Raija Oranen: Aurora

Raija Orasen romaani Aurora (Teos, 2014) helsinkiläisestä kaunottaresta, aristokraatista ja kuulusta hyväntekijä Aurora Karamzinista on yhtä aikaa sekä raskas että mielenkiintoinen. Kirja lienee tarkoitettu historialliseksi viihderomaaniksi, mutta sen vahvasti elämäkertatyylinen kirjoitusasu tekee siitä paikoittain raskassoutuista luettavaa. Vasta noin puolivälissä 633-sivuista tiiliskiveä teksti muuttuu kauttaaltaan keveämmin soljuvaksi, tai sitten lukija vain on jo ehtinyt tottua kirjan tyyliin.

Oranen on varmasti tehnyt valtavan taustatyön tutkiessaan legendaarisen Eva Aurora Charlotta Karamzinin (o.s. Stjernvall) lähes sadan vuoden mittaisia elämänvaiheita. Kiinnostavia tosielämän juonenkäänteitä on Auroran elämään mahtunut käsittämättömiä määriä. Materiaalia historialliseen romaaniin on niin runsaasti, ettei kirjailijan ole todellakaan tarvinnut keksiä mitään lisää, ennemminkin ongelmana on ollut runsaudenpula.

Tarinaa lukiessa tuli tunne, ettei kirjailija ole raaskinut karsia romaanista pois mitään Auroran elämän uskomattomista käänteistä. Ehkä paras määritelmä olisi jonkinlainen "proosallinen elämäkerta". Kirjassa on käytetty hyvin paljon ilmeisesti suoria, autenttisia lainauksia Auroran todellisesta kirjeenvaihdosta sekä useita lainauksia muun muassa aikakauden sanomalehtikirjoituksista, juhlapuheista jne.

Auroran elämänlanka kattoi käytännössä koko 1800-luvun alusta loppuun. Hän syntyi Suomen vielä kuuluessa Ruotsiin, vuonna 1808, ja kuoli Suomen suuriruhtinaskunnassa seuraavalla vuosisadalla, vuonna 1902. Hän ehti nähdä Helsingin kehittymisen oikeaksi kaupungiksi ja Suomen kehittymisen kohti aitoa valtiota. Hän oli kosmopoliitti, 4 tsaarin ystävä, sivistynyt ja satumaisen rikas. Hän keskittyi hyväntekeväisyyteen ja köyhien auttamiseen perustaen muun muassa Helsingin diakonissalaitoksen. Myös sukulaiset ja heidän toilailunsa aiheuttivat alituisesti Auroralle moninaisia pulmia.

Auroran jännittävän elämän lisäksi romaani kannattaa lukea sivistykseksi, jos on kouluvuosien historiantunneilta ehtinyt unohtaa, miten Suomessa taisteltiin oman rahan ja postin saamiseksi, sensuurin poistamiseksi, valtiopäivien pitämiseksi pitkän 50-vuotisen tauon jälkeen viimein 1860-luvulla jne. Merkittävässä osassa romaanin tarinaa vilisee myös useita Suomen kansallisen, kulttuurisen ja kielellisen historian kannalta tärkeitä henkilöitä kuten Snellman, Runeberg ja Topelius. Siihen aikaan piirit olivat pienet ja kaikki vähänkään merkittävässä asemassa olevat tunsivat toisensa, niin myös edellä mainitut herrat kuuluivat Auroran tuttavapiiriin.

Kirjan lopussa kirjailija on kuitannut päähenkilön viimeiset 30 vuotta ainoastaan 10 sivulla. Tämä ratkaisu on tehty varmaankin sen vuoksi, että kirjailijalle on ehkä tullut kiire päättää tarina sen paisumatta tuhanteen sivuun. Toisaalta olisi voinut miettiä sitä, olisiko Auroran tarinan voinut julkaista kaksiosaisena "sarjana", jolloin myös hänen viimeiset vuosikymmenensä olisivat saaneet riittävästi tilaa.

Seinäjoen kaupunginteatteri: Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa, 30.4.2016

Kiireisen kevättalven ja kevään vuoksi on blogin päivittäminen ollut muutaman kuukauden jäissä, mutta tässä viimein uutta luettavaa.

* * *

Minulle tuli vappuaattona mahdollisuus nähdä Seinäjoen kaupunginteatterin tulkinta Jouko Turkan ja Juha Turkan käsikirjoittamasta Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa -näytelmästä. Esitys 30.4.2016 oli kevään viimeinen näytös. Alkuperäistä, Jouko Turkan Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatteriin 1996 ohjaamaa versiota en ole koskaan nähnyt. Seinäjoelle näytelmän ohjasi ja sovitti Antti Mikkola tuoden mukaan otteita myös nykyisestä 2010-luvusta.

Minulla ei ollut juurikaan etukäteistietoa kyseisestä näytelmästä, sen juonikuvioista tai alkuperäisversiosta Kellariteatterissa, ennakkoluuloja sitten senkin edestä. Joka tapauksessa alkuperäisversio Tampereella oli aikoinaan yleisömenestys ja jokainen näytös oli loppuunmyyty. Kuulemani mukaan Eila Roineen suoritus pääosassa oli ollut vaikuttava.

Seinäjoella Roineen saappaissa päätoimittaja Madamena nähtiin Mia Vuorela, vääpeli Erkki Erkkilänä ja samalla Jouko Turkan alter egona Jukka Puronlahti, Suomen nuorimpana filosofian tohtorina eli Pekka Himasena esikuvansa täydellinen kaksoisolento Topi Kohonen sekä Madamen tyttärenä Heruna loistava Anna Ackerman. Kohonen ja Ackerman ovat todella lahjakkaita nuoria näyttelijöitä, joiden suoritusta lavalla oli ilo seurata.

Mia Vuorelan tuskin oli kovin helppo sujahtaa Madamen rooliin, koska vertailua mestarillisen Eila Roineen alkuperäiseen roolisuoritukseen ei varmastikaan voinut välttää ainakaan niiden katsojien ajatuksissa, jotka olivat aikoinaan nähneet Roineen samaisessa roolissa. Vuorela suoriutui roolistaan eläkkeellä olevana, nuoreen parikymppiseen filosofiin rakastuneena naisena kuitenkin upeasti; hän oli yhtä aikaa sekä lempeä, hellä, ymmärtäväinen että tiukka ja vaativa.

Myöskin Jukka Puronlahdella oli tiukka tehtävä ottaa haltuunsa vääpeli Erkkilän rooli, johon oli vahvasti sekoitettu myös Jouko Turkan tosielämän persoona ja hahmo. Kiistellyn ja ristiriitaisen Jouko Turkan esittäminen uskottavasti mutta lämmöllä näytelmän nykyversiossa ei liene ollut helppo teko. Lavalla Puronlahti oli kuitenkin kuin luotu everstiksi/Turkaksi puhetyyliä, silmien paloa ja ylipäänsä hahmon fyysisyyttä myöten. 

Suurimman osan ajasta Puronlahden eversti/Turkka oli lavalla pelkissä valkoisissa pikkukalsareissa. En itse keksinyt mitään varsinaiseen juoneen liittyvää seikkaa, miksi hahmon olisi pitänyt olla lähes koko näytelmän ajan pelkissä kalsareissa, mutta ilmeisesti sillä haluttiin muistuttaa Turkan tavasta painottaa liikunnallisuutta, fyysisyyttä ja suoranaista kropan urheilurääkkäämisen ihannointia, vaikkakin toisella tavalla kuin nykyajan kuntosali- ja fitnesbuumissa. Mielestäni kalsarien takapuolelle värjätty vauhtiraita ja sen ylenpalttinen alleviivaaminen kirjan tunkemisella kalsareihin perspuolelle oli kuitenkin turhaa komediallista osoittelua. 

Tekstiä näytelmässä riitti älyttömyyksiin asti. Näyttelijöillä on ollut vaativa tehtävä opetella niin suuri määrä osittain hyvinkin sekavaa ja kaoottista tekstiä ulkoa. Paatos oli välillä sellaista, ettei sisältöä jaksanut ymmärtää eikä keskittyä miettimään. Pohjimmiltaan tarinassa oli kuitenkin kyse siitä, että Jouko Turkka omana persoonanaan olisi halunnut kasvattaa nuoresta filosofi-Himasesta oikea mies. Siis "oikea mies" sellaisena, kuin Turkka termin itse mieltäisi. Näyttämölle tämän kasvattajatehtävän Turkka oli kuitenkin kirjoittanut everstin hoidettavaksi, ja everstihän muistuttaa hyvin paljon Turkkaa itseään.

Tekstin ja paatoksen määrän johdosta minulla oli vaikeuksia tajuta näytelmästä yhtään mitään ensimmäisen puoliajan aikana. Olen ilmeisesti liian yksinkertainen ihminen tällaisen vastaanottamiseen ja tottunut helppoon teatteriin. Kuitenkin väliajalla käymieni keskustelujen aikana näytelmän syvyys ja sanoma alkoivat aueta. Lopulta teos osoittautui äärimmäisen mielenkiintoiseksi ja hyvin paljon erilaisia ajatuksia ja pohdiskeltavaa herättäväksi kulttuurituotteeksi.

Näytelmään oli myös lisätty useita kohtauksia ja viittauksia vanhentuneeseen ja nykyisin kiviä pihaltaan kaivelevaan Turkkaan. Niiden kuvausten kautta Turkan tyyliin ja tapoihin suhtauduttiin kuitenkin hyvin ymmärtäväisesti ja lempeästi. Mitään ei silti sanottu suoraan, vaan viittaukset Turkan nykytilaan olivat hienostuneen hellävaraisia.

Antti Mikkolan ohjaus oli johdonmukaista ja tyylikkäästi analysoivaa muutamasta alleviivauksesta huolimatta. Lavastus oli pelkistetty, mutta sopi hyvin ympäristöönsä pienessä ja intiimissä kaupunginteatterin Elissa-studiossa. Tärkeänä osana lavastusta käytettiin myös videoseiniä sekä muutamia teknisiä juttuja, joilla onnistuttiin hämmentämään osa yleisöstä hyväksi toviksi. 

Ensin ajattelin, etten pysty kirjoittamaan tästä näytelmästä blogia lainkaan, koska tuntui etten saanut kunnolla otetta mistään esityksen osa-alueesta. Se tuntui sekavalta, käsittämättömältä, kummalliselta ja vaikealta. Esitys teki kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen ja se on muhinut alitajunnassa niin, että lopulta minun oli pakko kirjoittaa teoksesta kritiikki pystyäkseni päästämään siitä irti. Teoksen juonta en ole tapojeni mukaan lähtenyt juurikaan avaamaan, koska mielestäni juoni on aina jotain ainutlaatuista ja yllättävää, joka katsojan (tai esimerkiksi kirjan lukijan) on löydettävä ja koettava itse, ensikertaisena kokemuksena.

Vaikka itse pääsin teoksen viimeiseen varsinaiseen näytäntöön, on mielenkiintoisen ja moniselitteisen teatterin ystävillä vielä muutaman esityksen verran mahdollisuus nähdä Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa, kun Seinäjoen kaupunginteatteri tuo esityksensä sen alkulähteille TTT:n Kellariteatteriin Tampereen Teatterikesässä elokuussa 2016. Suosittelen kaikkia ostamaan liput heti, sillä esitykset myydään takuuvarmasti nopeasti loppuun.

Miljoonasade Tampereen Klubilla 2.4.2016

Kolmekymppinen Miljoonasade piipahti uusimman levynsä Sähköinen Rouva Maa (2016) julkaisukiertueella myös Tampereen (Tullikamarin) Klubille 2.4.2016. Ilma oli tiheänä keski-ikää, mutta toisaalta nuoremmat eivät olisi ehkä tienneetkään, mitä tarkoittaa kun ”koko kaupunki jahtaa telkkarista huulipunamurhaajaa” (Voipallo, 1988), ”kaipuun kaljakori kilisee” (Marraskuu, 1988) tai kuka oli Juri Gagarin (Lapsuuden sankarille, 1987).

Itse omistan vain Miljoonasateen kokoelmalevyn Pullo Hunajaa (1992) ja muutoinkin kyseessä oli vasta toinen tältä orkesterilta näkemäni livekeikka. Asiantuntemukseni vähäisyydestä johtuen en pysty luettelemaan kahden tunnin mittaisen keikan biisilistaa kokonaisuudessaan. Setti oli kuitenkin erittäin taitavasti rakennettu sisältäen tasaisesti sekä uuden levyn kappaleita, vanhoja harvinaisuuksia että osan suurimmista hiteistä. Kaikki hitit eivät olisi edes mahtuneet listalle, vaikka bändi olisi soittanut koko kaksituntisen ajan pelkästään niitä. Uusimman levyn kappaleista on kuitenkin mainittava erityisesti Rokkarin luu ja Pohjoinen maa, joista ensimmäinen on selvä hitti ja toisessa on erityisen hieno sanoitus.

Bändin miehistö vaikutti sympaattiselta ja keikan tunnelma oli muutoinkin letkeä ja hyväntuulinen. Kukaan yleisössä ei myöskään töninyt tai tuuppinut, mistä on aina annettava ylimääräiset kehut; ilmeisesti kaljaa osattiin nauttia kohtuudella.

Orkesterin johtohahmon ja sanoittajan Heikki Salon lyyrikontaitoja on myös pakko ihailla. Hän on äärimmäisen lahjakas ja monipuolinen suomen kielen käyttäjä ja osoittaa työllään, kuinka rikas kieli meillä on. Vaikka Juicea on kenenkään mahdoton päihittää suomen kielen taiturina ja sanoittajana, sijoittaisin Salon silti välittömästi mestari-Juicen kantaan. Kenelle esimerkiksi tulee edes mieleen käyttää kappaleessa sellaisia kielikuvia kuin ”teevee syliin paiskoo palavia halkojaan” (Marraskuu, 1988), ”hän kolikoita aivastaa” (Ostarin helmi, 1988 ) tai kuinka hienosti on ilmaistu ”hän menee pesuhuoneesta keittiöön ja keittiöstä taivaaseen” (Miljoonasade, 1987). Sanoitusten taiturimaisuuden lisäksi myös Miljoonasateen kappaleiden aiheet sijoittuvat hyvin laajalle asteikolle, ei pelkästään ”onneton rakkaus” tai ”enkelit” –kategoriaan.

Keikan yleisömäärä oli lievä pettymys, enemmänkin Klubille olisi mahtunut väkeä. Yleensä myös kahden tunnin keikat ovat aivan liian pitkiä. Monilla keikoilla tunti on ollut aivan riittävä mitta, sen pidemmät keikat ovat useimmiten pelkästään puuduttavia. Sen sijaan Miljoonasateen keikalla 2 tuntia ei tuntunut missään, aika meni todella nopeasti. Tämä oli kaikin puolin yksi parhaista ikinä kuulemistani keikoista. Älkää vaan jättäkö väliin, jos tulee tilaisuus nähdä ja kuulla Miljoonasade livenä!

Elokuva Star Wars: The Force Awakens (Episode VII, 2015), 3D-versio

Tähtien Sota -saagan tuorein jatko-osa Star Wars: The Force Awaikens (2015) on jo 7. osa galaksien herruudesta kertovassa leffasarjassa. Ensimmäinen Tähtien Sota -elokuvahan julkaistiin jo 1977.

Tässä uusimmassa filmissä Harrison Ford teki paluun Han Solon osaan oltuaan poissa sarjan leffoista yli 30 vuotta. Karisma valtasi valkokankaan samalla kun Ford astui kuvaan. Toisaalta leffan edetessä hänet myös pelattiin jatko-osia ajatellen pois kuvioista. Itse asiassa leffa-arvostelun kirjoittaminen tästä uusimmasta Tähtien sodasta on itselleni aika hankalaa, koska kaikki mitä haluaisin siitä kommentoida, johtaisi ainoastaan juonipaljastuksiin, mikä ei mielestäni ole kritiikin tarkoitus.

Joka tapauksessa leffa oli viihdyttävä ja sisälsi muutamia hauskoja 3D-efektejä, vaikka enemmänkin niitä olisi avaruustarinaan mahtunut. Elokuvan aloituspaikan, kyläpahasen nimeltä Jakku, miljöö ja hahmot olivat kuin suoraan Mad Max -elokuvista. Tästä huolimatta, tai tämän lisäksi, leffa sisälsi paljon muita upeita kuvia ja maisemia.

Tarina itsessään jätti paljon avoimia kysymyksiä, esimerkiksi kuka on todellisuudessa pääosatyttö Rey? Myös loppuratkaisu oli kirjoitettu yhtä aikaa ratkaisevaksi ja avoimeksi. Leffa oli selvästi kirjoitettu siten, että tie oli pedattu valmiiksi taas yhdelle uudelle jatko-osalle.

Vaikka elokuva oli pitkä, intensiivinen ja ahdettu täyteen kaikkea mahdollista, se imaisi kokonaan mukaansa. Ajankulu hämärtyi täysin, eikä sitä tullut lainkaan miettineeksi. Tarinan edetessä katsoja ja roolihahmot kokivat monia iloisia jälleennäkemisiä, vaikka esimerkiksi Yoda ja Obi-Wan Kenobi puuttuivatkin henkilögalleriasta. Kunniamaininta on kuitenkin pakko antaa Chewbaccalle, jonka karvapalttoon sisälle hahmoa liikuttelemaan oli päässyt suomalaiskoripalloilija Joonas Suotamo, mahtavaa!

Leffasali täyttyi pääasiassa nelikymppisistä miehistä. Yleisöstä voi päätellä, että leffa vetoaa erityisesti niihin, jotka ovat lapsuudessaan 70-80 -luvuilla päässeet ensikosketuksiin sen ajan populaarikulttuurin mammutin kanssa. Ja yhä vielä 2010-luvullakin saman leffasarjan jatko-osat vetävät elokuvasalit täyteen. Nostalgia ja paluu lapsuusvuosien jännittävään Tähtien sota -maailmaan, mikäs sen mukavampaa!

Vastavirta-klubi 6.2.2016: Pertti Kurikan Nimipäivät, Karanteeni ja Tukholma-syndrooma

Tampereen Pispalaan oli lauantai-iltana 6.2.2016 saapunut Vastavirta-klubin yleisöä viihdyttämään mielenkiintoinen bändikolmikko. Vain 8 euroa maksaneella pääsylipulla pääsi kokemaan niin Tukholma-syndrooman, Karanteenin kuin Pertti Kurikan Nimipäivät.

Illan korkkasi mukavan raikas Tukholma-syndrooma. On aina hienoa nähdä naisia bändeissä ja tässä kokoonpanossa tasa-arvoasiat olivat ainakin siltä osin kunnossa. Sekä laulaja-kitaristi että basisti edustivat molemmat naisenergiaa, toisessa kitarassa ja rummuissa taustatukea antoi bändin miesosasto. Bändin tyyli muistutti hieman 80-luvun suomalaisia "kevyt-punk-bändejä" kuten Kollaa kestää tai sen rumpalin Jyrki Siukosen 90-luvun kokoonpanoa Punk Lurex OK. Tukholma-syndrooman sanoitukset eivät olleet perinteisten punklyriikoiden tapaan kovinkaan yhteiskunnallisia. Sen sijaan kappaleet kertoivat enemmänkin ihmissuhdetilanteista, mutta raikkaan rosoisella tavalla.

Illan keikkapaikka Vastavirta-klubi on ymmärtääkseni yksi legendaarisimpia tällä hetkellä Suomessa toiminnassa olevia punk-baareja. Yleisöä katsellessa tällainen perustavis ei voinut sen vuoksi olla ihmettelemättä, onko punk-skene nykyään näin kesyä: Missä kaikki punkkarit ovat? Miksei kukaan pogoa?

Illan veteraaniosastoa edusti pian 40-vuotta yhteiskuntapunkkia paukuttanut Karanteeni. Bändi jaksoi hienosti vetää energisen ja hyväntuulisen keikan, vaikka eletyt kilometrit ja sairastelut laulusolisti Hate Konttisen olemuksesta näkyivätkin. Itselleni bändi on tuttu lähinnä nimenä pitkän uransa ja vahvan punk-maineensa johdosta, mutta muutama itsellenikin tuttu biisi keikan aikana tuli. Itse tunnistin ainakin kappaleet Kaljupäinen gangsteri, Haluan toimintaa sekä Antti. Myös huoli 2010-luvun punk-skenen kesyydestä hieman hälveni: Karanteenin keikan aikana muutamat henkilöt saivat jo aloiteltua pogoamisen ja päättömän törmäilyn. Pari keesipäätä ja tyttöä sivukaljuineen ja sinivihreine tukkineen myös ilmestyi paikalle. Tosin loppuunmyydylle klubille värikkäin punkkarisaldo vaikutti melko vähäiseltä, ehkä 5 % koko yleisöstä.

Selvästi ohjelmatarjonnan odotetuin kokoonpano oli viimeisenä esiintynyt Pertti Kurikan Nimipäivät (PKN). Samaan aikaan sympaattinen ja vihainen PKN on punkkia aidoimmillaan. Bändin kappaleet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Asiat sanotaan suoraan ja tiivistetysti, turhia jaarittelematta ja jankkaamatta. Settiin mahtui PKN:n tuotantoa laidasta laitaan ja sisälsi myös omat suosikkini Pyhäpäivä, Kuusi kuppia kahvia sekä Päättäjä on pettäjä. Onneksi setistä oli jätetty tyylikkäästi pois PKN:n viime vuoden Euroviisu-edustuskappale Aina mun pitää.

Itse olen käynyt PKN:n keikalla ensimmäisen kerran jo vuosia ennen kuin Euroviisu-edustus 2015 nosti heidät kaikkien tietoisuuteen ja puheenaiheeksi. Onneksi PKN:lle Euroviisu-julkisuus ei kuitenkaan aiheuttanut samaa kuin aikoinaan Lordille. Euroviisuilun jälkeen Lordin keikoista muodoista ihmeellisiä "koko perheen lastentapahtumia", joihin isät raahasivat kaikki kotoaan löytyvät pikkuipanat. Itse lakkasin sitä myöten käymästä Lordin keikoilla; Lordi ei ollut mikään lastenbändi eikä niiden keikat lapsille sopivia paikkoja. Kyse oli ihan eri sfäärin bändistä kuin lapsille tarkoitettu HeviSaurus. Onneksi siis kehitysvammaisten punk-bändi ei ole Euroviisuilusta huolimatta riittävän "mediaseksikäs" bändi, jotta perheiden ipanoita oltaisiin alettu niiden keikoille tuomaan (tosin Vastavirta-klubille ei lapsia edes laskettaisi sisään ikärajoista johtuen).

Vastavirran yleisö tuntui aidosti tykkäävän PKN:n vedosta. Punkkarit ovat empaattisia eikä kukaan vaikuttanut tulleen keikalle vain bändin kehitysvammaisia jäseniä ihmettelemään tai heille naureskelemaan. Yleisö kannusti ja diggasi bändiä aidosti. Silti PKN:n keikasta jäi ensi kertaa ristiriitainen tunne, ehkä jopa surumielinen aikaisempien innostuneiden tunteiden sijaan. Onko lavalla sittenkin vain hassuja juttuja ymmärtämättömyyttään tekeviä sirkushahmoja vai todellakin muusikoita, jotka tietävät tarkkaan mitä tekevät? Koska PKN:n jäsenet ovat kuitenkin muusikkoutensa takana aikuisia lapsia, ei heillä ole samanlaista kontrollia tekemiselleen varsinkaan silloin, kun tunnelma ja keikkakuume vievät mennessään. Tietysti voidaan miettiä sitäkin, onko pakko aina olla kontrollia? Niin, ei kai välttämättä, jos tekeminen on tietoista ja tekijä ymmärtää mitä siitä mahdollisesti seuraa. PKN:n keikalla solisti Kari Aallon toilailu lavalla ei kuitenkaan vaikuttanut ainakaan lopussa siltä, että hän olisi ymmärtänyt toilailustaan aiheutuneet seuraukset.

Joka tapauksessa PKN:n jäsenet ovat kukin mahtavia ja sympaattisia persoonia. Heti tullessamme sisään baariin solisti Aalto halusi lyödä femmat mieheni kanssa ja lisäksi halasi tätä. Basisti Sami Helle otti isännän elkein illan rennosti ihmisten kanssa turinoiden, rumpali Toni Välitalo tanssi muiden bändien keikat eturivissä ja kitaristi Pertti Kurikka varmisteli pitkin iltaa, että yleisö varmasti tiesi PKN:n esiintyvän samana iltana.

Loppukaneettina täytyy vielä kommentoida, ettei taida olla helppoa punkkareilla Suomen talvessa: irokeesin saaminen pysymään pystyssä vesi-räntäsateessa ei näemmä ole ihan helpoin homma. Toisaalta niittinahkatakissa voi tulla kylmä kovilla pakkasilla. 

Pertti Kurikan Nimipäivät

Tommi Liimatta: Jeppis

Kulttuurin eri osa-alueilla luontevan lahjakkaasti toimiva Tommi Liimatta julkaisi toissa vuonna omaelämäkerralliselta vaikuttavan romaanin Jeppis (Like, 2014). 1980-luvun pietarsaarelaiseen kerrostalolähiöön sijoittuvassa tarinassa seurataan pienen Tommi-pojan elämää ekaluokan alusta neljännen kevääseen.

Kirjan alussa lukijaa vaivaa ongelma kirjan lajityypin ja tosipohjaisuuden määrittelemisessä. Onko kyseessä Liimatan omaelämäkerta? Päiväkirja? Elämäkerta romaanin muodossa? Tapahtumat ja asioiden äärimmäisen yksityiskohtaiset kuvaukset saavat lukijan vakuuttumaan siitä, että kyseessä täytyy olla Liimatan omasta lapsuudesta romaanin muotoon puettu tarina. Muutaman kymmenen sivun jälkeen asialla ei kuitenkaan jaksa enää vaivata päätään. Sama se mitä genreä tai faktatietoja kirja edustaa, kun tarina on mielenkiintoinen ja tarttuva.

Teos etenee kuukausi per luku -tahtia kesästä 1983 kevääseen 1987. Alussa Tommi aloittaa koulun ja kirjan lopussa koittaa neljännen luokan kevätjuhla. Kuukausien edetessä lukija pääsee Tommin mukana sekä 80-lukulaiseen koulumaailmaan että pikkupoikien pihaleikkeihin kerrostalolähiön pihoilla ja metsissä. Mukaan mahtuu niin karkkipäiviä, majojen ja lumilinnojen rakentamista, lehtiroskisten tonkimista, musiikkia ja tv-ohjelmia, poikamaisia jäyniä ja kiusaamista sekä tietysti ensi-ihastuminen oman luokan tyttöön.

Kaikille 70-luvulla tai 80-luvun alkuvuosina syntyneille kirjan maailma on kuin suora paluu omaan lapsuuteen. Muistan tuon! Minäkin katsoin noita tv-ohjelmia! Mekin leikimme pihalla samoja leikkejä! Muistan nuo irtokarkit ja Suosikin taskupokkarit! Puhumattakaan synttärien tarjoiluista: täytekakkua, Carneval-keksejä, pop cornia, Ville Vallaton -jäätelöpuikkoja sekä limsaa 0,3 -kokoisista lasipulloista pillillä. Toki näitä asioita on hauska muistella myös teinivuosiaan tai miksei aikuisaikojaankin 80-luvulla viettäneiden.

Kaikista ihastuttavista ja noloista, nostalgianhöyryisistä muistoista huolimatta kirja tuntuu välillä raskaalta ja lukijasta kuin jyrän alle jääneeltä. Liimatta kuvaa romaanissaan jopa puuduttavan yksityiskohtaisesti Tekniikan Maailman tai Suosikin sisältöjä ja lukemattomien ABBA-, KISS- ja WASP-levyn biisejä tarkasti analysoituina. Tosin analyysit ovat ala-asteikäisen pojan tulkintoja, joten niiden jyräävää vaikutusta lieventää niiden koomisen suoraviivainen sävy.

Tommi-pojan tarina toistaa samaa kaavaa kuukaudesta ja vuodesta toiseen, ja 100 sivun jälkeen lukija alkaa pelätä, että myös loput 400 sivua toistaa itseään ja samaa vinyylilevyä. Näin myös käy, mutta sitä on turha pelätä. Varsinkin yli puoleen väliin päästyä lukemista ei malttaisi keskeyttää lainkaan, vaan haluaa saada tietää, mitä kolttosia kerrostalon pojat seuraavaksi keksivät ja miten koulun kuusijuhlan evankeliuminäytelmä onnistuu. Ja toisaalta, kuten puolisoni osuvasti totesi, "'Mutta kun silloin ei tapahtunut mitään muuta!". Liimatan Jeppis-romaani on ehdottomasti virkistävä ja positiivinen lukukokemus.

Ja lopuksi vielä paljastus: Ei, kyseessä ei ole Liimatan omaelämäkerta, vaan täysin keksitty tarina. Ainakin jos uskomme häntä itseään Radio Rockin Kuokkavieras-haastattelussa 20.12.2014.

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesä (Otava, 2015) on toinen osa hänen dekkarisarjastaan, jonka ensimmäinen osa Yön sydän on jäätä julkaistiin 2014. Hämeen-Anttilan dekkarit sijoittuvat 1920-luvun alun Helsinkiin, jossa rikoksia harrastuksenaan tutkii nuori sisäasiainministeriön virkamies Karl Axel Björk.

Tarkalleen ottaen nyt kritiikkini kohteena oleva Käärmeitten kesä sijoittuu kevääseen ja alkukesään 1921. Tarina on tunnelmaltaan hyvin saman tapainen kuin Agatha Christien klassikkodekkarit. Kuten Christien monissa dekkareissa, tässäkin pääosassa ovat erilaiset myrkyt, joilla henkilöitä murhataan. Myös päähenkilö Björk itse on jonkinlaisessa morfiinikoukussa. Tämän avulla kirjailija koukuttaa epilogissa myös lukijan: eikö Björk olekaan päässyt eroon morfiiniriippuvuudestaan? Pakko odottaa mahdollista seuraavaa osaa Björkin rikostutkimuksista sekä tämän elämänvaiheista...

Tarina on hienovaraisesti kirjoitettu ilman nykyajan jännäreiden verellä ja raakuuksilla mässäilyä, jäämättä silti yhtään paitsi jännityksestä ja vanhan tyylin johtolangoista. Kirjailija luo myös taitavasti kuvan nuoren Suomen tunnelmista ja Helsingin modernista kaupunki-ilmapiiristä. Sääty- ja luokkajaot ovat vielä vahvasti olemassa, minkä Hämeen-Anttila tuo tyylikkäästi esiin esimerkiksi kirjassa esiintyvien henkilöiden käytös- ja puhetavoissa, kuitenkaan alleviivaamatta niitä sen enempää. Mielenkiintoista tutkittavaa ovat myös tuolle aikakaudelle sijoittuvat, kirjan sisäkansiin painetut, Helsingin asemakaavakartat.

Hämeen-Anttila korostaa tarinan sijoittumista 20-luvulle myös tekstityylillä, jossa hän käyttää monista sanoista niiden vanhaa kieliasua, kuten "huoneusto", "gummi", "kanttoori" tai "instituutsio". Myös stadin slangia esiintyy kirjassa varsinkin roistojen ja pojankloppien puheissa, mutta olematta sen enempää slangin asiantuntija arvelisin kirjassa käytetyn katuslanginkin edustavan ennemminkin "vanhan ajan Helsingin slangia" kuin nykypäivän slangipuhetta. Vaikka itse olen varsinainen kyylä ja pilkunviilaaja mitä tulee suomen kielen käyttöön ja oikeinkirjoitukseen, tässä tarinassa nykysuomesta poikkeava kirjoitusasu ei häiritse lainkaan, koska tyyli istuu niin saumattomasti tarinaan ja tekee siitä vain entistä autenttisempaa.

Tarinan myötä tulee hyvin selväksi kirjailijan laaja sivistys. Pelkän taustatutkimuksen avulla ilman vahvaa valmista tietopohjaa ei pysty kirjoittamaan näin tiedollisesti yltäkylläistä tarinaa. Hämeen-Anttila on ripotellut tekstiin valtavan määrän yksityiskohtia ja tietoa nuoren itsenäisen yhteiskunnan kuohunnasta ja jännitteistä, mikä ei kuitenkaan tunnu osoittelevalta. Vakoilu ja vastavakoilu, suojeluskunnat, kommunistit, rotuopit, Etsivä Keskuspoliisi, venäläiset emigrantit jne. uppoavat varsinaisen dekkaritarinan oheen niin sujuvasti, ettei tietomäärä tukahduta lukijaa vaan saa janoamaan lisää tietoa tuosta jännittävästi ajasta 1920-luvun alussa. On muistettava, että tarinan tapahtuma-aikaan Suomi on ollut itsenäinen kansakunta vasta reilut 3 vuotta.

Itseäni ilahdutti erityisesti ministeri Heikki Ritavuoren esiintyminen mukana tarinassa yhtenä sivuhenkilöistä. Muutamalla virkkeellä kirjailija maalaa päähenkilö Björkin esimiehestä Ritavuoresta lujan, vaativan, ahkeran ja oikeudenmukaisen henkilön muotokuvan. Pitääkö muotokuva sitten paikkansa, siihen en osaa ottaa kantaa perehtymättä ensin tarkemmin todelliseen sisäasiainministeri  Ritavuoreen.

On helppo suositella Käärmeitten kesää kaikille vanhan ajan dekkareista pitäville sekä Suomen 1920-luvun jännittävistä vaiheista kiinnostuneille. Tämän kirjan luettuani haluan ehdottomasti saada jostain käsiini myös Björkin rikostutkimusten ensimmäisen osan Yön sydän on jäätä.