Tommi Liimatta: Jeppis

Kulttuurin eri osa-alueilla luontevan lahjakkaasti toimiva Tommi Liimatta julkaisi toissa vuonna omaelämäkerralliselta vaikuttavan romaanin Jeppis (Like, 2014). 1980-luvun pietarsaarelaiseen kerrostalolähiöön sijoittuvassa tarinassa seurataan pienen Tommi-pojan elämää ekaluokan alusta neljännen kevääseen.

Kirjan alussa lukijaa vaivaa ongelma kirjan lajityypin ja tosipohjaisuuden määrittelemisessä. Onko kyseessä Liimatan omaelämäkerta? Päiväkirja? Elämäkerta romaanin muodossa? Tapahtumat ja asioiden äärimmäisen yksityiskohtaiset kuvaukset saavat lukijan vakuuttumaan siitä, että kyseessä täytyy olla Liimatan omasta lapsuudesta romaanin muotoon puettu tarina. Muutaman kymmenen sivun jälkeen asialla ei kuitenkaan jaksa enää vaivata päätään. Sama se mitä genreä tai faktatietoja kirja edustaa, kun tarina on mielenkiintoinen ja tarttuva.

Teos etenee kuukausi per luku -tahtia kesästä 1983 kevääseen 1987. Alussa Tommi aloittaa koulun ja kirjan lopussa koittaa neljännen luokan kevätjuhla. Kuukausien edetessä lukija pääsee Tommin mukana sekä 80-lukulaiseen koulumaailmaan että pikkupoikien pihaleikkeihin kerrostalolähiön pihoilla ja metsissä. Mukaan mahtuu niin karkkipäiviä, majojen ja lumilinnojen rakentamista, lehtiroskisten tonkimista, musiikkia ja tv-ohjelmia, poikamaisia jäyniä ja kiusaamista sekä tietysti ensi-ihastuminen oman luokan tyttöön.

Kaikille 70-luvulla tai 80-luvun alkuvuosina syntyneille kirjan maailma on kuin suora paluu omaan lapsuuteen. Muistan tuon! Minäkin katsoin noita tv-ohjelmia! Mekin leikimme pihalla samoja leikkejä! Muistan nuo irtokarkit ja Suosikin taskupokkarit! Puhumattakaan synttärien tarjoiluista: täytekakkua, Carneval-keksejä, pop cornia, Ville Vallaton -jäätelöpuikkoja sekä limsaa 0,3 -kokoisista lasipulloista pillillä. Toki näitä asioita on hauska muistella myös teinivuosiaan tai miksei aikuisaikojaankin 80-luvulla viettäneiden.

Kaikista ihastuttavista ja noloista, nostalgianhöyryisistä muistoista huolimatta kirja tuntuu välillä raskaalta ja lukijasta kuin jyrän alle jääneeltä. Liimatta kuvaa romaanissaan jopa puuduttavan yksityiskohtaisesti Tekniikan Maailman tai Suosikin sisältöjä ja lukemattomien ABBA-, KISS- ja WASP-levyn biisejä tarkasti analysoituina. Tosin analyysit ovat ala-asteikäisen pojan tulkintoja, joten niiden jyräävää vaikutusta lieventää niiden koomisen suoraviivainen sävy.

Tommi-pojan tarina toistaa samaa kaavaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen, ja 100 sivun jälkeen lukija alkaa pelätä, että myös loput 400 sivua toistaa itseään ja samaa vinyylilevyä. Näin myös käy, mutta sitä on turha pelätä. Varsinkin yli puoleen väliin päästyä lukemista ei malttaisi keskeyttää lainkaan, vaan haluaa saada tietää, mitä kolttosia kerrostalon pojat seuraavaksi keksivät ja miten koulun kuusijuhlan evankeliuminäytelmä onnistuu. Ja toisaalta, kuten puolisoni osuvasti totesi, "'Mutta kun silloin ei tapahtunut mitään muuta!". Liimatan Jeppis-romaani on ehdottomasti virkistävä ja positiivinen lukukokemus.

Ja lopuksi vielä paljastus: Ei, kyseessä ei ole Liimatan omaelämäkerta, vaan täysin keksitty tarina. Ainakin jos uskomme häntä itseään Radio Rockin Kuokkavieras-haastattelussa 20.12.2014.