Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren nuori emäntä 14.7.2017

Pyynikin kesäteatterin tämän vuoden projekti perinteikkäästä Niskavuoren nuoresta emännästä musikaaliversiona sai minut sekä ihmettelemään että ihastelemaan. Esitys on tyylillisesti hyvin epätasainen monilla eri osa-alueilla.

Heti alkukohtauksesta muodostuu ihmeelliset karnevaalit Niskavuoren salissa, jossa kaikki piiat ja rengit ovat mukana riehumassa. Välillä musikaali muistuttaa suorastaan puskafarssia, vaikka heti seuraava kohtaus olisi vakavaa, perinteikkäämpää Niskavuorta.

Puvustuksessa on mukana kaikenlaisia tyylejä 200 vuoden aikajanalta. Esimerkiksi Sari Havaksen vanha emäntä on kuin goottimummo Kustaa III:n hovista. Maria Peren Loviisa ja Petra Karjalaisen Heta on puettu jossain määrin tyyliteltyihin 1880-luvun asuihin, kun taas tanssijoiden rengit ja piiat ovat suoraan 50-luvulta. Ronja Alatalon Kustaavalla on lyhyen mekkonsa alla 2000-luvun caprit. Jos niiden tarkoitus on markkeerata mamelukkeja, niin miksi ei sitten ole oikeasti laitettu hänelle mamelukkeja? Välillä muutamista rooliasuista tuli mieleen jopa jonkinlainen ruotsalainen, 70-lukulainen tv-komedia.

Kuten mieheni totesi, hän pitäisi Kummelin ja Niskavuoren erillään, ja olen tästä samaa mieltä. Miksi jotkin roolit, vaatetukset ja kohtaukset pitää vetää niin yli? Sari Havaksen Juse-muoristakin on tehty aivan käsittämätön farssihahmo.

Minua häiritsi myös se, että rengit ja piiat eivät varsinkaan alussa meinaa erottua isäntäväestä. Etenkin Niskavuoren isännän Juhanin veljeä Anttia luulin aluksi yhdeksi rengeistä. Vielä teatterikoulussa opiskeleva Olli Riipinen on kyllä muutoin hyvä Antin roolissa, vaikka visuaalisesti hän ei uskottava 1880-lukulaisen maatalon isännän veli olekaan.

Lavastuksessa Niskavuoren talon koristelu tuo mieleen Karjalan. Miksi hämäläinen maatalo on koristeltu karjalalaisittain? En käsitä. Bändi Saaga Ensemble on sijoitettu aitan terassille hieman piiloon katoksen alle. Kaikin puolin onnistunut ratkaisu. 

Bändi on taitava, mutta kuitenkin taustaa, joten on hyvä ettei se ole näkyvämmin viemässä huomiota muulta esitykseltä. Ylipäänsä musiikki on kiinnostavaa, vahvaa kansanmusiikkia. Pääsääntöisesti. Yhdessä kohtauksessa musiikki muuttuu popiksi, mikä ei sovi yhtään kokonaisuuteen.

Jos kuitenkin miettii sitä, mitä lisäarvoa musiikki tuo Niskavuori-näytelmään, eli että aiheesta tehdään musikaali, niin mielestäni tyylilaji on tässä tapauksessa kyllä päälle liimattu, vaikka kansanmusiikki joissain kohdissa tarinaan sopiikin. Muutama sävelkulku ja teema jäävät jopa päähän soimaan vielä esityksen jälkeenkin.

Petra Karjalaisen Heta on upea, mutta samalla omituinen. Heta on visuaalisesti todella näyttävä, alussa suorastaan pelottava, hyvin vaikuttava hahmo. Itselleni tuli mieleen jopa Tuonelan virran vartija tai muu vastaava. Karjalainen tuo esiin Hetan moniulotteisuuden eikä ainoastaan kovaa kuorta. Hyvin koskettava kohtaus on se, jossa Heta itkee kuollutta äitiään. Samalla Hetasta on kuitenkin tehty ihmeellinen kikatteleva pimu.

Loviisana nähdään itselleni uusi tuttavuus Maria Pere. Kertakaikkisen upea! Jestas! Hän tekee todella huiman kasvukaaren nuoresta onnellisesta vaimosta tiukaksi ison maatalon emännäksi. Myös Loviisan vaatetus ja kampaus sekä niiden muuttuminen esityksen edetessä tukevat roolihahmon kasvamista ja kovettumista Niskavuoren hallitsijaksi. Myös Peren artikulointi on mannaa korville. Aivan ihanaa, miten hän lausuu ja painottaa sanoja ja rytmittää puhetta. Mykistävän vahva suoritus.

Elina Keinosen Malviina jää täysin Loviisan jalkoihin. Toki hän on ”ihan nätti” ja ”ihan kiva”, mutta ei ollenkaan niin mielenkiintoinen hahmo kuin Peren tulkitsema Loviisa.

Mikko Nousiainen näyttelee Juhania, mutta jää vahvan Loviisan statistiksi. Nousiainen ei myöskään ole laulajana vahvimmillaan, mutta toisaalta lauluosuuksia Juhanin rooli sisältää lopulta hyvin vähän.

Lukiolainen Ronja Alatalo on luonnonlahjakkuus, hänestä kuullaan vielä tulevien vuosien esiintymislavoilla. Alatalon Kustaava on kuin ammattinäyttelijän tekemä. Todella hieno suoritus.

Myös Puntti Valtonen on aina yhtä loistava. Hän tekee sopivan hauskasti roolin Loviisan rikkaana isänä, mutta kuitenkin samaan aikaan jalat maassa olevana talollisena.

Mukavaa oli nähdä myös Jani Rasimus livenä. Tanssijat ovat kaikin puolin taitavia ja monipuolisia.

Ehdottomasti väkevin kohtaus on se, kun Loviisa ajaa Malviinan pois Niskavuorelta. Ensimmäisen puoliajan tulisi ilman muuta päättyä tähän. Sen sijaan ennen väliaikaa nähdään vielä outo tilanne, jossa kaikki esityksen naiset tulevat valkoisissa alushameissaan ja yöpaidoissaan hyrisemään musiikin teemaa, osa kiljuu ja heiluu. En ymmärtänyt tämän kohtauksen tarpeellisuutta.

Kuitenkin, vaikka esitys on epätasainen, se saa muutamassa kohdassa elämään vahvasti mukana, erityisesti Loviisan kohtalossa. Sekä kohtauksessa, jossa Loviisan isä lohduttaa ja tukee tytärtään, että aivan loppukohtauksessa Loviisan murhetta seuratessa, itsellekin väistämättä tuli tippa silmäkulmaan.

Raskaammasta musiikista on tapana sanoa, että hevi on paskimmillaankin parasta, ja samaa voi mielestäni sanoa myös teatterista: Teatteri on paskimmillaankin parasta. Enkä tarkoita tällä sitä, että tämä Pyynikin Niskavuoren nuori emäntä olisi suinkaan huono esitys. Ei todellakaan, esitys on paikoittain todella hieno, aivan huippuhyvä, mutta huonot kohdat ovat puolestaan todella huonoja. Tarkoitan sen sijaan sitä, että aina kannattaa mennä teatteriin. Teatteri on aina elämys ja siitä saa paljon, vaikka esitys ei omaan top 5:een yltäisikään. Eikö teatteri ole silloin onnistunut, kun se herättää ristiriitaisia tunteita ja saa miettimään toteutusta vielä kauan esityksen jälkeenkin?

Tove Jansson: Kesäkirja

Tove Janssonin herttainen Kesäkirja (WSOY) on julkaistu ensimmäisen kerran 1972 nimellä Sommarboken ja suomennos siitä saatiin seuraavana vuonna.

Kesäkirja on lyhyt teos täynnä lämminhenkisiä mutta realistisia kuvauksia kesänvietosta pienellä, suorastaan yksinäisellä, Suomenlahden saarella. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole kirjan tarinoissa huono asia, vaan nimenomaan se tavoiteltava, ihana rauhan tyyssija, jossa teoksen mummo, lapsenlapsi Sophia sekä Sophian isä viettävät kesäaikaa omalla raukealla tyylillään.

Äänessä ovat ainoastaan mummo ja Sophia, isä on käytännössä äänetön hahmo jossain taustalla. Mummo ja Sophia sen sijaan käyvät yksinkertaisia mutta samalla hämmästyttävän syvällisiä keskusteluja partiosta taikauskon ja Jumalan olemassaolon kautta aina ötököihin ja kastematoihin asti. Keskustelut ovat lyhyitä mutta ytimekkäitä ja niistä on hyvin tunnistettavissa Toven tyyli ja ajattelutapa, eräänlainen muumimainen filosofia. 

Kirja ei ole romaani eikä yhtenäinen, kronologinen tarina. Omassa pokkariversiossani on vain 135 sivua ja noin parikymmentä lukua. Jokainen luku on oma tuokiokuvansa erilaisista tilanteista ja sattumuksista saarella ja sen tuvassa. Lukuja ei ole välttämätöntä lukea järjestyksessä kirjan alusta loppuun, vaan niitä voi lukea omina pieninä tarinoinaan. Samalla saa ripauksen siitä tunnelmasta, jota Toven omat kesät olivat täynnä. Hän vietti itse useita kesiä askeettisella Klovharun saarella Porvoon saaristossa yhdessä elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa.

Muutama vuosi sitten tuli kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä ja kuukausi sitten avattiin Tampereella todella hieno, monipuolinen, yllättävä ja hauska Muumimuseo. Vaikka Kesäkirja on jo 45-vuotias, on se silti tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin koskaan. Kesäkirja on myös täydellistä kesälukemista puutarhan riippukeinussa tai mökkilaiturilla veden äärellä!

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava, 2012) sekä Me, Keisarinna (Otava, 2013)

Laila Hirvisaari on kirjoittanut yhteensä 1200 sivua Venäjän keisarinna Katariina II:n suulla. Romaaneissa Katariina muistelee elämäänsä ensin lapsuudestaan Venäjän suuriruhtinattareksi ja keisarinnaksi (Minä, Katariina) ja toisessa osassa 35 vuotta kestänyttä yksinvaltaisen keisarinnan uraansa ja elämäänsä (Me, Keisarinna).

Ideana on, että Katariinan muisteluita kirjaa ylös häntä koko ikänsä palvellut, iältään Katariinaa muutamaa vuotta vanhempi Leon Denikin. Rakenne ja idea on sinänsä toimiva, mutta toisinaan myös teennäinen. Muistellessaan elämänsä tapahtumia ja niihin liittyviä ihmisiä Katariina selittää Denikinille keitä ihmiset olivat ja mitä kaikkea tapahtui. Kuitenkin lähes kaikki nämä tapahtumat ja ihmiset myös Denikin tietää ja tuntee jo ennalta, koska on elänyt samat tapahtumat Katariinan mukana. Miksi siis pitää selittää kaikki asiat henkilölle, joka jo tietää ja tuntee ne entuudestaan? No tietysti ne selitetään lukijalle, ja se tekee kohtauksista teennäisiä, jäykkiä ja epäuskottavia. Suurimmaksi osaksi tämä ei häiritse, mutta joissain kohdin nämä luonnottomat selitykset alkavat ärsyttää.

Se, että Katariina itse muistelee elämäänsä, loihtii hänen luonteestaan persoonallisen ja aidon kuvan. Varsinkin hänen lapsuusaikansa vanhassa saksalaisessa, pienen herttuakunnan linnassa on hauskasti ja elävästi kerrottu. Lapsuusajan kuvaukset valottavat erityisen mainiosti Katariinan (silloin vielä Sophien Auguste Frederike, Anhalt-Zerbstin prinsessa) luonnetta. Tosin suurin osa näistäkin voi olla kirjailijan itsensä kuvitelmaa ja tulkintaa, vaikkakin hän on varmasti tehnyt myös paljon tutkimustyötä. Historialliset faktat ovat tietenkin muuttumattomia myös Katariinan elämässä.

Monesti keisarinna Katariina II:sta puhuttaessa lisätään hänen titteliinsä lisänimi Suuri. Häntä pidetään valistusajan keisarinnana, joka kävi kirjeenvaihtoa eurooppalaisten filosofien ja älykköjen kanssa, usein mainitaan muun muassa Voltaire ja Diderot. Myös näissä romaaneissa valotetaan hänen suhdettaan ja suhtautumistaan tuon ajan kuuluisiin filosofeihin. Toisaalta tekstistä paistaa vahvasti läpi kirjailija Hirvisaaren oma mielipide siitä, kuinka valistunut Katariina lopulta oli. Hirvisaari arvostelee rankasti sitä, ettei Katariina parantanut maaorjien tilannetta vaan itse asiassa pahensi sitä. Hirvisaaren mielestä monet Katariinan valistuneet ja edistykselliset hankkeet olivat loppujen lopuksi vain pientä puuhastelua, joka lopulta kosketti vain aatelia tai Pietarin asukkaita.

Hirvisaaren kahdesta romaanista saa todella tarkan ja yksityiskohtaisen kuvauksen myös siitä, kuinka käsittämätöntä Venäjän tsaarien, keisarinnojen ja hovin elämä on ollut. Vielä enemmän lukija saisi irti tarinasta ja sen yksityiskohdista, jos on käynyt vierailulla vanhoissa hoville kuuluneissa palatseissa Pietarissa ja sen ympäristössä. Itse en ole käynyt Pietarissa ja välillä oli hieman hankala hahmottaa esimerkiksi Talvitapalatsin, Eremitaasin, Kesäpalatsin, Pietarhovin, Oranienbaumin, Retsinan jne. sijaintia, käyttötarkoitusta ja suhdetta toisiinsa, vaikka olinkin lukenut niistä myös aikaisemmin ja nyt lisää netistä sekä katsonut kartasta niiden sijaintia. Tämä ei toki ole moite kirjoja kohtaan. Tarkoitan vain, että lukija osaa hahmottaa paremmin tarinan kulkua näissä eri rakennuksissa ja saa siten lisämaustetta Katariinan elämään.

Nämä kirjat kannattaa lukea kaikkien, joita kiinnostaa Euroopan hovien ja hallitsijoiden elämä 1700-luvulla ja erityisesti Venäjän tsaarien ja keisarinna Katariinan vaiheet tuolla vuosisadalla. Romaanit käyvät hyvin sekä kertauksena Euroopan mutta myös Suomen tuon ajan historiasta, lisäksi aina oppii myös uutta. Vaikka Suomi ei tuolloin vielä kuulunutkaan Venäjään, on Pietari ollut hyvin lähellä Suomea ja esimerkiksi Viipuri on kuulunut tuolloin Venäjään, ei suinkaan Suomeen. Toisessa romaanissa eli Me, Keisarinnassa Katariina II matkustaa myös Suomeen, Haminaan, tapaamaan Ruotsissa hallitsevaa serkkuaan Kustaa III:ta. Matka Haminaan ja tapaaminen siellä on mielenkiintoisesti ja mehukkaasti kuvattu. On siinä ollut sen ajan haminalaisilla ihmettelemistä.

Laila Hirvisaari kirjoittaa sujuvasti ja tekstiä on helppo ja nopea lukea. Siksi ei kannata säikähtää romaanien lähes 600 sivun mittoja ja ainakaan sen takia jättää niitä lukematta. Itsekin luin ensin Minä, Katariinan, pidin välissä taukoa ja luin jotain muuta, kevyempää kirjallisuutta, ja tartuin sitten vasta toiseen lähes 600-sivuiseen osaan eli Me, Keisarinnaan.

Tampereen Komediateatteri 24.3.2017: Mieletön Suomen historia

100-vuotiasta Suomea ja omaa 25-vuotiasta toimintaansa juhlistaakseen Tampereen Komediateatteri on ottanut riskin ja tuottanut tälle vuodelle ainoastaan täysin uusia näytelmiä. Niitä ei siis ole aikaisemmin missään muualla vielä esitetty. Näin kertoi teatterinjohtaja Panu Raipia Komediateatterin kahviossa ennen näytöksen alkua.

 

Alkamassa oli siis yksi näistä ”riskiesityksistä” eli komedia Mieletön Suomen historia. Käsikirjoitus on Heikki Syrjän ja Riku Suokkaan, joiden kynästä on lähtöisin myös Tampereen Työväen Teatterin huippusuosittu Vuonna 85 -musikaali. Parivaljakon lisäksi käsikirjoitusta on ollut luomassa Tampereen Teatterin ex-johtaja  ja Kummeli-jäsen Heikki Vihinen. Rooleissa heiluvat Heikki Hela, Marika Heiskanen ja Jere Riihinen, ohjaus on Panu Raipian.

 

Esityksen ideana on kahlata Suomen historia läpi noin 1,5 tunnissa. Vastaavanlaisia esityksiä muistan ainakin Tampereen Työväen Teatterin Biblian, jossa Mikko Kivinen, Esko Roine ja Tom Lindholm esittivät Raamatun tarinat läpi parissa tunnissa. Samoin Tampereen Teatterikesässä Don Quijoten massiivinen kaksiosainen veijariromaani sekoiltiin läpi reilussa tunnissa. Todella hauskoja kohelluksia molemmat.

 

Mielettömän Suomen historian alku on eräänlainen johdanto siihen, miten ja miksi näytelmä on muodostunut juuri sellaiseksi kuin se kohta nähdään. Mielestäni alku on kuitenkin aivan liian pitkä. Sitä olisi voinut huomattavasti tiivistää ja siirtyä nopeammin varsinaiseen asiaan.

 

Myös tapa, jolla näytelmässä siirrytään kohtauksesta toiseen, on käsittämätön. Jokaisen kohtauksen välissä sammutetaan valot ja yleisö odottaa pimeässä, kun uutta rekvisiittaa tuodaan lavalle. Sitten valot sytytetään ja seuraava kohtaus pääsee alkamaan. Pari kertaa esityksen aikana tällainen voisi vielä toimia tehokeinona, mutta kun valoja räpsytellään jatkuvasti, niin tilanne alkaa tuntua lähinnä vaivaannuttavalta amatööriteatterilta.

 

Näytelmän juoni etenee kuluneiden irtovitsien varassa peruukista ja Suomi-iskelmästä toiseen. Lavalla pyörähtää kavalkadi suomalaisia iskelmälaulajia Jere Riihisen toimesta: Matti ja Teppo, Danny, Kaija Koo jne. Nämä henkilöt ovat toki sketsiviihteen vakiohahmoja, mutta silti ja juuri siksi: Eikö tosiaankaan keksitty mitään muuta kuin Matti ja Teppo sekä Danny? Kummeli-huumoria esityksessä on kuitenkin yllättävän vähän, vaikka työryhmään kuuluvatkin Vihinen ja Hela.

 

Jere Riihinen on synnynnäinen koomikko. Hän on oikeasti hauska ja taitava erilaisissa sketsi- ja imitaatiorooleissa, monipuolinen lahjakkuus. Myös Marika Heiskanen vaikuttaa hyvältä, ennakkoluulottomalta näyttelijältä, mutta hänellä ei ole sellaista karismaa kuin Heikki Helalla ja Riihisellä. Hän jää esityksessä täysin näiden kahden mieskollegansa varjoon.

 

Mieletön Suomen historia on kokonaisuutena viihdyttävä ja hauskakin, vaikkei se minua saanutkaan nauramaan poskilihaksiani kipeiksi. Koska Tampereen Komediateatteri on kuitenkin puitteiltaan melko pieni toimija, on Mieletön Suomen historia siihen suhteutettuna ihan onnistunut komediapätkä. Ylipäätään on hienoa, että Tampereella toimii useita erilaisia teattereita, joista jokaisella on omanlaisensa profiili ja tuotanto.

Kuva: Tampereen Komediateatteri

 

Tampereen työväen teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö 25.3.2017: Viita 1949

Parasta näkemääni teatteria vuosiin! Kertakaikkisen upea esitys!

Musiikillinen näytelmä runoilija, kirjailija Lauri Viidasta sai kantaesityksensä Tampereen työväen teatterissa viime syksynä. Esitys Viita 1949 on kunnianosoitus Viidalle, jonka syntymästä tuli joulukuussa 2016 kuluneeksi 100 vuotta. Juhlavuodesta ja kunniasta huolimatta Viitaa ei nosteta näytelmässä pokkurointijalustalle, vaan häneen suhtaudutaan hyvinkin inhimillisesti, lämpimästi ja ymmärtäväisesti, kaikkinainen hymistely unohtaen.

Heikki Salon käsikirjoitus osoittaa jälleen, millainen sanankäyttäjälahjakkuus taiteilija Salo on. Teksti on monipuolista, jännittävää, koomista, hauskaa, liikuttavaa. Se on yhtä aikaa sekä luontevaa että kekseliästä. Peikkohahmojen Kukunorin ja Kalaharin keskinäinen runomittainen vuoropuhelu on todella upeasti toteutettua, harmillisen harvoin teatterissa kuultavaa loppusoinnullista keskustelua. Mieleeni tuli heti William Shakespeare; sama rytmiikka ja tekstin vaivaton eteneminen runomitan näennäisen hankalasta luonteesta huolimatta.

Näyttelijäsuoritukset Viita 1949 -esityksessä ansaitsevat myös aitoa ylistystä. Päähenkilö Viitaa Tommi Raitolehto tulkitsee kuin olisi itse sujahtanut alkuperäisen Viidan nahkoihin. Hän painii luontevasti sisäisten ristiriitojen, vahvojen tunteiden, alkoholin ja luovuuden ristipaineissa. Suvi-Sini Peltola puolestaan Viidan ensimmäisenä vaimona Kerttuna on samaan aikaan sekä herkkä että vahva, eleettömän tyylikäs. Hieno roolisuoritus sekin. Lisäksi sekä Raitolehto että Peltola käyttävät Tampereen murretta kauniisti, ei Kummeli-tyyliin vaan vähäeleisen vaikuttavasti. Myös Petra Karjalainen Viidan äitinä Alfhildina on ilmeikäs hahmo, vaikka aikaisemmin olen pitänyt Karjalaista melko lailla yhden ilmeen näyttelijänä.

Suurimmat ihastukset ja mykistykset aiheuttavat kuitenkin Kukunorin hahmossa notkeasti liikkuva, lausuva ja laulava ilmiömäinen Petra Ahola. Todella huikea monilahjakkuus! Jari Ahola, hänkin loistava näyttelijä, jää kuitenkin peikkohahmo Kalaharina vastaparinsa jalkoihin.

Kukunor ja Kalahari toimivat esityksessä Viidan alitajunnan omituisina hahmoina, jotka ottavat vahvasti kantaa Viidan tosielämän pyristelyihin. Myös näytelmän surrealistisimmat hetket koetaan etenkin Kukunorin toimesta. Hänen ohjaamansa, Viidan synopsiksesta inspiroitunut, näytelmä Lindströmin pihvi tuo katsojien eteen kohtauksen, jollaista ei todellakaan odottanut näkevänsä.

Viidan lapsuusvuosiin sijoittuva kuvaus kansalaissodan tapahtumista on yksi hienoimmista, joita olen kyseisestä aiheesta koskaan nähnyt. Tiivis ja lyhyt, kertakaikkisen vaikuttava toteutus.

Näytelmän musiikin on säveltänyt Eeva Kontu ja esityksissä on lavalla mukana oikea bändi. Musiikki on modernia mutta tukee hyvin tarinaa. Erityisen hieno on Laurin Viidan kuuluisiaan Alfhild-runoon sävelletty laulu esityksen lopussa.

Sirkku Peltolan ohjaus ei ole helppo niin yleisölle kuin näyttelijöillekään. Tekstiä on paljon ja tarina hyppii eri aikakaudesta toiseen, sekä todellisuudesta Viidan mielikuvitusmaailmaan ja takaisin. Katsojan on seurattava tarinaa tarkkaan pysyäkseen mukana. Silti Viidan elämänvaiheet Kukunor-teokseen asti tulevat hyvin esille. Lähes 3 tunnin esitys vetää huomion niin täysin, että aika kuluu huomaamatta katsomon kovista, epämukavista puutuoleista huolimatta.

Pariskunta Peltola – Salo on luonut käsittämättömän hienoa teatteria yhdessä muun työryhmän kanssa. Peltola ja Salo todella konkreettisesti elävät Viitaa ja hänen hengenmaisemaansa Pispalaa. Sama maisema tuodaan upeasti esiin myös lavastuksessa.

Juuri näin Lauri Viidasta kertova näytelmä pitääkin tehdä! Pelkkää ylistystä!

Kuva: Tampereen työväen teatteri

Leevi Madetoja: Pohjalaisia, Tampere-talo 18.2.2017

Pohjalaisia on kolmas näkemäni ooppera - edellisistä oopperakerroista on 20 vuotta. Mielestäni oopperaa pidetään turhaan elitistisenä huvina. Itse näen sen yhtenä musiikkiteatterin lajityyppinä, joka on kuitenkin harmillisen harvojen saavutettavissa. Lippujen hinnat ovat todella suolaiset ja pääkaupunkiseudun ulkopuolella oopperaa on käytännössä hankalaa päästä näkemään.

Tästä syystä on hienoa, että Tampereella on jo 70 vuotta toiminut Tampereen Ooppera tarjoten myös maakunnan ihmisille mahdollisuuden kerran vuodessa kuulla ja nähdä tasokasta oopperakulttuuria. Juhlavuotensa kunniaksi Tampereen Ooppera on valinnut kappaleekseen Leevi Madetojan Pohjalaisia - kuten ensimmäisenä näytäntövuotenaan 1947. Mitään vuosikymmeniä vanhaa tulkintaa ei kuitenkaan helmikuussa 2017 Tampere-talon lavalla nähty.

Tapio Parkkinen on modernisoinut perinteistä ja vanhakantaista pohjalaistarinaa raskaalla kädellä. Itse en ole koskaan tykännyt teatteri-, operetti- tai oopperakappaleiden modernisoinneista, koska ne harvoin oikeasti tarjoavat mitään "parempaa" kuin alkuperäinen versio. Parkkisen Pohjalaisia-tulkintakin tuntui modernisoidulta vain modernisoinnin itsensä takia, ei siksi että se olisi tuonut tarinaan oikeasti uutta näkökulmaa. On hyvä muistaa, että alkuperäinen libretto on kirjoitettu 1920-luvulla ja tarina on sen maailmanajan näkökulmasta kirjoitettu ja sijoitettu siitä vielä noin 60 vuotta taaksepäin.

Joten miksi renki sitten kanniskeli lavalla moottorisahaa? Etenkin kun sillä ei tehty yhtään mitään. Entä miksi pohjalaismies Jussi ajeli näyttämöllä pari polkaisua nykyaikaisella fillarilla? Se ei ollut mitenkään tarpeellista eikä dramaturgisesti tuonut mitään lisäarvoa kohtaukseen.

Puvustus sentään oli pääsääntöisesti melko uskollista 1860-luvun pohjalaiselle tyylille, tosin sekin vain ensimmäisellä puoliajalla. Väliajan jälkeen kuulustelukohtauksessa vallesmanni oli puettu kuin nykyajan tv-dekkarien etsivät: mustat housut, valkoinen kauluspaita hihansuut käärittyinä ja nahkahihnoista koottu "aseliivi", jossa pyssy jää koteloon kainalon alle.

Lavastus oli hyvin pelkistetty, eräänlainen valkoinen putki tai "tynnyri". Sivuseinille sijoitetut ovet näyttivät siltä kuin lavastus olisi vasta luonnosvaiheessa ja ovet vielä hyvin keskeneräisiä. En tykännyt. Vanhat pohjalaistalot ja -pihapiirit olivat (ja ovat) hyvin omaleimaisia ja niistä olisi saanut rakennettua vaikka millaiset lavasteet, miljööt ja interiöörit. Sen sijaan lavastuksessakin oli menty modernisointi edellä.

Ilmeisesti putkimaisesta lavastuksesta johtuen etenkin sopraanojen laulusta ei välillä tahtonut kuulla mitään, vaan ääni jäi lavasteisiin ja peittyi lisäksi Tampere Filharmonian hienoon soitantaan. Onneksi oopperoissa on tapana heijastaa libreton sanat yleisölle. Niitä lukiessa pysyi kärryillä siitä mitä lavalla laulettiin. Sinänsä kaikki laulajat olivat perustyössään eli laulamisessa loistavia.

Eniten pohjalaista henkeä myös kehonkielellisesti löytyi Jussia esittäneestä kuopiolaisesta Ville Rusasesta. Hän oli ehdottomasti vahvin ja isoin roolissaan. Edes häjyjoukon johtajaa, Karjanmaan Köystiä esittänyt Waltteri Torikka ei yltänyt Rusasen tasolle, vaikka hänellä oli käsissään suurimman uhoojan rooli. Sen sijaan Torikka ja hänen häjynsä olivat ihmeellisen feminiinisesti keikailevia hienostelupoikia. Missä oli häjyjen isotteleva uho ja mahtailu? Kovalla ryminällä he toki lavalle ryntäsivät, mutta ryminä johtui lavasteseinien ovien rämähtämisestä näyttämön lattiaan, ei heidän omasta mahdistaan. Jopa heidän uholaulunsa jäi hyvin vaisuksi. " Ja enkä minä hurjan luontoni tähäre, päätäni alaha paina," Hurja luonto ei kyllä yltäny lavalle asti. Tai sieltä yleisöön asti.

Jyrki Anttila lauloi upeasti suutarin puukottaneena (tai tappaneena) ja teostaan vangittuna Anttina. Erityisesti mieleeni jäi hänen laulamansa rivit "nyt mua viedähän linnasta linnaan, kantaen kruunun kahlehia". 

Miesroolien ohi oli Parkkisen modernisoinnissa nostettu kuitenkin pohjalainen nainen. Vaikka muutoin en pitänyt esityksen modernisoinnissa käytetyistä keinoista, tämä oli mielestäni hieno juttu. Kerrankin naiset eivät jääneet isottelevien miesten varjoon vaan nousivat näyttävinä, vaativina ja vahvoina esiin, itsenäisinä ja myös itsepäisinä - aitoina pohjalaisnaisina. Juurevan Kaisan roolin esitti Päivi Nisula, hieman heitukkamaisena Liisa-piikana liihotteli Marjukka Tepponen ja vanki-Antin morsiamen Maijan osan lauloi tukevan turvallisesti Tiina-Maija Koskela. Tämä trio pärjäsi hienosti rooleissaan ohittaen esityksillään monet päärooleissa olleet miestähdet.

Tampereen Oopperan kuoroa on kehuttu vuodesta toiseen, niin kauan kuin muistan. Ja hienosti kuoro laulaakin! Vaikka en oikeasti ymmärrä mitään ooppera- tai klassisen musiikin yksityiskohdista ja teknisistä hienouksista, tällainen maallikkokin kuulee, kuinka upeasti kuoro soi. Madetojan Pohjalaisissa on vain harmillisen vähän kohtauksia, joissa kuoro pääsee todella osoittamaan osaamistaan. Sen sijaan kuoron rooliksi jäi monessa kohtaa ainoastaan näytellä tavallista kylänväkeä päähenkilöiden taustalla ja lavan reunoilla, kuin osana kulisseja. Kuoron oli kuitenkin hienosti valmentanut kuorokapellimestari Heikki Liimola.

Tampere Filharmoniaa johti kapellimestari Anna-Maria Helsing. Orkesteri hoiti oman tonttinsa niin hienosti, ettei siihen oikeastaan edes kiinnittänyt mitään huomiota koko esityksen aikana. Selvä merkki loistavasta onnistumisesta.

Viimeinen, jopa hätkähdyttävä, näyttämökuva oli se, kun kuorolaisille (kansalaisille) ilmestyivät punaiset ja valkoiset hihanauhat. Niillä luonnollisesti mainostettiin Tampereen Oopperan seuraavaa esitystä, vuoden 1918 sodasta kertovaa Veljeni vartijaa. Itse ajattelen hihamerkeillä halutun lisäksi viitata yksinkertaisesti siihen, mikä odottaisi muutamia historian vuosikymmeniä myöhemmin myös näitä näyttömän hahmoja ja heidän jälkeläisiään.

Loppuunmyydyn Tampere-talon ison salin yleisö antoi kohteliaat aplodit esiintyjille, mutta kukaan ei noussut seisomaan ja yllättävän vaisuilta aploditkin lopulta tuntuivat. Vaikka oopperasta jäi päällimmäiseksi tunne "no se oli ihan ok", niin viihdyin silti katsomossa ja olen tyytyväinen, että hankin liput esitykseen. Itse asiassa ostin liput jo viime vuoden huhtikuussa, koska ooppera on Tampereella harvinaista huvia ja kevättalven esitykset myydään vuodesta toiseen loppuun. Jos siis haluaa päästä katsomaan vuoden päästä ensi-iltansa saavaa Veljeni vartijaa, on liput ostettava jo nyt!

Ville Kaarnakari: Operaatio Para Bellum

Tällä kertaa olen tarttunut itselleni täysin vieraaseen kirjallisuuden lajiin eli sotaromaaniin. Toki Väinö Linnan Tuntematon sotilas on suomalaiseen yleissivistykseen kuuluen luettu, ja loistava teos se onkin millä tahansa mittapuulla, mutta muutoin genre on minulle vieras.

Ville Kaarnakarin Operaatio Para Bellum (2013, Tammi) on itsenäinen jatko-osa Kaarnakarin Operaatio-alkuiselle romaanisarjalle. Teos (OPB) sijoittuu jatkosodan loppuvaiheisiin ja syksyyn 1944. Suomi ja Neuvostoliitto solmivat rauhansopimuksen, mutta Suomea uhkaa silti miehittäminen. Saksalaiset masinoivat salassa Suomeen vastarintaliikettä ja samankaltaisissa puuhissa touhuavat myös muutamat Päämajan korkea-arvoiset upseerit, jotka kaiken muun operoimisen lisäksi organisoivat asekätkentää.

Samaan aikaan myös Yhdysvalloilla ja Ruotsilla on omat intressinsä käyttää Suomea omana nappulanaan maailmanpolitiikan pelilaudalla. Lisäksi tarinassa kuvataan mielenkiintoisesti Suomen sodan ajan tiedustelutoimintaa sekä kaukopartiomiesten tehtäviä itänaapurin joukkojen selustassa.

En olisi ikinä uskonut, kuinka jännittävä tuollainen sotaromaani voi olla! OPB imaisi täysin mukaansa ja sitä oli mahdotonta laskea käsistään ennen kuin oli päässyt trillerimäisen jännitysnäytelmän loppuun asti. Huh huh!

Monta kertaa kirjaa lukiessa tuli myös mieleen, etten tiennyt tällaisiakaan asioita Suomen historiasta. Olenkohan nukkunut koulun historian tunneilla? On kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka monet OPB:n henkilöhahmot ovat olleet todellisia ihmisiä, on kyseessä kuitenkin romaani eikä historiantutkimus tai tiedekirja. Ei kannata ottaa kaikkea täytenä faktana, vaan keskittyä viihtymään tarinan juonenkäänteissä. Onnekseni olen myös naimisissa historian opettajan kanssa, joten pääsin keskustelemaan kirjan sisällöstä ja siitä, mikä siinä on historiallisesti totta ja mikä keksittyä. Muutoin olisin jäänyt ihmettelemään joitakin romaanissa esitettyjä sotaan liittyviä seikkoja ja niiden todenperäisyyttä.

Operaatio Para Bellumia lukiessa ei voinut myöskään välttyä vertaamasta tuota syksyn 1944 maailmanpoliittista tilannetta nykyhetkeen. Suomi oli tuolloin eri maailmanvaltojen välisten suhteiden pelimerkkinä, mutta entäs nyt, tammikuussa 2017? Olemmeko jälleen Yhdysvaltojen ja Venäjän heittopussina? Entäpä maamme sisällä Suomea nakertavat tietyt poliittiset piirit? Toivotaan että historiasta opittaisiin edes joskus jotain.

Jos olette samanlaisia kuin minä, että sotaromaanit eivät kiinnosta, niin tarttukaa pikimmiten Ville Kaarnakarin Operaatio Para Bellumiin! Yllätytte varmasti.