hyvä yleissivistys.

Julkisuudessa on maristu siitä, että tarvitseeko samasta romaanista välttämättä filmata uusi elokuva aina 30 vuoden välein. Mielestäni pitää. Laineen ohjaus 1955 oli oman aikansa kuva, johon vaikutti vahvasti sen ajan poliittinen tilanne ja Suomen suhde Neuvostoliittoon. Vuonna 2017 aikaperspektiiviä tapahtumiin on paljon enemmän ja poliittiset maailmansuhteetkin ovat erilaiset. Louhimies on siten pystynyt ottamaan omaan ohjaukseensa erilaisia painotuksia. Myös jokaisen suomalaisen (mies)näyttelijäsukupolven pitää päästä tekemään oma versionsa näistä moneen suomalaiseen sukupolveen niin vahvasti vaikuttaneista tapahtumista.

Tästä elokuvasta olisi niin paljon sanottavaa, mutta johonkin on arvio päätettävä. Lopetan siis kritiikkini toteamalla yksinkertaisesti, että kertakaikkiaan onnistunut tulkinta!

Mutta onko Louhimiehen versio sitten sellainen, että sen haluaa nähdä joka vuosi uudestaan? Pakko sanoa tähän että ei. Edvin Laineen version jaksaa katsoa joka itsenäisyyspäivä uudestaan, mutta Louhimiehen elokuvan katsoisin ehkä vain joka toinen tai kolmas vuosi...

Mutta katsoopa sitä sitten vuosittain minkä hyvänsä näistä kolmesta elokuvaversioista, sillä ei oikeastaan ole niin suurta merkitystä. Tärkeintä on, että näitä elokuvia katsotaan, jottei niiden kertoma tarina koskaan unohdu. Niin suuresti sota vaikutti ihmisten henkiseen ja fyysiseen terveyteen, kotien olemassaoloon, elämään ja kuolemaan. Omat vaarini osallistuivat molemmat sotaponnistuksiin, toinen heistä kaukopartiomiehenä. Itsenäinen Suomi ei olisi 100-vuotias ilman veteraanien suuria uhrauksia.

Kiitos Suomen veteraaneille. 

Marko Lempinen: Läpi helvetin – Marko Jantusen tarina

Ex-jääkiekkoilija Marko Jantusen elämäntarina on käsittämätön. Lähes hokkarit jalassa syntynyt Jantunen on ollut suomalaisen jääkiekon luonnonlahjakkuus, suoranainen luonnonoikku. Ilta-Sanomien toimittajan Marko Lempisen kirjoittama Läpi helvetin – Marko Jantusen tarina (Otava, 2016) avaa Jantusen ammattilaisuraa kiekon parissa niin SM-liigassa, Leijonissa, Elitserienissä kuin NHL:ssäkin päätyen lopulta amfetamiinin suurkuluttajaksi.

Jantusen kiekkovuosiin liittyi alusta alkaen kiinteästi yökerhojen ja hotellisviittien valloittaminen, luksuselämän tavoittelu ja vuosien vieriessä päihteiden yhä runsaampi ja tuhoisampi käyttö. Marko Jantunen lienee ainoa suomalainen kiekkolahjakkuus, joka pystyi huippupistemääriin kaukalossa pelistä toiseen, usein krapulassa tai jopa humalassa, käytännössä treenaamatta juuri lainkaan.

Peliuran päätyttyä keväällä 2010 Jantunen upposi syvälle lahtelaiseen huumemaailmaan, amfetamiinikoukkuun, valtaviin huumevelkoihin ja rikoksiin. Myös väkivalta oli pahimpina aikoina jatkuvasti uhkana. Lokakuussa 2014 Jantunen vastasi käräjäoikeudessa 15 rikossyytteeseen ja lopulta syksyllä 2015 hän viimein suostui lähtemään vieroitukseen. Tässä kohtaa häntä voi jälleen kuvata luonnonoikuksi: Jantunen on päässyt ilmiömäisen nopeasti irti huumeista, eikä retkahduksia ilmeisesti ole tullut, mutta luonnollisesti taistelu on ollut kovaa. Kirja on julkaistu vuosi vieroituksen alkamisesta ja tuon vuoden aikana Jantunen on noussut jaloilleen ja päässyt elämänsyrjästä kiinni. Tulevaisuus vaikuttaa valoisalta.

Marku Jantusta kuvaillaan kirjassa suupaltiksi velikullaksi, joka on nuoresta asti ollut kiltti, antelias ja hyväsydäminen, mutta himoinnut kiihkeästi myös rocktähtimäistä elämää. Hän on tavallisesta, hyvästä kodista, mutta luonne vetää poikaa bilemaailmaan. Jo teininä hän varastaa tavaraa ja rahaa niin omilta vanhemmiltaan kuin työnantajaltaankin rahoittaakseen viihteellä käyntinsä. Toimittaja Lempinen toistelee kirjan alkupuolella joka sivulla sitä, kuinka kiltti Jantunen on hokemisen huipentuessa siihen, kuinka kyse on ”vain” tavaravarkauksista ja nuoruuden viattomista hairahduksista. Lempinen tuntuu ihmeellisesti vähättelevän rikollista toimintaa, jota Jantunen oli teininä harrastanut useamman vuoden toistuvasti ja järjestelmällisesti. Sen sijaan Marko Jantuselle itselleen on nostettava hattua, koska hän ei syytä tekemisistään ketään muuta kuin itseään ja omaa tyhmyyttään.

Ehkä eniten tarinassa jäi ihmetyttämään se, kuinka Jantunen ei ilmeisesti koskaan jäänyt kiinni, kun hän pahimpina huumevuosinaan sortui jälleen varastelemaan; kaupoista ruokaa nälkäänsä ja elektroniikkaa myyntiin. Hän on kuitenkin ollut Lahdessa tunnettu hahmo, jonka kaikki ovat tunteneet ja viimeisinä vuosina poliisitkin tienneet Jantusen huume-elämästä.

Kirja on myös mielestäni tehty liian pian vieroituksen alkamisesta. Pidempi aikaväli tapahtumiin olisi voinut tuoda enemmän perspektiiviä tapahtumiin sekä varmuuden siitä, että Jantunen on todella selvinnyt kujanjuoksustaan. Toisaalta ymmärrän, että oman elämän läpikäyminen kirjaa varten on varmasti ollut merkittävä osa Jantusen selviytymistä ja kuivilla pysymistä.

Kirja on rakenteeltaan toimiva ja pidän siitä, että jokaisen luvun alussa on mainittu luvussa käsiteltävät vuodet, paikkakunta ja Jantusen ikä, esim. ”Karlstad 1999-2003; 28-32 -vuotias”. Lukujen sisältämät väliotsikot ovat kuitenkin turhia, kuin suoraan aikakausilehden artikkelista. Kun teksti on hyvin kirjoitettu, se ei tarvitse lisäselityksiä väliotsikoiden muodossa. Mukavasti rullaava kerronta sisältää myös melko paljon teennäisiä repliikkejä ja vuoropuheluja, jotka kylläkin elävöittävät tekstiä, mutta tuntuvat muutoin epäuskottavilta. On vaikea uskoa, että esimerkiksi "kiekkojätkät" puhuisivat kirjakieltä toisilleen.

Kirjassa on myös yllättävän paljon kirjainvirheitä etenkin loppua kohden. Ehkei Otavalla ole enää varaa kustannustoimittajiin, koska sanoissa on usein ylimääräisiä kirjaimia tai kirjaimet väärässä järjestyksessä. Kyse on ainoastaan huolimattomuudesta, joka olisi ollut oikoluennalla helposti korjattavissa. Harmittaa, kun sinänsä hyvin tehty kirja on jäänyt viimeistelemättä. 

Marko Jantusen tarinan vaiheet on viime vuosina kerrottu mediassa moneen kertaan, mutta silti kirja kannattaa lukea. Tarina on koskettava ja huomasin kovasti myötäeläväni Jantusen vaikeuksissa, koska tarinassa kuvataan rehellisesti sitä, miten ihminen voi ajautua niin syvälle suohon. Selväksi käy huumemaailman kovat lait, hierarkia, velat, väkivalta ja jatkuvan rahapulan rahoittaminen rikoksilla. Mutta vaikka tarina on rehellisesti kerrottu, on tekstistä aistittavissa, ettei kaikkea kuitenkaan kerrota julki. Todennäköisesti joistain asioista, tai henkilöistä, vaietaan näiden ihmisten suojelemiseksi niin julkisuudelta, kohuilta kuin alamaailman reaktioilta.

Tämän kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille teineille yläasteella. Se voisi toimia katu-uskottavana, ja toivottavasti myös tehokkaasti ennaltaehkäisevänä, päihdevalistuksena.

Kaari Utrio: Hupsu rakkaus

Kaari Utrion 1830-luvun Helsinkiin ja Kymenlaakson kartanoihin sijoittuvasta Hupsusta rakkaudesta (Amanita, 2017) voisin kirjoittaa täsmälleen samoin sanoin kuin kirjoitin kaksi vuotta sitten hänen edellisestä romaanistaan Paperiprinssistä (pääset lukemaan tuon blogin täältä). 

Tunnelma Hupsussa rakkaudessa on muiden Utrion epookkiromaanien tavoin pikkusievää ja porvarillista mamselleineen, helmapitseineen, kartanosaleineen ja herrasmiesten kunniakäsityksineen. Muuta yhteiskunnallista ajankuvaa tarinaan tuo muun muassa herännäisyys – jopa Paavo Ruotsalainen mainitaan kirkkoherran kahvipöydässä.

Vaikka romaani saa alkunsa Helsingistä, suurin osa tapahtumista sijoittuu kuvitteelliseen kymenlaaksolaiseen Angeren pitäjään. Pieni pitäjä on kaukana kaupunkien ja koko emämaan tapahtumista ja tärkeimmät juonittelut liittyvät siihen, kuka onnistuu pääsemään naimisiin kenenkin kanssa. Tarinan ytimessä onkin jokaisesta Utrion romaanista tuttu toisiinsa rakastunut pääpari, jonka tielle asettuu luonnollisesti monenmoista estettä, kunnes kaikenlaisen rämpimisen jälkeen ongelmat ratkeavat. Kovin paljon ei siis Hupsu rakkauskaan tästä peruskuviosta poikkea.

Kirjan komediallisuutta korostavat karrikoidut, stereotyyppiset henkilöhahmot. Päähenkilöinä tässä Utrion tuoreimmassa romaanissa ovat merikapteenin leski, opettajatar Hedda Becke sekä kotikartanoaan ja sen sahaa Venäjän armeijasta Suomeen hoitamaan palannut kapteeni Harry Lindmark. Utrio on ehdottoman taitava, suorastaan mestarillinen kuvaamaan parilla osuvasti valitulla täsmäsanalla henkilön luonteen, habituksen ja yhteiskunnallisen aseman. 

Myös ruokien kuvaajana Utrio on ilmiömäinen: hän kertoo tarkasti ja yksityiskohtaisesti kaikesta mitä töllien, tupien ja kartanoiden ruokapöydistä löytyy. Ja kaikki vastaa huolellisesti kulloisenkin romaanin tapahtuma-ajan todellisuutta. Utriohan on tehnyt miehensä, viime kuussa menehtyneen Kai Linnilän, kanssa jopa keittokirjan Linnan pidoista pappilan pöytään, Kaari Utrion romaanien herkut (Amanita, 2008), jossa he kertovat Utrion romaaneiden ruokalajeista ja niiden resepteistä.

Kaikesta huolimatta Hupsu rakkaus on yllättävän tasapaksu, puolivälin paikkeilla jopa tylsä, mitä on ikävä sanoa ääneen kovasti fanittamani Utrion teoksesta. Mutta kuten Paperinssin yhteydessä vuosi sitten kirjoitin, itse pidän eniten Utrion keskiaikaan sijoittuvista romaaneista, joissa tyylilaji ja tunteiden palo on jotenkin täysin eri luokkaa kuin epookkikomedioissa. 

Kuitenkin, jos nauttii viimeistellystä, huolellisesta tekstistä, jossa mikään ei häiritse ja ärsytä, vaan lukeminen on täysin vaivatonta ja rentouttavaa, voin lämpimästä suositella – jälleen kerran – Utrion teokseen tarttumista. Kaari Utrio todella osaa ammattinsa.

* * *

Olen jo vuosia ihmetellyt, miksi Utrion 2000-luvun epookkiromaaneista ei kuvata tv-sarjaa tai elokuvia. Meillä olisi Suomessa valmiina 1830-luvun kulisseja Helsingin Engel-keskustasta lähtien. Myös Utrion tarinoiden tapahtumat ovat kuin kuvausvalmiita kohtauksia, joihin ei paljoa lisädramatisointia tarvita. Suomessa on tehty hyvin vähän epookkisarjoja tai -elokuvia, lähinnä vain Hovimäki-sarja ja muutamat Timo Koivusalon elokuvat. Kovin suurta rutiinia meillä ei tämän genren osaamiseen ole, mutta nyt voisi olla jo aika alkaa ottaa Ruotsia kiinni tässä asiassa.

Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist - Leevi And The Leavingsin dynamo

Koska Gösta Sundqvist itse oli kiistämätön sanoittajalahjakkuus, verbaalitaituri ja tarkka yksityiskohdista, olivat odotukseni myös hänen elämäkertaansa Gösta Sundqvist - Leevi And The Leavingsin dynamo (Into, 2017) kohtaan korkealla. Valitettavasti kirjan tekijä Timo Kalevi Forss ei yllä kuin ehkä juuri ja juuri välttävään arvosanaan.

Teos on omituisen ristiriitainen, tai kuten puolisoni totesi ”yhtä sekava kuin äijä [Sundqvist] itse”. Suoria lainauksia Sundqvistin lehtihaastatteluista ja muista teksteistä on aivan liikaa. Välillä luvut tuntuvat olevan pelkkää suoraa lainausta, ilman että se kuitenkaan on ollut tarkoitus, näin ainakin oletan esim. taiton perusteella. Liiat lainaukset eivät enää toimi onnistuneena tehokeinona tai leipätekstin rytmittäjänä.

Kirjan koko rakenne on mielestäni epäonnistunut. Kun alussa on käyty läpi Sundqvistin lapsuus ja nuoruus alkaa Forss käydä läpi Sundqvistin musiikkiuraa levy per luku -periaatteella. Kuitenkin jossain vaiheessa näiden levylukujen väleihin alkaa ilmestyä ihan eri teemoja, kuten jalkapalloa, Sundqvistin äijämäisyyttä, Sundqvistin radio-ohjelmia sekä bändin keikkailemattomuutta käsitteleviä lukuja. Tämä ei toimi vaan saa ainoastaan aikaan sekametelisopan, etenkin kun ”teemaluvuissa” puhutaan samoja juttuja jotka kerrotaan myös levyistä kertovissa luvuissa. Mielestäni parempi ratkaisu olisi ollut ensimmäisessä osassa esitellä jokainen levy lyhyesti, vaikkapa sitten luku kerrallaan, ja sitten toinen osa kirjasta omistaa eri aiheista kertoville teemaluvuille.

Forss käy kirjassa läpi jokaisen Sundqvistin tekemän levyn kappale kappaleelta. Hänen analyysinsä näistä kappaleista kyllä tuntuvat yhtä ontuvilta kun omat sepustukseni täällä blogissani. Isompi ongelma mielestäni on kuitenkin se, ettei kirjassa sanota analyysien olevan Forssin omia mielipiteitä, vaikka ne ilmeisesti juuri sellaisia ovat, vaan lukija saattaa erehtyä luulemaan niiden taustalla olevan tieteellisempääkin tutkimustyötä. Etenkin, kun Gösta Sundqvistin tuotannosta on todella olemassa ihan oikeaakin akateemista tutkimusta. Tietoteoksessa, jollainen Sundqvistinkin elämäkerta lienee, tulee aina selvästi erottaa faktat ja tekijän omat mielipiteet toisistaan.

Kuten jo totesin, tietoteoksessa ei pitäisi esittää väitteitä ilman faktapohjaa. Forss kuitenkin esimerkiksi kirjoittaa, kuinka kappale Hymyilevä veitikka ”on typerä täytebiisi joka ei naurata ketään” (s. 219). Aika rohkea väite. Mistä Forss voi tietää, ettei kyseinen kappale naurata ketään? Mihin Forss pohjaa väitteensä? Onhan meitä suomalaisiakin 5,5 miljoonaa, luulisi että kappale voi jotain näinkin suuresta väkimäärästä naurattaa. Kirja on täynnä vastaavanlaisia väitteitä, jotka ovat pelkästään Forssin omia mielipiteitä eivätkä perustu mihinkään faktaan.

Forssilla on myös omituinen tapa sanoa tai suorastaan väittää jotain, mutta jo seuraavassa kappaleessa kumota sen mitä on juuri sanonut. Esimerkiksi Käärmenäyttely-levystä kertovassa luvussa Forss heti luvun alussa toteaa levyn oleva tasapaksu, mutta kuitenkin saman luvun lopussa ilmoittaa levyn olevan sillisalaattimainen. Mielestäni tasapaksuus ja sillisalaatti ovat aika lailla toistensa vastakohdat.

Forss myös toistelee lähes joka luvussa samat asiat, jotka on jo – moneen kertaan – kirjassa kertonut, kuten että Sundqvist vastusti auktoriteettejä jo nuorena eikä tullut toimeen opettajiensa kanssa. Joo, uskotaan kyllä vähemmälläkin, ei tarvitse toistaa joka luvussa samaa mantraa.

Erityisen paljon harmittaa tekstin lukuisat kirjoitusvirheet; sekä oikeinkirjoitusvirheet että ylimääräiset tai puuttuvat kirjaimet sanoissa. Teksti tuntuu siten täysin viimeistelemättömältä ja huolimattomasti tehdyltä. Esimerkiksi levy-yhtiöpomo on yhdyssana (”oman levy-yhtiö pomonsa Göstä sentään...”, s. 223), samoin palkintotiedote (”toisin kuin hän Juha Vainio -palkinto tiedotteessaan väittää...”, s. 240). Teksti huutaa kustannustoimittajan punakynää. Tai jos teoksella on ollut kustannustoimittaja, sitä ei valitettavasti todellakaan tekstistä huomaa ja on pakko ihmetellä hänen ammattitaitoaan, vaikka sen kyseenalaistaminen ikävältä tuntuukin. Kuten Forss itse kirjoittaa Takaisin hiekkalaatikkoon -biisistä ”pieni hiominen olisi tehnyt terää” (s. 203) niin täysin samaa voi sanoa Forssin omasta tuotoksesta.

Sanavalinnat ovat useassa kohdassa todella hämmentäviä. Elina, mitä mä teen -kappaleesta kertoessaan Forss kirjoittaa ”biisi päättyy kuitenkin jaxuhalin veroiseen optimistiseen  – – tokaisuun” (s. 204). Jaxuhalin? Siis luinko oikein? Miksi oi miksi käytetään tuollaista sanaa tällaisessa kirjassa??

Myös Sinisilmäinen tyttö -kappaleesta Forssin toteaman ”eikä biisin huumoriulottuvuuskaan kanna vaivautuneisuutta pidemmälle” (s. 220) voi sanoa kuvaavan hyvin myös Forssin omaa tekstiä. Hän käyttää edellisessä kappaleessa kuvailemieni omituisten sanojen lisäksi myös stadin slangia siellä täällä. Ilmeisesti tavoitteena on tosiaankin jonkinlainen huumoriulottuvuus, vaikka se ei kanna ärsyyntyneisyyttä pidemmälle. Tästä esimerkkinä vaikkapa virke ”dub-herkuttelut ja tyylinmukainen kaiun käyttö saavat stiflat sheikkaamaan” (s. 220). Joo-o.

Viimeisessä luvussa Forss käy läpi sitä, miten Sundqvist on vahvasti vaikuttanut suomalaiseen populaarikulttuuriin ja on esikuvana monelle muulle sanoittajalle ja muusikolle. Tuntuu että Forss täysin sattumanvaraisesti luettelee joitain nimiä (esim. Paula Vesala), jotka ovat saaneet vaikutteita Sundqvistin tuotannosta. Miksi hän ei mainitse sanallakaan esimerkiksi Arttu Wiskaria, jonka laulujen esikuvana kuuro ja sokeakin tajuaa olleen Leevi And The Leavingsin tarinalliset, iskelmälliset biisit? Etenkin kun Wiskarista ja hänen musiikistaan on viime vuosina puhuttu julkisuudessa nimenomaan tästä näkökulmasta ja on esitetty kommentteja, kuinka surkeasti Wiskari kopioi Sundqvistia. Miksi Forss ei käsittele tätä kulmaa kirjassa ollenkaan?

Kirja tuntuu amatöörimäiseltä ja lähinnä ärsyttää. Siitä jää tympeä maku suuhun ja olin pelkästään huojentunut, kun sain kirjan loppuun. En olisi rämpinyt kirjaa viimeiseen sivuun asti, ellen tosissani olisi ollut kiinnostunut Göstä Sundqvistin elämästä ja uran vaiheista.

Jotain hyvääkin on kuitenkin sanottava: kirjan lopusta löytyy kattava diskografia ja luettelo muustakin Sundqvistin tuotannosta, lähdeluettelo sekä henkilöhakemisto. Myös kirjaan sisältyvät kaksi kuvaliitettä ovat kiinnostavia.

Tuntuu kurjalta lytätä täysin Timo Kalevi Forssin hengentuote, mutta tällä kertaa en voi muutakaan. Lukekaa Gösta Sundqvist - Leevi And The Leavingsin dynamo, jos teitä kiinnostaa Göstan ja Leevi And The Leavingsin tarina ja kestätte sekavan ja kirjoitusvirheitä täynnä olevan tekstin.

Elokuva: Ikitie (ensi-illassa 15.9.2017)

Antti Tuurin romaaniin pohjautuva elokuva Ikitie alkaa siitä, kun kauhavalainen Jussi Ketola muilutetaan Neuvostoliittoon kesällä 1931. Heti ensimmäisen kohtauksen vihjaus Lapuanliikkeen uhasta on hienosti toteutettu: pienieleisesti mutta tehokkaasti. Ketola löytää itsensä Petroskoista ja pian vielä idempää Karjalasta, työläisten unelmakolhoosia rakentamasta.

Työläisten paratiisia saapui aikoinaan Karjalaan rakentamaan tuhansia paremmasta elämästä haaveilevia amerikkalaisia, pääasiassa amerikansuomalaisia. Toisin kuin vapaaehtoisesti onneaan etsimään saapuneet jenkit, Ketola on unelmakolhoosissa vastoin tahtoaan. Kaiken lisäksi Neuvostoliiton kommunistinen puolue pitää Ketolaa Lännen vakoojana. Tosin samat epäilykset kääntyvät pian myös kolhoosia rakentavien jenkkien niskaan. Stalinin 30-luvun vainot olivat päättömiä ja kohdistuivat sattumanvaraisesti keneen tahansa.

Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat huippuluokkaa, on kyseessä sitten virolaiset lapsinäyttelijät, Tanskan ykkösnimi Sidse Babett Knudsen tai pääosan Tommi Korpela, jolta tämä on paras näkemäni roolisuoritus ikinä. Myös Ville Virtanen sopii loistavasti sympaattisen kolhoosinjohtajan stetsoniin ja saappaisiin. Yksi Ikitien ehdottomista ykkösluokan onnistujista on kuitenkin aina yhtä hurmaava Hannu-Pekka Björkman. Hän tekee leffan pahiksesta, puolueen julmasta käsikassarasta kansankomissaari Kallosesta todella muikean hahmon. Tyyppi onnistuu yllättämään monta kertaa tarinan edetessä.

Olen aina pitänyt AJ Annilan ohjauksista ja myös tässä hän onnistuu nappiin. Samoin valo- ja äänisuunnittelua on pakko ylistää! Ne ovat todella laadukasta työtä ja tukevat tarinaa ja kuvaa täydellisesti.

Ikitie on karmaiseva luku 1900-luvun (lähi)historiaa, joka jää ajatuksiin pyörimään. Se on kuin sisarteos Sofi Oksasen Puhdistukselle. Kumpaakin tarinaa on pakko käsitellä mielessään vielä pitkään, koska niiden julmuutta on vaikea ymmärtää.

Elokuva saa ensi-iltansa huomenna perjantaina 15.9.2017 ja kuuluu Suomi 100 -juhlavuoden viralliseen ohjelmistoon.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Minulla oli pieniä ennakkoluuloja Veera Niemisen Avioliittosimulaattoria (Tammi, 2013) kohtaan, koska en yleensä lue tämän tyylisiä tarinoita. Koska satuin saamaan kirjan hyvin edullisesti pokkarina, niin nappasin sen mukaani lomalukemiseksi.

Ja kuinka väärässä olinkaan ennakkoluuloineni! Olin kuin kirjan päähenkilöt, itäsuomalainen opiskelijatyttö ja varsinaissuomalaiset maajussit toisiaan kohtaan. Niemisen juoni-idea ja kieli ovat kertakaikkisen hauskoja! Tirskuin lentokoneessa ääneen kirjaa lukiessani ja välillä oli pakko vilkuilla tuijottavatko muut matkustajat yksin ääneen nauravaa naisihmistä. (Kukaan ei tuijottanut.)

Tarinassa karjalainen Aino ja varsinaissuomalainen maajussi Jussi salamarakastuvat toisiinsa kesän kynnyksellä ja Aino päättää saman tien muuttaa testimielessä asumaan Jussin maatilalle. Kuten kirjassa osuvasti määritellään, ”suunnitelma on kuin yhdistelmä Maajussille Morsianta, Unelmien poikamiestä ja Leidejä Landella”, mutta siis ehdottomasti positiivisessa mielessä.

Jussin kanssa samalla tilalla asuvat myös hänen vähäpuheiset isänsä, setänsä ja pikkuveljensä. Kun karjalainen ja varsinaissuomalainen kulttuuri, luonteenlaatu ja murre kohtaavat, tilannekomiikka on hykerryttävää. Ja vaikka itse olen lähinnä eteläpohjalais-hämäläinen, huomasin välillä helpostikin samaistuvani itäsuomalaiseen Ainoon: tiedän millaista on tulla miniäksi sukuun, jossa tavat ovat erilaiset kuin omassa suvussa.

Veera Niemisen kieli on helppoa ja tarina hauskaa ja kevyttä kesälukemista. Voin suositella sitä kaikille - etenkin niille jotka ovat joskus olleet tuoreessa parisuhteessa yrittäen samalla sovitella kahden eri suvun tapoja yhteen.

Mielenkiintoista nähdä, jatkaako Veera Nieminen kirjallista uraansa myös tulevaisuudessa ja missä tyylilajissa. Saako Jussin ja Ainon tarina jatkoa?

Kristiina Vuori: Filippa

Kristiina Vuori on jo usealla romaanillaan lunastanut paikkansa eturivin historiallisten tarinoiden taitajana. Tällä kertaa hän on tarttunut kuuluisan 1500-luvun ylimyksen Klaus Flemingin siskon Filippa Flemingin vaiheisiin.

Filippaan (Tammi, 2017) sopii lähes sanasta sanaan arvioni, jonka kirjoitin vuosi sitten Vuoren romaanista Kaarnatuuli (Tammi, 2016). Tuo blogiteksti kannattaa käydä lukemassa täältä.

Jälleen kerran Vuoren teksti on vahvaa, sujuvaa, helppolukuista ja viihdyttävää. Historialliset yksityiskohdat ovat tarkkaa työtä ja asiat kuvataan elävästi ja aidosti. Lisäksi pidän siitä, että itsenäisessä yksittäisessä romaanissa viitataan myös kirjailijan edelliseen teokseen: Filippan tekstissä vilahtaa Kaarnatuulen päähenkilö Valpuri Innamaa, kuin myös Valpurin Kaarnatuulessa hyvin pieneen rooliin jäänyt puoliso Henrik Innamaa.

Kuten tämän lajityypin kirjallisuudessa kuuluu, mukana on suuria tunteita, kiihkeää rakkautta ja julmia valtataisteluita. Filippan tarinan ydin liittyy Flemingin sisarusten Klausin ja Filippan keskinäisiin väleihin. Ydin on täysin kirjailijan omaa kuvitelmaa, mikä selviää kirjan lopussa, jossa Vuori kertoo romaanin henkilöistä ja tarinan taustoista. Itse koin juonen ydinosan hyvin epämiellyttävänä ja epäuskottavana, mutta se ei silti vähennä Filippan muita ansioita: Siinä ovat kaikki osaset paikoillaan juuri niin kuin keskiaikaan sijoittavassa romaanissa kuuluukin olla.

Kirjan lopussa oleva sanasto on aina ilahduttava lisä. Vaikka monet sanat kuten uksi tai orpana olisivatkin jo entuudestaan tuttuja, on sanastossa aina mukana itselle myös uusia ”vanhan suomen” sanoja, jotka selventävät tarinan tekstiä.

Sanaston lisäksi toivoisin loppuun myös lähdeluetteloa ainakin merkittävimmistä ja tärkeimmistä lähteistä, joita kirjailija on käyttänyt romaaninsa taustatyössä. Esimerkiksi juuri Kristiina Vuoren romaaneissa henkilöistä ja heidän maailmastaan on kirjoitettu niin kiinnostavasti, että tarinan taustalla oleviin todellisiin historiallisiin henkilöihin haluaisi perehtyä myös lisää. Tässä pääsisi helpoiten alkuun lähdeluettelon avulla. 

Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren nuori emäntä 14.7.2017

Pyynikin kesäteatterin tämän vuoden projekti perinteikkäästä Niskavuoren nuoresta emännästä musikaaliversiona sai minut sekä ihmettelemään että ihastelemaan. Esitys on tyylillisesti hyvin epätasainen monilla eri osa-alueilla.

Heti alkukohtauksesta muodostuu ihmeelliset karnevaalit Niskavuoren salissa, jossa kaikki piiat ja rengit ovat mukana riehumassa. Välillä musikaali muistuttaa suorastaan puskafarssia, vaikka heti seuraava kohtaus olisi vakavaa, perinteikkäämpää Niskavuorta.

Puvustuksessa on mukana kaikenlaisia tyylejä 200 vuoden aikajanalta. Esimerkiksi Sari Havaksen vanha emäntä on kuin goottimummo Kustaa III:n hovista. Maria Peren Loviisa ja Petra Karjalaisen Heta on puettu jossain määrin tyyliteltyihin 1880-luvun asuihin, kun taas tanssijoiden rengit ja piiat ovat suoraan 50-luvulta. Ronja Alatalon Kustaavalla on lyhyen mekkonsa alla 2000-luvun caprit. Jos niiden tarkoitus on markkeerata mamelukkeja, niin miksi ei sitten ole oikeasti laitettu hänelle mamelukkeja? Välillä muutamista rooliasuista tuli mieleen jopa jonkinlainen ruotsalainen, 70-lukulainen tv-komedia.

Kuten mieheni totesi, hän pitäisi Kummelin ja Niskavuoren erillään, ja olen tästä samaa mieltä. Miksi jotkin roolit, vaatetukset ja kohtaukset pitää vetää niin yli? Sari Havaksen Juse-muoristakin on tehty aivan käsittämätön farssihahmo.

Minua häiritsi myös se, että rengit ja piiat eivät varsinkaan alussa meinaa erottua isäntäväestä. Etenkin Niskavuoren isännän Juhanin veljeä Anttia luulin aluksi yhdeksi rengeistä. Vielä teatterikoulussa opiskeleva Olli Riipinen on kyllä muutoin hyvä Antin roolissa, vaikka visuaalisesti hän ei uskottava 1880-lukulaisen maatalon isännän veli olekaan.

Lavastuksessa Niskavuoren talon koristelu tuo mieleen Karjalan. Miksi hämäläinen maatalo on koristeltu karjalalaisittain? En käsitä. Bändi Saaga Ensemble on sijoitettu aitan terassille hieman piiloon katoksen alle. Kaikin puolin onnistunut ratkaisu. 

Bändi on taitava, mutta kuitenkin taustaa, joten on hyvä ettei se ole näkyvämmin viemässä huomiota muulta esitykseltä. Ylipäänsä musiikki on kiinnostavaa, vahvaa kansanmusiikkia. Pääsääntöisesti. Yhdessä kohtauksessa musiikki muuttuu popiksi, mikä ei sovi yhtään kokonaisuuteen.

Jos kuitenkin miettii sitä, mitä lisäarvoa musiikki tuo Niskavuori-näytelmään, eli että aiheesta tehdään musikaali, niin mielestäni tyylilaji on tässä tapauksessa kyllä päälle liimattu, vaikka kansanmusiikki joissain kohdissa tarinaan sopiikin. Muutama sävelkulku ja teema jäävät jopa päähän soimaan vielä esityksen jälkeenkin.

Petra Karjalaisen Heta on upea, mutta samalla omituinen. Heta on visuaalisesti todella näyttävä, alussa suorastaan pelottava, hyvin vaikuttava hahmo. Itselleni tuli mieleen jopa Tuonelan virran vartija tai muu vastaava. Karjalainen tuo esiin Hetan moniulotteisuuden eikä ainoastaan kovaa kuorta. Hyvin koskettava kohtaus on se, jossa Heta itkee kuollutta äitiään. Samalla Hetasta on kuitenkin tehty ihmeellinen kikatteleva pimu.

Loviisana nähdään itselleni uusi tuttavuus Maria Pere. Kertakaikkisen upea! Jestas! Hän tekee todella huiman kasvukaaren nuoresta onnellisesta vaimosta tiukaksi ison maatalon emännäksi. Myös Loviisan vaatetus ja kampaus sekä niiden muuttuminen esityksen edetessä tukevat roolihahmon kasvamista ja kovettumista Niskavuoren hallitsijaksi. Myös Peren artikulointi on mannaa korville. Aivan ihanaa, miten hän lausuu ja painottaa sanoja ja rytmittää puhetta. Mykistävän vahva suoritus.

Elina Keinosen Malviina jää täysin Loviisan jalkoihin. Toki hän on ”ihan nätti” ja ”ihan kiva”, mutta ei ollenkaan niin mielenkiintoinen hahmo kuin Peren tulkitsema Loviisa.

Mikko Nousiainen näyttelee Juhania, mutta jää vahvan Loviisan statistiksi. Nousiainen ei myöskään ole laulajana vahvimmillaan, mutta toisaalta lauluosuuksia Juhanin rooli sisältää lopulta hyvin vähän.

Lukiolainen Ronja Alatalo on luonnonlahjakkuus, hänestä kuullaan vielä tulevien vuosien esiintymislavoilla. Alatalon Kustaava on kuin ammattinäyttelijän tekemä. Todella hieno suoritus.

Myös Puntti Valtonen on aina yhtä loistava. Hän tekee sopivan hauskasti roolin Loviisan rikkaana isänä, mutta kuitenkin samaan aikaan jalat maassa olevana talollisena.

Mukavaa oli nähdä myös Jani Rasimus livenä. Tanssijat ovat kaikin puolin taitavia ja monipuolisia.

Ehdottomasti väkevin kohtaus on se, kun Loviisa ajaa Malviinan pois Niskavuorelta. Ensimmäisen puoliajan tulisi ilman muuta päättyä tähän. Sen sijaan ennen väliaikaa nähdään vielä outo tilanne, jossa kaikki esityksen naiset tulevat valkoisissa alushameissaan ja yöpaidoissaan hyrisemään musiikin teemaa, osa kiljuu ja heiluu. En ymmärtänyt tämän kohtauksen tarpeellisuutta.

Kuitenkin, vaikka esitys on epätasainen, se saa muutamassa kohdassa elämään vahvasti mukana, erityisesti Loviisan kohtalossa. Sekä kohtauksessa, jossa Loviisan isä lohduttaa ja tukee tytärtään, että aivan loppukohtauksessa Loviisan murhetta seuratessa, itsellekin väistämättä tuli tippa silmäkulmaan.

Raskaammasta musiikista on tapana sanoa, että hevi on paskimmillaankin parasta, ja samaa voi mielestäni sanoa myös teatterista: Teatteri on paskimmillaankin parasta. Enkä tarkoita tällä sitä, että tämä Pyynikin Niskavuoren nuori emäntä olisi suinkaan huono esitys. Ei todellakaan, esitys on paikoittain todella hieno, aivan huippuhyvä, mutta huonot kohdat ovat puolestaan todella huonoja. Tarkoitan sen sijaan sitä, että aina kannattaa mennä teatteriin. Teatteri on aina elämys ja siitä saa paljon, vaikka esitys ei omaan top 5:een yltäisikään. Eikö teatteri ole silloin onnistunut, kun se herättää ristiriitaisia tunteita ja saa miettimään toteutusta vielä kauan esityksen jälkeenkin?

Tove Jansson: Kesäkirja

Tove Janssonin herttainen Kesäkirja (WSOY) on julkaistu ensimmäisen kerran 1972 nimellä Sommarboken ja suomennos siitä saatiin seuraavana vuonna.

Kesäkirja on lyhyt teos täynnä lämminhenkisiä mutta realistisia kuvauksia kesänvietosta pienellä, suorastaan yksinäisellä, Suomenlahden saarella. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole kirjan tarinoissa huono asia, vaan nimenomaan se tavoiteltava, ihana rauhan tyyssija, jossa teoksen mummo, lapsenlapsi Sophia sekä Sophian isä viettävät kesäaikaa omalla raukealla tyylillään.

Äänessä ovat ainoastaan mummo ja Sophia, isä on käytännössä äänetön hahmo jossain taustalla. Mummo ja Sophia sen sijaan käyvät yksinkertaisia mutta samalla hämmästyttävän syvällisiä keskusteluja partiosta taikauskon ja Jumalan olemassaolon kautta aina ötököihin ja kastematoihin asti. Keskustelut ovat lyhyitä mutta ytimekkäitä ja niistä on hyvin tunnistettavissa Toven tyyli ja ajattelutapa, eräänlainen muumimainen filosofia. 

Kirja ei ole romaani eikä yhtenäinen, kronologinen tarina. Omassa pokkariversiossani on vain 135 sivua ja noin parikymmentä lukua. Jokainen luku on oma tuokiokuvansa erilaisista tilanteista ja sattumuksista saarella ja sen tuvassa. Lukuja ei ole välttämätöntä lukea järjestyksessä kirjan alusta loppuun, vaan niitä voi lukea omina pieninä tarinoinaan. Samalla saa ripauksen siitä tunnelmasta, jota Toven omat kesät olivat täynnä. Hän vietti itse useita kesiä askeettisella Klovharun saarella Porvoon saaristossa yhdessä elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa.

Muutama vuosi sitten tuli kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä ja kuukausi sitten avattiin Tampereella todella hieno, monipuolinen, yllättävä ja hauska Muumimuseo. Vaikka Kesäkirja on jo 45-vuotias, on se silti tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin koskaan. Kesäkirja on myös täydellistä kesälukemista puutarhan riippukeinussa tai mökkilaiturilla veden äärellä!

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava, 2012) sekä Me, Keisarinna (Otava, 2013)

Laila Hirvisaari on kirjoittanut yhteensä 1200 sivua Venäjän keisarinna Katariina II:n suulla. Romaaneissa Katariina muistelee elämäänsä ensin lapsuudestaan Venäjän suuriruhtinattareksi ja keisarinnaksi (Minä, Katariina) ja toisessa osassa 35 vuotta kestänyttä yksinvaltaisen keisarinnan uraansa ja elämäänsä (Me, Keisarinna).

Ideana on, että Katariinan muisteluita kirjaa ylös häntä koko ikänsä palvellut, iältään Katariinaa muutamaa vuotta vanhempi Leon Denikin. Rakenne ja idea on sinänsä toimiva, mutta toisinaan myös teennäinen. Muistellessaan elämänsä tapahtumia ja niihin liittyviä ihmisiä Katariina selittää Denikinille keitä ihmiset olivat ja mitä kaikkea tapahtui. Kuitenkin lähes kaikki nämä tapahtumat ja ihmiset myös Denikin tietää ja tuntee jo ennalta, koska on elänyt samat tapahtumat Katariinan mukana. Miksi siis pitää selittää kaikki asiat henkilölle, joka jo tietää ja tuntee ne entuudestaan? No tietysti ne selitetään lukijalle, ja se tekee kohtauksista teennäisiä, jäykkiä ja epäuskottavia. Suurimmaksi osaksi tämä ei häiritse, mutta joissain kohdin nämä luonnottomat selitykset alkavat ärsyttää.

Se, että Katariina itse muistelee elämäänsä, loihtii hänen luonteestaan persoonallisen ja aidon kuvan. Varsinkin hänen lapsuusaikansa vanhassa saksalaisessa, pienen herttuakunnan linnassa on hauskasti ja elävästi kerrottu. Lapsuusajan kuvaukset valottavat erityisen mainiosti Katariinan (silloin vielä Sophien Auguste Frederike, Anhalt-Zerbstin prinsessa) luonnetta. Tosin suurin osa näistäkin voi olla kirjailijan itsensä kuvitelmaa ja tulkintaa, vaikkakin hän on varmasti tehnyt myös paljon tutkimustyötä. Historialliset faktat ovat tietenkin muuttumattomia myös Katariinan elämässä.

Monesti keisarinna Katariina II:sta puhuttaessa lisätään hänen titteliinsä lisänimi Suuri. Häntä pidetään valistusajan keisarinnana, joka kävi kirjeenvaihtoa eurooppalaisten filosofien ja älykköjen kanssa, usein mainitaan muun muassa Voltaire ja Diderot. Myös näissä romaaneissa valotetaan hänen suhdettaan ja suhtautumistaan tuon ajan kuuluisiin filosofeihin. Toisaalta tekstistä paistaa vahvasti läpi kirjailija Hirvisaaren oma mielipide siitä, kuinka valistunut Katariina lopulta oli. Hirvisaari arvostelee rankasti sitä, ettei Katariina parantanut maaorjien tilannetta vaan itse asiassa pahensi sitä. Hirvisaaren mielestä monet Katariinan valistuneet ja edistykselliset hankkeet olivat loppujen lopuksi vain pientä puuhastelua, joka lopulta kosketti vain aatelia tai Pietarin asukkaita.

Hirvisaaren kahdesta romaanista saa todella tarkan ja yksityiskohtaisen kuvauksen myös siitä, kuinka käsittämätöntä Venäjän tsaarien, keisarinnojen ja hovin elämä on ollut. Vielä enemmän lukija saisi irti tarinasta ja sen yksityiskohdista, jos on käynyt vierailulla vanhoissa hoville kuuluneissa palatseissa Pietarissa ja sen ympäristössä. Itse en ole käynyt Pietarissa ja välillä oli hieman hankala hahmottaa esimerkiksi Talvitapalatsin, Eremitaasin, Kesäpalatsin, Pietarhovin, Oranienbaumin, Retsinan jne. sijaintia, käyttötarkoitusta ja suhdetta toisiinsa, vaikka olinkin lukenut niistä myös aikaisemmin ja nyt lisää netistä sekä katsonut kartasta niiden sijaintia. Tämä ei toki ole moite kirjoja kohtaan. Tarkoitan vain, että lukija osaa hahmottaa paremmin tarinan kulkua näissä eri rakennuksissa ja saa siten lisämaustetta Katariinan elämään.

Nämä kirjat kannattaa lukea kaikkien, joita kiinnostaa Euroopan hovien ja hallitsijoiden elämä 1700-luvulla ja erityisesti Venäjän tsaarien ja keisarinna Katariinan vaiheet tuolla vuosisadalla. Romaanit käyvät hyvin sekä kertauksena Euroopan mutta myös Suomen tuon ajan historiasta, lisäksi aina oppii myös uutta. Vaikka Suomi ei tuolloin vielä kuulunutkaan Venäjään, on Pietari ollut hyvin lähellä Suomea ja esimerkiksi Viipuri on kuulunut tuolloin Venäjään, ei suinkaan Suomeen. Toisessa romaanissa eli Me, Keisarinnassa Katariina II matkustaa myös Suomeen, Haminaan, tapaamaan Ruotsissa hallitsevaa serkkuaan Kustaa III:ta. Matka Haminaan ja tapaaminen siellä on mielenkiintoisesti ja mehukkaasti kuvattu. On siinä ollut sen ajan haminalaisilla ihmettelemistä.

Laila Hirvisaari kirjoittaa sujuvasti ja tekstiä on helppo ja nopea lukea. Siksi ei kannata säikähtää romaanien lähes 600 sivun mittoja ja ainakaan sen takia jättää niitä lukematta. Itsekin luin ensin Minä, Katariinan, pidin välissä taukoa ja luin jotain muuta, kevyempää kirjallisuutta, ja tartuin sitten vasta toiseen lähes 600-sivuiseen osaan eli Me, Keisarinnaan.

Tampereen Komediateatteri 24.3.2017: Mieletön Suomen historia

100-vuotiasta Suomea ja omaa 25-vuotiasta toimintaansa juhlistaakseen Tampereen Komediateatteri on ottanut riskin ja tuottanut tälle vuodelle ainoastaan täysin uusia näytelmiä. Niitä ei siis ole aikaisemmin missään muualla vielä esitetty. Näin kertoi teatterinjohtaja Panu Raipia Komediateatterin kahviossa ennen näytöksen alkua.

 

Alkamassa oli siis yksi näistä ”riskiesityksistä” eli komedia Mieletön Suomen historia. Käsikirjoitus on Heikki Syrjän ja Riku Suokkaan, joiden kynästä on lähtöisin myös Tampereen Työväen Teatterin huippusuosittu Vuonna 85 -musikaali. Parivaljakon lisäksi käsikirjoitusta on ollut luomassa Tampereen Teatterin ex-johtaja  ja Kummeli-jäsen Heikki Vihinen. Rooleissa heiluvat Heikki Hela, Marika Heiskanen ja Jere Riihinen, ohjaus on Panu Raipian.

 

Esityksen ideana on kahlata Suomen historia läpi noin 1,5 tunnissa. Vastaavanlaisia esityksiä muistan ainakin Tampereen Työväen Teatterin Biblian, jossa Mikko Kivinen, Esko Roine ja Tom Lindholm esittivät Raamatun tarinat läpi parissa tunnissa. Samoin Tampereen Teatterikesässä Don Quijoten massiivinen kaksiosainen veijariromaani sekoiltiin läpi reilussa tunnissa. Todella hauskoja kohelluksia molemmat.

 

Mielettömän Suomen historian alku on eräänlainen johdanto siihen, miten ja miksi näytelmä on muodostunut juuri sellaiseksi kuin se kohta nähdään. Mielestäni alku on kuitenkin aivan liian pitkä. Sitä olisi voinut huomattavasti tiivistää ja siirtyä nopeammin varsinaiseen asiaan.

 

Myös tapa, jolla näytelmässä siirrytään kohtauksesta toiseen, on käsittämätön. Jokaisen kohtauksen välissä sammutetaan valot ja yleisö odottaa pimeässä, kun uutta rekvisiittaa tuodaan lavalle. Sitten valot sytytetään ja seuraava kohtaus pääsee alkamaan. Pari kertaa esityksen aikana tällainen voisi vielä toimia tehokeinona, mutta kun valoja räpsytellään jatkuvasti, niin tilanne alkaa tuntua lähinnä vaivaannuttavalta amatööriteatterilta.

 

Näytelmän juoni etenee kuluneiden irtovitsien varassa peruukista ja Suomi-iskelmästä toiseen. Lavalla pyörähtää kavalkadi suomalaisia iskelmälaulajia Jere Riihisen toimesta: Matti ja Teppo, Danny, Kaija Koo jne. Nämä henkilöt ovat toki sketsiviihteen vakiohahmoja, mutta silti ja juuri siksi: Eikö tosiaankaan keksitty mitään muuta kuin Matti ja Teppo sekä Danny? Kummeli-huumoria esityksessä on kuitenkin yllättävän vähän, vaikka työryhmään kuuluvatkin Vihinen ja Hela.

 

Jere Riihinen on synnynnäinen koomikko. Hän on oikeasti hauska ja taitava erilaisissa sketsi- ja imitaatiorooleissa, monipuolinen lahjakkuus. Myös Marika Heiskanen vaikuttaa hyvältä, ennakkoluulottomalta näyttelijältä, mutta hänellä ei ole sellaista karismaa kuin Heikki Helalla ja Riihisellä. Hän jää esityksessä täysin näiden kahden mieskollegansa varjoon.

 

Mieletön Suomen historia on kokonaisuutena viihdyttävä ja hauskakin, vaikkei se minua saanutkaan nauramaan poskilihaksiani kipeiksi. Koska Tampereen Komediateatteri on kuitenkin puitteiltaan melko pieni toimija, on Mieletön Suomen historia siihen suhteutettuna ihan onnistunut komediapätkä. Ylipäätään on hienoa, että Tampereella toimii useita erilaisia teattereita, joista jokaisella on omanlaisensa profiili ja tuotanto.

Kuva: Tampereen Komediateatteri

 

Tampereen työväen teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö 25.3.2017: Viita 1949

Parasta näkemääni teatteria vuosiin! Kertakaikkisen upea esitys!

Musiikillinen näytelmä runoilija, kirjailija Lauri Viidasta sai kantaesityksensä Tampereen työväen teatterissa viime syksynä. Esitys Viita 1949 on kunnianosoitus Viidalle, jonka syntymästä tuli joulukuussa 2016 kuluneeksi 100 vuotta. Juhlavuodesta ja kunniasta huolimatta Viitaa ei nosteta näytelmässä pokkurointijalustalle, vaan häneen suhtaudutaan hyvinkin inhimillisesti, lämpimästi ja ymmärtäväisesti, kaikkinainen hymistely unohtaen.

Heikki Salon käsikirjoitus osoittaa jälleen, millainen sanankäyttäjälahjakkuus taiteilija Salo on. Teksti on monipuolista, jännittävää, koomista, hauskaa, liikuttavaa. Se on yhtä aikaa sekä luontevaa että kekseliästä. Peikkohahmojen Kukunorin ja Kalaharin keskinäinen runomittainen vuoropuhelu on todella upeasti toteutettua, harmillisen harvoin teatterissa kuultavaa loppusoinnullista keskustelua. Mieleeni tuli heti William Shakespeare; sama rytmiikka ja tekstin vaivaton eteneminen runomitan näennäisen hankalasta luonteesta huolimatta.

Näyttelijäsuoritukset Viita 1949 -esityksessä ansaitsevat myös aitoa ylistystä. Päähenkilö Viitaa Tommi Raitolehto tulkitsee kuin olisi itse sujahtanut alkuperäisen Viidan nahkoihin. Hän painii luontevasti sisäisten ristiriitojen, vahvojen tunteiden, alkoholin ja luovuuden ristipaineissa. Suvi-Sini Peltola puolestaan Viidan ensimmäisenä vaimona Kerttuna on samaan aikaan sekä herkkä että vahva, eleettömän tyylikäs. Hieno roolisuoritus sekin. Lisäksi sekä Raitolehto että Peltola käyttävät Tampereen murretta kauniisti, ei Kummeli-tyyliin vaan vähäeleisen vaikuttavasti. Myös Petra Karjalainen Viidan äitinä Alfhildina on ilmeikäs hahmo, vaikka aikaisemmin olen pitänyt Karjalaista melko lailla yhden ilmeen näyttelijänä.

Suurimmat ihastukset ja mykistykset aiheuttavat kuitenkin Kukunorin hahmossa notkeasti liikkuva, lausuva ja laulava ilmiömäinen Petra Ahola. Todella huikea monilahjakkuus! Jari Ahola, hänkin loistava näyttelijä, jää kuitenkin peikkohahmo Kalaharina vastaparinsa jalkoihin.

Kukunor ja Kalahari toimivat esityksessä Viidan alitajunnan omituisina hahmoina, jotka ottavat vahvasti kantaa Viidan tosielämän pyristelyihin. Myös näytelmän surrealistisimmat hetket koetaan etenkin Kukunorin toimesta. Hänen ohjaamansa, Viidan synopsiksesta inspiroitunut, näytelmä Lindströmin pihvi tuo katsojien eteen kohtauksen, jollaista ei todellakaan odottanut näkevänsä.

Viidan lapsuusvuosiin sijoittuva kuvaus kansalaissodan tapahtumista on yksi hienoimmista, joita olen kyseisestä aiheesta koskaan nähnyt. Tiivis ja lyhyt, kertakaikkisen vaikuttava toteutus.

Näytelmän musiikin on säveltänyt Eeva Kontu ja esityksissä on lavalla mukana oikea bändi. Musiikki on modernia mutta tukee hyvin tarinaa. Erityisen hieno on Laurin Viidan kuuluisiaan Alfhild-runoon sävelletty laulu esityksen lopussa.

Sirkku Peltolan ohjaus ei ole helppo niin yleisölle kuin näyttelijöillekään. Tekstiä on paljon ja tarina hyppii eri aikakaudesta toiseen, sekä todellisuudesta Viidan mielikuvitusmaailmaan ja takaisin. Katsojan on seurattava tarinaa tarkkaan pysyäkseen mukana. Silti Viidan elämänvaiheet Kukunor-teokseen asti tulevat hyvin esille. Lähes 3 tunnin esitys vetää huomion niin täysin, että aika kuluu huomaamatta katsomon kovista, epämukavista puutuoleista huolimatta.

Pariskunta Peltola – Salo on luonut käsittämättömän hienoa teatteria yhdessä muun työryhmän kanssa. Peltola ja Salo todella konkreettisesti elävät Viitaa ja hänen hengenmaisemaansa Pispalaa. Sama maisema tuodaan upeasti esiin myös lavastuksessa.

Juuri näin Lauri Viidasta kertova näytelmä pitääkin tehdä! Pelkkää ylistystä!

Kuva: Tampereen työväen teatteri

Leevi Madetoja: Pohjalaisia, Tampere-talo 18.2.2017

Pohjalaisia on kolmas näkemäni ooppera - edellisistä oopperakerroista on 20 vuotta. Mielestäni oopperaa pidetään turhaan elitistisenä huvina. Itse näen sen yhtenä musiikkiteatterin lajityyppinä, joka on kuitenkin harmillisen harvojen saavutettavissa. Lippujen hinnat ovat todella suolaiset ja pääkaupunkiseudun ulkopuolella oopperaa on käytännössä hankalaa päästä näkemään.

Tästä syystä on hienoa, että Tampereella on jo 70 vuotta toiminut Tampereen Ooppera tarjoten myös maakunnan ihmisille mahdollisuuden kerran vuodessa kuulla ja nähdä tasokasta oopperakulttuuria. Juhlavuotensa kunniaksi Tampereen Ooppera on valinnut kappaleekseen Leevi Madetojan Pohjalaisia - kuten ensimmäisenä näytäntövuotenaan 1947. Mitään vuosikymmeniä vanhaa tulkintaa ei kuitenkaan helmikuussa 2017 Tampere-talon lavalla nähty.

Tapio Parkkinen on modernisoinut perinteistä ja vanhakantaista pohjalaistarinaa raskaalla kädellä. Itse en ole koskaan tykännyt teatteri-, operetti- tai oopperakappaleiden modernisoinneista, koska ne harvoin oikeasti tarjoavat mitään "parempaa" kuin alkuperäinen versio. Parkkisen Pohjalaisia-tulkintakin tuntui modernisoidulta vain modernisoinnin itsensä takia, ei siksi että se olisi tuonut tarinaan oikeasti uutta näkökulmaa. On hyvä muistaa, että alkuperäinen libretto on kirjoitettu 1920-luvulla ja tarina on sen maailmanajan näkökulmasta kirjoitettu ja sijoitettu siitä vielä noin 60 vuotta taaksepäin.

Joten miksi renki sitten kanniskeli lavalla moottorisahaa? Etenkin kun sillä ei tehty yhtään mitään. Entä miksi pohjalaismies Jussi ajeli näyttämöllä pari polkaisua nykyaikaisella fillarilla? Se ei ollut mitenkään tarpeellista eikä dramaturgisesti tuonut mitään lisäarvoa kohtaukseen.

Puvustus sentään oli pääsääntöisesti melko uskollista 1860-luvun pohjalaiselle tyylille, tosin sekin vain ensimmäisellä puoliajalla. Väliajan jälkeen kuulustelukohtauksessa vallesmanni oli puettu kuin nykyajan tv-dekkarien etsivät: mustat housut, valkoinen kauluspaita hihansuut käärittyinä ja nahkahihnoista koottu "aseliivi", jossa pyssy jää koteloon kainalon alle.

Lavastus oli hyvin pelkistetty, eräänlainen valkoinen putki tai "tynnyri". Sivuseinille sijoitetut ovet näyttivät siltä kuin lavastus olisi vasta luonnosvaiheessa ja ovet vielä hyvin keskeneräisiä. En tykännyt. Vanhat pohjalaistalot ja -pihapiirit olivat (ja ovat) hyvin omaleimaisia ja niistä olisi saanut rakennettua vaikka millaiset lavasteet, miljööt ja interiöörit. Sen sijaan lavastuksessakin oli menty modernisointi edellä.

Ilmeisesti putkimaisesta lavastuksesta johtuen etenkin sopraanojen laulusta ei välillä tahtonut kuulla mitään, vaan ääni jäi lavasteisiin ja peittyi lisäksi Tampere Filharmonian hienoon soitantaan. Onneksi oopperoissa on tapana heijastaa libreton sanat yleisölle. Niitä lukiessa pysyi kärryillä siitä mitä lavalla laulettiin. Sinänsä kaikki laulajat olivat perustyössään eli laulamisessa loistavia.

Eniten pohjalaista henkeä myös kehonkielellisesti löytyi Jussia esittäneestä kuopiolaisesta Ville Rusasesta. Hän oli ehdottomasti vahvin ja isoin roolissaan. Edes häjyjoukon johtajaa, Karjanmaan Köystiä esittänyt Waltteri Torikka ei yltänyt Rusasen tasolle, vaikka hänellä oli käsissään suurimman uhoojan rooli. Sen sijaan Torikka ja hänen häjynsä olivat ihmeellisen feminiinisesti keikailevia hienostelupoikia. Missä oli häjyjen isotteleva uho ja mahtailu? Kovalla ryminällä he toki lavalle ryntäsivät, mutta ryminä johtui lavasteseinien ovien rämähtämisestä näyttämön lattiaan, ei heidän omasta mahdistaan. Jopa heidän uholaulunsa jäi hyvin vaisuksi. " Ja enkä minä hurjan luontoni tähäre, päätäni alaha paina," Hurja luonto ei kyllä yltäny lavalle asti. Tai sieltä yleisöön asti.

Jyrki Anttila lauloi upeasti suutarin puukottaneena (tai tappaneena) ja teostaan vangittuna Anttina. Erityisesti mieleeni jäi hänen laulamansa rivit "nyt mua viedähän linnasta linnaan, kantaen kruunun kahlehia". 

Miesroolien ohi oli Parkkisen modernisoinnissa nostettu kuitenkin pohjalainen nainen. Vaikka muutoin en pitänyt esityksen modernisoinnissa käytetyistä keinoista, tämä oli mielestäni hieno juttu. Kerrankin naiset eivät jääneet isottelevien miesten varjoon vaan nousivat näyttävinä, vaativina ja vahvoina esiin, itsenäisinä ja myös itsepäisinä - aitoina pohjalaisnaisina. Juurevan Kaisan roolin esitti Päivi Nisula, hieman heitukkamaisena Liisa-piikana liihotteli Marjukka Tepponen ja vanki-Antin morsiamen Maijan osan lauloi tukevan turvallisesti Tiina-Maija Koskela. Tämä trio pärjäsi hienosti rooleissaan ohittaen esityksillään monet päärooleissa olleet miestähdet.

Tampereen Oopperan kuoroa on kehuttu vuodesta toiseen, niin kauan kuin muistan. Ja hienosti kuoro laulaakin! Vaikka en oikeasti ymmärrä mitään ooppera- tai klassisen musiikin yksityiskohdista ja teknisistä hienouksista, tällainen maallikkokin kuulee, kuinka upeasti kuoro soi. Madetojan Pohjalaisissa on vain harmillisen vähän kohtauksia, joissa kuoro pääsee todella osoittamaan osaamistaan. Sen sijaan kuoron rooliksi jäi monessa kohtaa ainoastaan näytellä tavallista kylänväkeä päähenkilöiden taustalla ja lavan reunoilla, kuin osana kulisseja. Kuoron oli kuitenkin hienosti valmentanut kuorokapellimestari Heikki Liimola.

Tampere Filharmoniaa johti kapellimestari Anna-Maria Helsing. Orkesteri hoiti oman tonttinsa niin hienosti, ettei siihen oikeastaan edes kiinnittänyt mitään huomiota koko esityksen aikana. Selvä merkki loistavasta onnistumisesta.

Viimeinen, jopa hätkähdyttävä, näyttämökuva oli se, kun kuorolaisille (kansalaisille) ilmestyivät punaiset ja valkoiset hihanauhat. Niillä luonnollisesti mainostettiin Tampereen Oopperan seuraavaa esitystä, vuoden 1918 sodasta kertovaa Veljeni vartijaa. Itse ajattelen hihamerkeillä halutun lisäksi viitata yksinkertaisesti siihen, mikä odottaisi muutamia historian vuosikymmeniä myöhemmin myös näitä näyttömän hahmoja ja heidän jälkeläisiään.

Loppuunmyydyn Tampere-talon ison salin yleisö antoi kohteliaat aplodit esiintyjille, mutta kukaan ei noussut seisomaan ja yllättävän vaisuilta aploditkin lopulta tuntuivat. Vaikka oopperasta jäi päällimmäiseksi tunne "no se oli ihan ok", niin viihdyin silti katsomossa ja olen tyytyväinen, että hankin liput esitykseen. Itse asiassa ostin liput jo viime vuoden huhtikuussa, koska ooppera on Tampereella harvinaista huvia ja kevättalven esitykset myydään vuodesta toiseen loppuun. Jos siis haluaa päästä katsomaan vuoden päästä ensi-iltansa saavaa Veljeni vartijaa, on liput ostettava jo nyt!

Ville Kaarnakari: Operaatio Para Bellum

Tällä kertaa olen tarttunut itselleni täysin vieraaseen kirjallisuuden lajiin eli sotaromaaniin. Toki Väinö Linnan Tuntematon sotilas on suomalaiseen yleissivistykseen kuuluen luettu, ja loistava teos se onkin millä tahansa mittapuulla, mutta muutoin genre on minulle vieras.

Ville Kaarnakarin Operaatio Para Bellum (2013, Tammi) on itsenäinen jatko-osa Kaarnakarin Operaatio-alkuiselle romaanisarjalle. Teos (OPB) sijoittuu jatkosodan loppuvaiheisiin ja syksyyn 1944. Suomi ja Neuvostoliitto solmivat rauhansopimuksen, mutta Suomea uhkaa silti miehittäminen. Saksalaiset masinoivat salassa Suomeen vastarintaliikettä ja samankaltaisissa puuhissa touhuavat myös muutamat Päämajan korkea-arvoiset upseerit, jotka kaiken muun operoimisen lisäksi organisoivat asekätkentää.

Samaan aikaan myös Yhdysvalloilla ja Ruotsilla on omat intressinsä käyttää Suomea omana nappulanaan maailmanpolitiikan pelilaudalla. Lisäksi tarinassa kuvataan mielenkiintoisesti Suomen sodan ajan tiedustelutoimintaa sekä kaukopartiomiesten tehtäviä itänaapurin joukkojen selustassa.

En olisi ikinä uskonut, kuinka jännittävä tuollainen sotaromaani voi olla! OPB imaisi täysin mukaansa ja sitä oli mahdotonta laskea käsistään ennen kuin oli päässyt trillerimäisen jännitysnäytelmän loppuun asti. Huh huh!

Monta kertaa kirjaa lukiessa tuli myös mieleen, etten tiennyt tällaisiakaan asioita Suomen historiasta. Olenkohan nukkunut koulun historian tunneilla? On kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka monet OPB:n henkilöhahmot ovat olleet todellisia ihmisiä, on kyseessä kuitenkin romaani eikä historiantutkimus tai tiedekirja. Ei kannata ottaa kaikkea täytenä faktana, vaan keskittyä viihtymään tarinan juonenkäänteissä. Onnekseni olen myös naimisissa historian opettajan kanssa, joten pääsin keskustelemaan kirjan sisällöstä ja siitä, mikä siinä on historiallisesti totta ja mikä keksittyä. Muutoin olisin jäänyt ihmettelemään joitakin romaanissa esitettyjä sotaan liittyviä seikkoja ja niiden todenperäisyyttä.

Operaatio Para Bellumia lukiessa ei voinut myöskään välttyä vertaamasta tuota syksyn 1944 maailmanpoliittista tilannetta nykyhetkeen. Suomi oli tuolloin eri maailmanvaltojen välisten suhteiden pelimerkkinä, mutta entäs nyt, tammikuussa 2017? Olemmeko jälleen Yhdysvaltojen ja Venäjän heittopussina? Entäpä maamme sisällä Suomea nakertavat tietyt poliittiset piirit? Toivotaan että historiasta opittaisiin edes joskus jotain.

Jos olette samanlaisia kuin minä, että sotaromaanit eivät kiinnosta, niin tarttukaa pikimmiten Ville Kaarnakarin Operaatio Para Bellumiin! Yllätytte varmasti.

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa

Kirjoitin tammikuussa 2016 tänne blogiin arvostelun Virpi Hämeen-Anttilan dekkarista Käärmeitten kesä. Tuolloin kirjoitin, että päähenkilö Karl Björkin omat elämänvaiheet ja ongelmat koukuttivat niin, että odotin jo seuraavaa osaa Björkin tarinaan. Nyt odotus sitten palkittiin! Tai oikeastaan viime jouluna, jolloin sain lahjaksi Hämeen-Anttilan dekkarisarjan uusimman osan Kuka kuolleista palaa (Otava, 2016).


Tässä kohtaa ehdotankin lukemaan yllä mainitsemani blogikirjoituksen vuoden takaa (linkki blogiin). Kuka kuolleista palaa -dekkarin kuvaukseen ja arvosteluun sopivat täsmälleen samat sanat kuin Käärmeitten kesän kritiikissä. Jälleen ihastutti tarkka ajankuva, hauskasti yhtä aikaa sekä kliseiset että mehevät eri hahmojen arkkityypit (työläispoika, aristokraattinen yritysjohtaja, alamaailman roistot, sivistyneistöperheen tytär, poliisikonstaapelit jne.) sekä erityisesti tarinan rikas kieli. Yleensä minua ärsyttää todella paljon suomen sanojen väärinkirjoitus, mutta Hämeen-Anttilan dekkarisarjassa "väärin kirjoitetut" sanat ovat harkittuja ja kirjan aikakautta mukavasti korostavia. Sanat "kolleega", "institutsiooni" ja "automobiili" tarjoilevat hauskasti 1920-luvun alun tunnelmia ja puhetapaa.


Kuka kuolleista palaa -tarinan varsinaisessa dekkariosuudessa Helsinkiä piinaa tuhopolttojen sarja, joista yhden palon yhteydessä löytyy tulipaloon kuollut henkilö. Ruumiin henkilöllisyydestä jää kuitenkin kytemään epäilys niin tapausta tutkivalle poliisille kuin Karl Björkille. Vaikka tarina sisältää monenlaista 20-luvun rikollisuutta ja jopa murhapolton, on dekkarin tuottama jännitys silti "pehmää" ja "mukavaa", ei kovaa ja raakaa kuten nykyaikaan sijoittuvissa jännäreissä usein tuppaa olemaan. Lisäksi kuvioihin vaikuttavat vahvasti tuon ajan yhteiskunnalliset seikat kuten kieltolaki.


Ja kuten alussa viittasin Björkin yksityiselämän koukuttaviin käänteisiin niin kyllä, Kuka kuolleista palaa antoi vastauksia päähenkilö Björkiin liittyviin seikkoihin, mutta jätti tietysti uusia kysymyksiä ilmaan. Ei auta kuin jälleen odottaa seuraavaa Virpi Hämeen-Anttilan Karl Björk -dekkaria...

Raija Oranen: Ackté!

Raija Orasen tuorein romaani Ackté! (Teos, 2016) on nimensä mukaisesti taiteilijaromaani ensimmäisestä suomalaisesta kansainvälisesti menestyneestä sopraanosta Aino Acktésta. Tarinassa minäkertoja Ackté kertoo elämänsä vaiheista toisaalta päiväkirjamaisesti ja toisaalta muistelmatyyliin.

Varsinaisesti tarina alkaa vuodesta 1894, jolloin 18-vuotias Aino matkustaa Pariisiin opiskelemaan laulamista tavoitteenaan kiinnitys primadonnaksi Pariisin Suureen Oopperaan. Selvää on, ettei matkustelu 120 vuotta sitten pitkin Eurooppaa ollut ihan yhtä yksinkertaista kuin nykyään. Aino oli kuitenkin aatelisesta, joskin vähävaraisesta, kulttuurikodista lähtöisin, joten lähtökohdat ulkomailla opiskeluun ja oopperatähteyden tavoitteluun olivat suotuisat.

En ole aikaisemmin kovin paljon pitänyt Orasen kirjoitustyylistä, mutta hänen historiallisten elämänkertaromaaniensa aiheet ovat poikkeuksetta olleet kiinnostavia. Tässä uusimmassa Ackté! -romaanissa kuitenkin myös kirjoitustyyli on miellyttävää eikä siinä lukiessa häiritse juuri mikään. Teksti etenee sujuvasti ja varsinaista tarinasisältöä tukien.

Oranen on selvästi nähnyt vaivaa perehtyessään todellisen Aino Acktén elämänvaiheisiin, kirjeenvaihtoon ja muihin Acktén teksteihin. Romaanissa todella kuuluu Acktén omien ajatusten ääni. Kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millaista naislaulajan elämä oli 1900-luvun taitteessa oopperaroolien ja muiden esiintymistilaisuuksien perässä juostessa pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa. Samalla kuitenkin pienet lapset oli jätettävä jopa vasta muutaman kuukauden ikäisinä kotiin hoitajien ja isoäitien kasvatettaviksi. Maailmalle oli mentävä, kun esiintymispalkkiot, maine ja kunnia sinne vetivät. Acktén omaa elämäntarinaa ja valintoja ymmärtää myös paremmin, jos on vähänkään perillä eri säveltäjistä ja oopperan klassikoista.

Aino Ackté liikkui monipuolisissa kulttuuripiireissä ja romaani luokin eläväisen, persoonallisen ja hauskan kuvan sen ajan hyvinkin itsetoisista ja -riittoisista taiteilijoista. Kirjan keskeisiä henkilöitä Acktén lisäksi ovat mm. Robert Kajanus, Oskar Merikanto, Jean Sibelius, Juhani Aho ja erityisesti Albert Edelfelt. 

Samoihin vuosiin ja vuosikymmeniin mahtuvat myös Suomea kohdanneet venäläistämistoimenpiteet, manifestit ja muut sortotoimet. Romaanissa seurataankin kulttuurielämän lisäksi Suomen itsenäistymishistorian vaiheita melko tarkasti, olihan Aino Ackté vuosikausia naimisissa poliittisesti merkittävässä roolissa toimineen senaattori Heikki Renvallin kanssa.

Raija Orasen teos on siten mukavaa luettavaa erityisesti kaikille niille, joita kiinnostavat Suomen kulttuurielämä ja kultakauden taiteilijat historiallisesti kuohuvien vuosikymmenten aikana 1890-luvulta pitkälle 1930-luvulle asti.