Pirjo Tuominen: Varjo vierellä käy

Historiallisten romaanien tekijänä vuosikymmeniä kestäneen kirjailijanuran luonut Pirjo Tuominen on 2010-luvulla keskittynyt nykypäivään sijoittuvaan Mailis Sarka -dekkarien sarjaan. Osia on ilmestynyt teos per vuosi, ja tuorein sarjan osa on tänä vuonna ilmestynyt Varjo vierellä käy (Tammi, 2015). Sarjan päähenkilönä nuuskii varmastikin Agatha Christien Mrs. Marplesta mallia ottanut yli seitsenkymppinen Mailis Sarka. Christien dekkareista poiketen Tuomisen kirjasarjassa rikokset ja niiden selvittely on lähinnä sivuseikka kirjan pääjuonen painottuessa Sarka-rouvan muuhun touhuiluun.

Tapahtumien keskiössä on useimmiten Sarkan kotikaupunki, paperiteollisuudesta elinvoimansa aikoinaan ammentanut Jyrkänkoski, joka erehdyttävästi muistuttaa Mäntän, Valkeakosken ja (Tuomisen oman kotikaupungin) Sastamalan yhdistelmää. Esimerkiksi Mäntän tavoin paperiteollisuuden raunioille on kahdessa viimeisimmässä Sarka-kirjassa noussut laadukkaat taide- ja teollisuusmuseot. Mäntän museoiden tavoin näissä esitellään patruunan suvun kotikartanoa, sen keräämää arvotaidetta sekä tehtaan historiaa. Vanhojen paperiteollisuuskaupunkien tavoin kirjojen Jyrkänkoskea hallitsee jo vanhaa maailmaa edustava paperipatruuna, jonka sukuun Mailis Sarkakin kuuluu. Kirjojen miljööseen onkin ollut mukava solahtaa, koska itse olen lapsena asunut sekä Mäntässä että Valkeakoskella.

Mailis Sarka on aktiivinen leskimummo, joka harrastaa rikosten nuuskimisen ohessa taidemaalausta, museosäätiössä touhuamista sekä mökkeilyä niin kotikaupungissaan sijaitsevalla kesämökillään kuin Turkissa sijaitsevassa englantilaisen arkeologi-miesystävänsä huvilalla.

Varjo vierellä käy -teoksen dekkaripuoli on otettu suoraan elävästä elämästä; aiheena on viime vuosina surullisen yleisiksi nousseet ns. myrkkyhoitajatapaukset, joissa kotisairaanhoitajat ovat myrkyttäneet iäkkäitä potilaitaan milloin minkäkin motiivin vuoksi. Tuomisen teoksessa myrkkyhoitajatarina on täysin yksi yhteen Helsingin käräjäoikeudessa 2010 (ja hovioikeudessa 2012) elinkautiseen mm. useista murhista ja murhan yrityksistä tuomitun hoitajan tarinan kanssa.

Tämä Sarka-sarjan viides osa jätti dekkari-osuudestaan hyvin inhottavan olon. Ehkä se johtuu siitä, että tarina oli suoraan todellisuudesta. Muiden kirjojen rikostarinat ovat enemmän kirjailin omaa mielikuvitusta, vaikka niissäkin on viitteitä tosielämän tapahtumiin. Jollain tavalla tämä myrkkyhoitajatarina on myös yllättäen hyvin laimeasti kirjoitettu, toisin kuin oikeasti kauhua ja jännitystä aikaansaaneet aikaisemmat Sarka-tarinat. Itse koen, että myrkkyhoitaja-juttuja on viime vuosina ollut niin paljon esillä mediassa, ettei aihepiiristä jaksaisi enää viihdekirjallisuudesta lukea. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että päähenkilön kanssa samanikäistä kirjailijaa itseään kiinnostaa vanhustenhoito ja siihen liittyvät karmeudet.

Dekkariosuuden laimeudesta huolimatta kirja oli mukava lukea. Jälleen pääsi katsomaan, mitä kaikkea Mailis Sarka tällä kertaa huseeraa. Teksti etenee sujuvasti ja sitä on helppo ja nopea lukea. Jos ei kuitenkaan ole aikaisemmin lukenut näitä Tuomisen Sarka-kirjoja, suosittelen aloittamaan tämän viidennen osan sijasta sarjan ensimmäisestä, vuonna 2011 ilmestyneestä, teoksesta Tuonelan joutsen.

Tällaiset "Mailis Sarka -sarjakirjat" eivät koskaan pääse Finlandia-ehdokkaiksi, mutta ilman tämänkaltaista "peruskauraa" suomalainen kirjallisuus olisi varsin puutteellista. Kukaan ei syö joka päivä sisäfilettä, vaan arki mennään jauhelihalla. Eivätkä kaikki edes pidä sisäfileestä..

Itsenäisyyspäivän konsertti 6.12.2015: Tampere Filharmonia ja Santtu-Matias Rouvali

Tampere-talossa kuultiin tänään - voitaneen sanoa että jo perinteeksi muodostunut - Tampere Filharmonian itsenäisyyspäivän konsertti kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Vastaava konsertti järjestettiin ensimmäisen kerran viime vuonna.

Tänään ohjelmistossa oli Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi säveltäjän Sinfonia nro 1 e-molli op. 39 sekä Finlandia op. 26 nro 7. Tampere Filharmonia soi upeasti ja on täysin kansainväliset mitat ja taidot täyttävä orkesteri. Oletteko muuten huomanneet, kuinka hienoja soittimia esimerkiksi oboe, fagotti tai triangeli ovat? Tärkeitä elementtejä sinfoniaorkesterin kokonaisuudessa.

Ryhmän kapellimestari Santtu-Matias Rouvali on puolestaan eläväinen luonnonlapsi, joka ei pönötä tai pidä itseään turhan tärkeänä. Hän on aito lahjakkuus, joka on ollut viime vuosina parasta mahdollista mainosta Tampere Filharmonialle.

Itse en ollut aikaisemmin kuullut Sibeliuksen ensimmäistä sinfoniaa, mutta nyt on sekin aukko sivistyksessä paikattu. Finlandia sen sijaan on tuttuakin tutumpi ja aina äärimmäisen hieno kuulla. Etenkin teoksen keskikohdan hymniosassa itselläni juoksee aina kylmät väreet selkää pitkin. Ja luonnollisesti Finlandia kuuluu itsenäisyyspäivään yhtä itseoikeutetusti kuin Maamme-laulukin. Finlandia olikin konsertin kohokohta. Rouvali myös osaa ohjata sen vaikka unissaan. Ainakin nuottikansio meni kiinni sinfonian jälkeen eikä sitä enää Finlandian aikana tarvinnut avata. Kyseinen teos kuuluneekin kapellimestarikoulun ensimmäisiin pakollisiin ulkoa opeteltaviin sävellyksiin.

Tampere-talon iso sali oli viimeistä jakkaraa myöten loppuunmyyty. Viime vuonna ostin liput itsenäisyyspäivän konserttiin lokakuussa ja sain paikat parvelta. Tänä vuonna ajattelin olla ajoissa ja menin ostamaan lippuja jo elokuussa. Lopputulos: jälleen liput parvelle. Konsertin suosio on todellakin yllättänyt, mutta on mahtava juttu, että klassinen musiikki vetää yleisöä. On myös upea näky, kun täysi salillinen katsojia taputtaa seisoen kapellimestarin neljästi takaisin lavalle kumartelemaan ja kiittelemään yleisöä. Harmi vain, ettei orkesteri ollut treenannut mitään ylimääräistä numeroa. Yleisön vaatimuksista huolimatta encore jäi kuulematta, mutta tuskin kukaan oikeasti oli asian johdosta pettynyt. Kaikki tuntuivat olevan hyvin tyytyväisiä ja lähtivät hyväntuulisina muualle jatkamaan itsenäisyyspäivän viettoa.

Taianomainen folk-rock -ilta 4.12.2015: Greenrose Faire

Perjantai-iltana 4.12.2015 vietettiin Taianomaista folk-rock -iltaa Tampereen Ylioppalisteatterilla. Toiset muistanevat ylioppilasteatterin tilat paremmin elokuvateatteri Ilveksenä tai I-Klubina. Illan esiintyjänä oli keskiaikahenkistä folk-rock -musiikkia soittava Greenrose Faire. Kyseessä oli bändin tämän vuoden keikkojen päätöskonsertti.

Tilaisuus oli sympaattisen kotikutoisesti järjestetty. Pääsylippujen ja fanituotteiden myyntipisteisiin sekä moniin muihin tehtäviin oli pestattu esiintyjien perheenjäsenet, sukulaiset, ystävät ja tuttavat. Lipunmyynnissä kävivät vain setelit ja kolikot ja nekin mieluiten tasarahana. Itse konsertti koostui kahdesta 45 minuutin setistä.

Greenrose Faire oli kokenut kokoonpanovaihdoksia sen jälkeen, kun olen itse viimeksi nähnyt bändin keikalla. Tästä on tosin aikaa jo vuoden verran. Oktaavimandoliinia soittanut Jupe Hirsimäki oli vaihtunut uuteen basistiin Jari Tiittolaan ja bändin alkuperäinen basisti Niilo Sirola oli siirtynyt busukin varteen. Tosin illan aikana ilmeni, että keikka oli Tiittolalle viimeinen Greenrose Fairen riveissä. Tulossa on siis jälleen miehistönvaihdos. Bändin uusin viulisti Hanna Heinonen oli taitavin niistä kolmesta viulistista, jotka olen itse bändin riveissä viime vuosina nähnyt.

Laulaja Salla Rimmin heleän kaunis lauluääni ei sen sijaan ollut onneksi muuttunut mihinkään. Myös bändin suvereeni liideri ja biisintekijä, rumpali Tomi Hyttinen paukutteli jälleen rumpusetistään mukaansatempaavia keltti- ja folk-tyylisiä rytmejä. Useammankin kerran tuli mielikuva tamppaantuneeseen ratsupolkuun iskevistä kavioista.

Bändillä oli mukanaan myös pari vierailevaa soittajaa; kaksi viulistia ja harpisti. On upean kuuloista, kun viulut soivat taitavasti yhteen. Harmillisesti harppu jäi herkkä-äänisenä soittimena muun soitannon alle. Ja heille, jotka ihmettelevät miksi peruskoulussa opetetaan nokkahuilun soittoa ja tarvitseeko sellaista osaamista kukaan koskaan missään, tuli todistetuksi, että ainakin Greenrose Faire -niminen laulu- ja soitinyhtye hyödyntää nokkahuilua tehokeinona parissa biisissään.

Konsertti sisälsi kappaleita tasaisesti kaikilta kolmelta levyltä Neverending Journey (2011), My Home Is Where My Heart Is (2013) ja Feed The Flames (2015). Itselleni läheisimmät biisit olivat ensimmäinen levyn kappaleet, koska ne kuultiin aikoinaan myös omissa häissäni. Siten myös tällä keikalla parhaaseen tunnelmaan pääsin muun muassa kappaleiden The Old Knight, Beggars and Thieves, Greenrose´s Faire ja Legend of the Woods aikana. Toki uudempikaan tuotanto ei kalpene näiden rinnalla, kuten uusimman levyn nimikappale Feed The Flames.

Myös visuaalinen puoli oli jälleen hyvin hallussa. Esiintyjien asut, taustakangas, lavan ruusuköynnökset ja jopa lipunmyynnin aarrearkkua muistuttava pieni puulipas olivat mietittyjä yksityiskohtia tyylikkäässä kokonaisuudessa. Ja kuten jokaisella näkemälläni kyseisen bändin keikalla, tälläkin kertaa Greenrose Fairen jäsenet olivat iloisia, hyväntuulisia ja nauttivat lavalla olemisesta ja esiintymisestä.

On upeaa, että tuollaisia keikkatilaisuuksia järjestetään. Hieman talkootyylillä, omakustanteena, mutta tinkimättä tyylistä ja hyväntuulisuudesta. Väkeä paikalla oli ehkä 80 henkeä. Enemmänkin olisi mahtunut. Toivoisin, että ihmiset lähtisivät katsomaan myös muita bändejä kuin niitä, jotka soivat kyllästymiseen asti radioiden soittolistoilla. Radiokanavillahan ei nykyään enää soiteta juuri mitään muuta kuin suurten levy-yhtiöiden ja mediatalojen välisessä bisneksessä sovitut artistit. Vain uskaltautumalla soittolistojen ulkopuolelle voi löytää oikeasti uutta musiikkia ja kiinnostavia bändejä.

Kuva: www.greenrosefaire.com