Leevi Madetoja: Pohjalaisia, Tampere-talo 18.2.2017

Pohjalaisia on kolmas näkemäni ooppera - edellisistä oopperakerroista on 20 vuotta. Mielestäni oopperaa pidetään turhaan elitistisenä huvina. Itse näen sen yhtenä musiikkiteatterin lajityyppinä, joka on kuitenkin harmillisen harvojen saavutettavissa. Lippujen hinnat ovat todella suolaiset ja pääkaupunkiseudun ulkopuolella oopperaa on käytännössä hankalaa päästä näkemään.

Tästä syystä on hienoa, että Tampereella on jo 70 vuotta toiminut Tampereen Ooppera tarjoten myös maakunnan ihmisille mahdollisuuden kerran vuodessa kuulla ja nähdä tasokasta oopperakulttuuria. Juhlavuotensa kunniaksi Tampereen Ooppera on valinnut kappaleekseen Leevi Madetojan Pohjalaisia - kuten ensimmäisenä näytäntövuotenaan 1947. Mitään vuosikymmeniä vanhaa tulkintaa ei kuitenkaan helmikuussa 2017 Tampere-talon lavalla nähty.

Tapio Parkkinen on modernisoinut perinteistä ja vanhakantaista pohjalaistarinaa raskaalla kädellä. Itse en ole koskaan tykännyt teatteri-, operetti- tai oopperakappaleiden modernisoinneista, koska ne harvoin oikeasti tarjoavat mitään "parempaa" kuin alkuperäinen versio. Parkkisen Pohjalaisia-tulkintakin tuntui modernisoidulta vain modernisoinnin itsensä takia, ei siksi että se olisi tuonut tarinaan oikeasti uutta näkökulmaa. On hyvä muistaa, että alkuperäinen libretto on kirjoitettu 1920-luvulla ja tarina on sen maailmanajan näkökulmasta kirjoitettu ja sijoitettu siitä vielä noin 60 vuotta taaksepäin.

Joten miksi renki sitten kanniskeli lavalla moottorisahaa? Etenkin kun sillä ei tehty yhtään mitään. Entä miksi pohjalaismies Jussi ajeli näyttämöllä pari polkaisua nykyaikaisella fillarilla? Se ei ollut mitenkään tarpeellista eikä dramaturgisesti tuonut mitään lisäarvoa kohtaukseen.

Puvustus sentään oli pääsääntöisesti melko uskollista 1860-luvun pohjalaiselle tyylille, tosin sekin vain ensimmäisellä puoliajalla. Väliajan jälkeen kuulustelukohtauksessa vallesmanni oli puettu kuin nykyajan tv-dekkarien etsivät: mustat housut, valkoinen kauluspaita hihansuut käärittyinä ja nahkahihnoista koottu "aseliivi", jossa pyssy jää koteloon kainalon alle.

Lavastus oli hyvin pelkistetty, eräänlainen valkoinen putki tai "tynnyri". Sivuseinille sijoitetut ovet näyttivät siltä kuin lavastus olisi vasta luonnosvaiheessa ja ovet vielä hyvin keskeneräisiä. En tykännyt. Vanhat pohjalaistalot ja -pihapiirit olivat (ja ovat) hyvin omaleimaisia ja niistä olisi saanut rakennettua vaikka millaiset lavasteet, miljööt ja interiöörit. Sen sijaan lavastuksessakin oli menty modernisointi edellä.

Ilmeisesti putkimaisesta lavastuksesta johtuen etenkin sopraanojen laulusta ei välillä tahtonut kuulla mitään, vaan ääni jäi lavasteisiin ja peittyi lisäksi Tampere Filharmonian hienoon soitantaan. Onneksi oopperoissa on tapana heijastaa libreton sanat yleisölle. Niitä lukiessa pysyi kärryillä siitä mitä lavalla laulettiin. Sinänsä kaikki laulajat olivat perustyössään eli laulamisessa loistavia.

Eniten pohjalaista henkeä myös kehonkielellisesti löytyi Jussia esittäneestä kuopiolaisesta Ville Rusasesta. Hän oli ehdottomasti vahvin ja isoin roolissaan. Edes häjyjoukon johtajaa, Karjanmaan Köystiä esittänyt Waltteri Torikka ei yltänyt Rusasen tasolle, vaikka hänellä oli käsissään suurimman uhoojan rooli. Sen sijaan Torikka ja hänen häjynsä olivat ihmeellisen feminiinisesti keikailevia hienostelupoikia. Missä oli häjyjen isotteleva uho ja mahtailu? Kovalla ryminällä he toki lavalle ryntäsivät, mutta ryminä johtui lavasteseinien ovien rämähtämisestä näyttämön lattiaan, ei heidän omasta mahdistaan. Jopa heidän uholaulunsa jäi hyvin vaisuksi. " Ja enkä minä hurjan luontoni tähäre, päätäni alaha paina," Hurja luonto ei kyllä yltäny lavalle asti. Tai sieltä yleisöön asti.

Jyrki Anttila lauloi upeasti suutarin puukottaneena (tai tappaneena) ja teostaan vangittuna Anttina. Erityisesti mieleeni jäi hänen laulamansa rivit "nyt mua viedähän linnasta linnaan, kantaen kruunun kahlehia". 

Miesroolien ohi oli Parkkisen modernisoinnissa nostettu kuitenkin pohjalainen nainen. Vaikka muutoin en pitänyt esityksen modernisoinnissa käytetyistä keinoista, tämä oli mielestäni hieno juttu. Kerrankin naiset eivät jääneet isottelevien miesten varjoon vaan nousivat näyttävinä, vaativina ja vahvoina esiin, itsenäisinä ja myös itsepäisinä - aitoina pohjalaisnaisina. Juurevan Kaisan roolin esitti Päivi Nisula, hieman heitukkamaisena Liisa-piikana liihotteli Marjukka Tepponen ja vanki-Antin morsiamen Maijan osan lauloi tukevan turvallisesti Tiina-Maija Koskela. Tämä trio pärjäsi hienosti rooleissaan ohittaen esityksillään monet päärooleissa olleet miestähdet.

Tampereen Oopperan kuoroa on kehuttu vuodesta toiseen, niin kauan kuin muistan. Ja hienosti kuoro laulaakin! Vaikka en oikeasti ymmärrä mitään ooppera- tai klassisen musiikin yksityiskohdista ja teknisistä hienouksista, tällainen maallikkokin kuulee, kuinka upeasti kuoro soi. Madetojan Pohjalaisissa on vain harmillisen vähän kohtauksia, joissa kuoro pääsee todella osoittamaan osaamistaan. Sen sijaan kuoron rooliksi jäi monessa kohtaa ainoastaan näytellä tavallista kylänväkeä päähenkilöiden taustalla ja lavan reunoilla, kuin osana kulisseja. Kuoron oli kuitenkin hienosti valmentanut kuorokapellimestari Heikki Liimola.

Tampere Filharmoniaa johti kapellimestari Anna-Maria Helsing. Orkesteri hoiti oman tonttinsa niin hienosti, ettei siihen oikeastaan edes kiinnittänyt mitään huomiota koko esityksen aikana. Selvä merkki loistavasta onnistumisesta.

Viimeinen, jopa hätkähdyttävä, näyttämökuva oli se, kun kuorolaisille (kansalaisille) ilmestyivät punaiset ja valkoiset hihanauhat. Niillä luonnollisesti mainostettiin Tampereen Oopperan seuraavaa esitystä, vuoden 1918 sodasta kertovaa Veljeni vartijaa. Itse ajattelen hihamerkeillä halutun lisäksi viitata yksinkertaisesti siihen, mikä odottaisi muutamia historian vuosikymmeniä myöhemmin myös näitä näyttömän hahmoja ja heidän jälkeläisiään.

Loppuunmyydyn Tampere-talon ison salin yleisö antoi kohteliaat aplodit esiintyjille, mutta kukaan ei noussut seisomaan ja yllättävän vaisuilta aploditkin lopulta tuntuivat. Vaikka oopperasta jäi päällimmäiseksi tunne "no se oli ihan ok", niin viihdyin silti katsomossa ja olen tyytyväinen, että hankin liput esitykseen. Itse asiassa ostin liput jo viime vuoden huhtikuussa, koska ooppera on Tampereella harvinaista huvia ja kevättalven esitykset myydään vuodesta toiseen loppuun. Jos siis haluaa päästä katsomaan vuoden päästä ensi-iltansa saavaa Veljeni vartijaa, on liput ostettava jo nyt!

Ville Kaarnakari: Operaatio Para Bellum

Tällä kertaa olen tarttunut itselleni täysin vieraaseen kirjallisuuden lajiin eli sotaromaaniin. Toki Väinö Linnan Tuntematon sotilas on suomalaiseen yleissivistykseen kuuluen luettu, ja loistava teos se onkin millä tahansa mittapuulla, mutta muutoin genre on minulle vieras.

Ville Kaarnakarin Operaatio Para Bellum (2013, Tammi) on itsenäinen jatko-osa Kaarnakarin Operaatio-alkuiselle romaanisarjalle. Teos (OPB) sijoittuu jatkosodan loppuvaiheisiin ja syksyyn 1944. Suomi ja Neuvostoliitto solmivat rauhansopimuksen, mutta Suomea uhkaa silti miehittäminen. Saksalaiset masinoivat salassa Suomeen vastarintaliikettä ja samankaltaisissa puuhissa touhuavat myös muutamat Päämajan korkea-arvoiset upseerit, jotka kaiken muun operoimisen lisäksi organisoivat asekätkentää.

Samaan aikaan myös Yhdysvalloilla ja Ruotsilla on omat intressinsä käyttää Suomea omana nappulanaan maailmanpolitiikan pelilaudalla. Lisäksi tarinassa kuvataan mielenkiintoisesti Suomen sodan ajan tiedustelutoimintaa sekä kaukopartiomiesten tehtäviä itänaapurin joukkojen selustassa.

En olisi ikinä uskonut, kuinka jännittävä tuollainen sotaromaani voi olla! OPB imaisi täysin mukaansa ja sitä oli mahdotonta laskea käsistään ennen kuin oli päässyt trillerimäisen jännitysnäytelmän loppuun asti. Huh huh!

Monta kertaa kirjaa lukiessa tuli myös mieleen, etten tiennyt tällaisiakaan asioita Suomen historiasta. Olenkohan nukkunut koulun historian tunneilla? On kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka monet OPB:n henkilöhahmot ovat olleet todellisia ihmisiä, on kyseessä kuitenkin romaani eikä historiantutkimus tai tiedekirja. Ei kannata ottaa kaikkea täytenä faktana, vaan keskittyä viihtymään tarinan juonenkäänteissä. Onnekseni olen myös naimisissa historian opettajan kanssa, joten pääsin keskustelemaan kirjan sisällöstä ja siitä, mikä siinä on historiallisesti totta ja mikä keksittyä. Muutoin olisin jäänyt ihmettelemään joitakin romaanissa esitettyjä sotaan liittyviä seikkoja ja niiden todenperäisyyttä.

Operaatio Para Bellumia lukiessa ei voinut myöskään välttyä vertaamasta tuota syksyn 1944 maailmanpoliittista tilannetta nykyhetkeen. Suomi oli tuolloin eri maailmanvaltojen välisten suhteiden pelimerkkinä, mutta entäs nyt, tammikuussa 2017? Olemmeko jälleen Yhdysvaltojen ja Venäjän heittopussina? Entäpä maamme sisällä Suomea nakertavat tietyt poliittiset piirit? Toivotaan että historiasta opittaisiin edes joskus jotain.

Jos olette samanlaisia kuin minä, että sotaromaanit eivät kiinnosta, niin tarttukaa pikimmiten Ville Kaarnakarin Operaatio Para Bellumiin! Yllätytte varmasti.

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa

Kirjoitin tammikuussa 2016 tänne blogiin arvostelun Virpi Hämeen-Anttilan dekkarista Käärmeitten kesä. Tuolloin kirjoitin, että päähenkilö Karl Björkin omat elämänvaiheet ja ongelmat koukuttivat niin, että odotin jo seuraavaa osaa Björkin tarinaan. Nyt odotus sitten palkittiin! Tai oikeastaan viime jouluna, jolloin sain lahjaksi Hämeen-Anttilan dekkarisarjan uusimman osan Kuka kuolleista palaa (Otava, 2016).


Tässä kohtaa ehdotankin lukemaan yllä mainitsemani blogikirjoituksen vuoden takaa (linkki blogiin). Kuka kuolleista palaa -dekkarin kuvaukseen ja arvosteluun sopivat täsmälleen samat sanat kuin Käärmeitten kesän kritiikissä. Jälleen ihastutti tarkka ajankuva, hauskasti yhtä aikaa sekä kliseiset että mehevät eri hahmojen arkkityypit (työläispoika, aristokraattinen yritysjohtaja, alamaailman roistot, sivistyneistöperheen tytär, poliisikonstaapelit jne.) sekä erityisesti tarinan rikas kieli. Yleensä minua ärsyttää todella paljon suomen sanojen väärinkirjoitus, mutta Hämeen-Anttilan dekkarisarjassa "väärin kirjoitetut" sanat ovat harkittuja ja kirjan aikakautta mukavasti korostavia. Sanat "kolleega", "institutsiooni" ja "automobiili" tarjoilevat hauskasti 1920-luvun alun tunnelmia ja puhetapaa.


Kuka kuolleista palaa -tarinan varsinaisessa dekkariosuudessa Helsinkiä piinaa tuhopolttojen sarja, joista yhden palon yhteydessä löytyy tulipaloon kuollut henkilö. Ruumiin henkilöllisyydestä jää kuitenkin kytemään epäilys niin tapausta tutkivalle poliisille kuin Karl Björkille. Vaikka tarina sisältää monenlaista 20-luvun rikollisuutta ja jopa murhapolton, on dekkarin tuottama jännitys silti "pehmää" ja "mukavaa", ei kovaa ja raakaa kuten nykyaikaan sijoittuvissa jännäreissä usein tuppaa olemaan. Lisäksi kuvioihin vaikuttavat vahvasti tuon ajan yhteiskunnalliset seikat kuten kieltolaki.


Ja kuten alussa viittasin Björkin yksityiselämän koukuttaviin käänteisiin niin kyllä, Kuka kuolleista palaa antoi vastauksia päähenkilö Björkiin liittyviin seikkoihin, mutta jätti tietysti uusia kysymyksiä ilmaan. Ei auta kuin jälleen odottaa seuraavaa Virpi Hämeen-Anttilan Karl Björk -dekkaria...

Raija Oranen: Ackté!

Raija Orasen tuorein romaani Ackté! (Teos, 2016) on nimensä mukaisesti taiteilijaromaani ensimmäisestä suomalaisesta kansainvälisesti menestyneestä sopraanosta Aino Acktésta. Tarinassa minäkertoja Ackté kertoo elämänsä vaiheista toisaalta päiväkirjamaisesti ja toisaalta muistelmatyyliin.

Varsinaisesti tarina alkaa vuodesta 1894, jolloin 18-vuotias Aino matkustaa Pariisiin opiskelemaan laulamista tavoitteenaan kiinnitys primadonnaksi Pariisin Suureen Oopperaan. Selvää on, ettei matkustelu 120 vuotta sitten pitkin Eurooppaa ollut ihan yhtä yksinkertaista kuin nykyään. Aino oli kuitenkin aatelisesta, joskin vähävaraisesta, kulttuurikodista lähtöisin, joten lähtökohdat ulkomailla opiskeluun ja oopperatähteyden tavoitteluun olivat suotuisat.

En ole aikaisemmin kovin paljon pitänyt Orasen kirjoitustyylistä, mutta hänen historiallisten elämänkertaromaaniensa aiheet ovat poikkeuksetta olleet kiinnostavia. Tässä uusimmassa Ackté! -romaanissa kuitenkin myös kirjoitustyyli on miellyttävää eikä siinä lukiessa häiritse juuri mikään. Teksti etenee sujuvasti ja varsinaista tarinasisältöä tukien.

Oranen on selvästi nähnyt vaivaa perehtyessään todellisen Aino Acktén elämänvaiheisiin, kirjeenvaihtoon ja muihin Acktén teksteihin. Romaanissa todella kuuluu Acktén omien ajatusten ääni. Kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millaista naislaulajan elämä oli 1900-luvun taitteessa oopperaroolien ja muiden esiintymistilaisuuksien perässä juostessa pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa. Samalla kuitenkin pienet lapset oli jätettävä jopa vasta muutaman kuukauden ikäisinä kotiin hoitajien ja isoäitien kasvatettaviksi. Maailmalle oli mentävä, kun esiintymispalkkiot, maine ja kunnia sinne vetivät. Acktén omaa elämäntarinaa ja valintoja ymmärtää myös paremmin, jos on vähänkään perillä eri säveltäjistä ja oopperan klassikoista.

Aino Ackté liikkui monipuolisissa kulttuuripiireissä ja romaani luokin eläväisen, persoonallisen ja hauskan kuvan sen ajan hyvinkin itsetoisista ja -riittoisista taiteilijoista. Kirjan keskeisiä henkilöitä Acktén lisäksi ovat mm. Robert Kajanus, Oskar Merikanto, Jean Sibelius, Juhani Aho ja erityisesti Albert Edelfelt. 

Samoihin vuosiin ja vuosikymmeniin mahtuvat myös Suomea kohdanneet venäläistämistoimenpiteet, manifestit ja muut sortotoimet. Romaanissa seurataankin kulttuurielämän lisäksi Suomen itsenäistymishistorian vaiheita melko tarkasti, olihan Aino Ackté vuosikausia naimisissa poliittisesti merkittävässä roolissa toimineen senaattori Heikki Renvallin kanssa.

Raija Orasen teos on siten mukavaa luettavaa erityisesti kaikille niille, joita kiinnostavat Suomen kulttuurielämä ja kultakauden taiteilijat historiallisesti kuohuvien vuosikymmenten aikana 1890-luvulta pitkälle 1930-luvulle asti.

Vertailussa kaksi Topi Sorsakosken elämäkertaa

Vertailussa teokset Reijo Ikävalko: Topi Sorsakoski - Kulkukoira (2. uud. painos, 2011, Gummerus) ja Antti Arvaja & Tuomas Mustonen: Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin (2016, Johnny Kniga).

Molemmat teokset kertovat ähtäriläisen muusikon Pekka Tammilehdon (1952-2011) elämäntarinan. Suuri yleisö tuntee hänet paremmin nimellä Topi Sorsakoski ja muistanee hänet parhaiten Agents-yhtyeen solistina 1980-luvulta.

Molemmissa teoksissa kerrotaan pääpiirteissään samat tarinat, Viimeisessä kortissa toisinaan jopa sanasta sanaan samoin kuin Kulkukoirassa. Vaikka viittauksia Kulkukoiraan mainitaankin, tulee väkisinkin mietittyä sitä, missä menee plagioinnin ja kopioinnin raja.

Kummankin teoksen takakansitekstissä todetaan kirjan olevan elämäkerta. Kuitenkin tuore Viimeiseen korttiin muistuttaa enemmän muistelma- tai haastatteluteosta kuin elämäkertaa. Kun Kulkukoirassa Topi Sorsakosken tarina kerrotaan Ikävalkon kirjoittamana omana kerrontana, ovat Viimeisessä kortissa tekijät mielestäni ylittäneet aidan kulkemalla suoraan veräjästä: He ovat purkaneet haastattelunauhat sellaisenaan suoriksi lainauksiksi. Silloin ei tietenkään itse tarvitse miettiä, miten haastatteluista saamansa aineiston kirjoittaisi kerronnalliseksi tekstiksi, kunhan vain litteroi haastattelut auki ja liittää ne sellaisenaan teokseen, väleihin hieman omaa tekstiä siteeksi. Tällöin teksti ei myöskään ole yhtenäistä.

Kulkukoirassa sen sijaan teksti pysyy samassa tyylissä koko ajan ja sitä on todella helppo ja nopea lukea. Kulkukoirassa kerronta myös etenee loogisesti ja lukija pysyy koko ajan kärryillä, missä ajassa ja paikassa ollaan menossa. Toki myös Viimeisessä kortissa juttu etenee ajallisesti suunnilleen kronologisesti, mutta silti tapahtumien kulkua on hankala seurata. Monesti jää epäselväksi, milloin mitäkin on tapahtunut. Lisäksi Viimeisessä kortissa jutun aihe vaihtuu usein kesken kappaleen. Lukijan on todella vaikea pysyä perässä siitä, mitä tapahtuu, missä ja milloin.

Kummassakin teoksessa kuvataan monelle esiintyjälle tuttua julkisuusroolin varjossa elämistä, eräänlaista kaksoiselämää. Kun esiintymisen palo on kova, mutta henkilö itse on silti ujo, arka ja epävarma, on helppo luoda siviiliminän rinnalle rooli, jonka suojassa on "turvallista" koheltaa. Erityisesti Viimeinen kortti kuvaa tätä roolijakoa pitkään, tarkasti ja asiaa vahvasti painottaen, Kulkukoirassa asiaa lähinnä lyhyesti sivutaan. Tuntuu siltä, että asiasta on vasta viime vuosina uskallettu tai alettu puhua julkisuudessa enemmän: esiintyjien paineista, peloista ja epävarmuudesta. Tästä on Viimeiseen korttiin -kirjan lisäksi tänä vuonna puhunut myös mm. Pauli Mustajärvi uudessa muistelmateoksessaan Pate Ikurista (2016, Docendo). Pekka Tammilehdolle julkisuudessa esiintyvä persoona oli Topi Sorsakoski, Pauli Mustajärven julkisuudessa heiluva persoona on Pate. Tosin sekä Pekalla että Paulilla rooli-Topi ja rooli-Pate jäivät joskus päälle myös siviilissä, mikä luonnollisesti aiheutti monenlaisia ongelmia. Pauli taitaa toisinaan kamppailla kyseisen ongelman kanssa vieläkin.

Molemmissa teoksissa on mukana myös valokuvaliitteitä: Kulkukoirassa 3 liitettä, Viimeissä kortissa 2. Viimeisen kortin kuvat ovat tarkempia, koska kuvaliitteet on painettu kiiltäväpintaiselle paperille. Kuvat ovat kuitenkin pääsääntöisesti melko yksipuolisia eli suurin osa niistä on keikkakuvia 1980-2000 -luvuilta. Kulkukoirassa kuvaliitteet on painettu samalle paperimateriaalille kuin tekstisivutkin, joten kuvien laatu ei ole niin hyvä kuin Viimeisessä kortissa, mutta kuvia on paljon enemmän ja ne sisältävät useita otoksia Sorsakosken lapsuudesta, kotoa ja perhepiiristä. Lukijalle siis uutta kuvamateriaalia, jota ei lehtien palstoilta ole päässyt näkemään.

Viimeisestä kortista löytyy kirjan lopusta diskografia, lähdeluettelot ja pitkä nimilista kirjaan haastateltuja henkilöitä. Kulkukoirassa lähdeluetteloa, diskografiaa tai haastateltujen nimiä ei luetteloida. Viimeisen kortin henkilöluettelo kuitenkin pistää ihmettelemään, oliko heidän kaikkien haastattelemisensa aivan välttämätöntä. Monelta haastateltavalta on kirjassa vain yksi tai kaksi lainausta, joiden sisältö on yhtä tyhjän kanssa. Varmasti näyttää hienolta, kun nimilistassa on lueteltu useita viihdemaailman tähtiä, vaikka todellisuudessa heillä ei ole ollut juuri mitään tekemistä Pekka Tammilehdon/Topi Sorsakosken kanssa. Mitä lisäarvoa tarinaan tuo se, että Katri Helena tai Eino Grön kommentoi muutamalla virkkeellä olleensa joskus samassa konsertissa esiintymässä kuin missä Sorsakoskikin oli, muttei tunne miestä sen paremmin? Siis mitä ihmettä? Entä sitten?

Hiljattain julkaistussa Viimeisessä kortissa on haastateltu myös jo historiaan jääneen Hotelli Tampereen kuuluisan Leena ja Pekka -ravintolan, eli tuttavallisemmin Aulabaarin, ravintolapäällikköä Lea Parviaista. Parviainen seurasi uransa aikana muusikoiden ja muiden julkkisten oleskelua Aulabaarissa ja huolehti monesti myös heidän ravinnonsaannistaan, siis muustakin kuin nestemäisestä. Toisaalta Parviainen ei Viimeisessä kortissa kerro kuitenkaan juuri mitään sellaista uutta, mitä ei olisi jo kertonut Ilpo Rantasen teoksessa Vuonna 85 - Manserockin lyhyt oppimäärä (2012, Siltala).

Viimeiseen korttiin on myös saatu harvinainen haastattelu Pekka Tammilehdon Heli-vaimolta, joka ei muutoin ole koskaan ollut julkisuudessa.  Omien sanojensa mukaan tämä on myös viimeinen kerta, kun hän kommentoi julkisuudessa suhdettaan Pekkaan.

Loppupuolella Viimeistä korttia käydään todella yksityiskohtaisesti läpi Pekka Tammilehdon sairastuminen keuhkosyöpään ja viimeisten elinviikkojen vaiheet sekä Topi Sorsakosken viimeiseksi jääneen levytyksen tekoprosessi. Tammilehto kuoli elokuussa 2011. Ikävalkon Kulkukoira on alun perin julkaistu jo 2002 ja lukemaani 2. uudistettuun painokseen on loppuun lisätty muutaman sivun lyhyt kuvaus Pekka Tammilehdon/Topi Sorsakosken elämäntaipaleen viimeisistä vaiheista.

Kumpaa kirjaa sitten suosittelisin? Vaikea sanoa. Kummassakin kirjassa on ansionsa ja puutteensa. Jos arvostaa hyvin kirjoitettua suomen kieltä, suosittelen ehdottomasti Ikävalkon Kulkukoiraa. Toisaalta sitten jos on kiinnostunut laajemmin muusikoiden kohellusmuistelmista menneiden vuosikymmenien keikkamaailmasta, niin siinä tapauksessa tuore Arvajan ja Mustosen Viimeiseen korttiin on viihdyttävämpi. Kuten jo alussa totesin, kummastakin teoksesta käy kuitenkin pääpiirteissään ilmi samat Tammilehdon/Sorsakosken elämänvaiheet ja tapahtumat. Jos lukija valitsee Viimeiseen korttiin, suosittelen ehdottomasti kirjan lukemisen jälkeen kuuntelemaan Topi Sorsakosken viimeiseksi jääneen, postuumisti julkaistun levyn Tummansininen sävel. Jos ei ehdi kuunnella koko levyä, kannattaa kuunnella ainakin kappale Viimeiseen korttiin. Kylmät väreet, surumielisyys, lämpö.

Pedro Almodóvarin elokuva Julieta

Pedro Almodóvarin uusin elokuva Julieta (2016) on täysin erilainen kuin ohjaajalegendan aikaisempi tuotanto. Elokuvan henkilögalleriasta puuttuvat kaikki Almodóvarin filmien vakiohahmot; mukana ei ole yhtään nunnaa, narkkaria, homoa, lesboa, transvestiittia, elokuvaohjaajaa tai epätoivoista näyttelijää. Myös kaikki vakionäyttelijät puuttuvat. 

Yleensä Almodóvarin elokuvissa on totuttu väreihin, meteliin, säätämiseen ja häröilyyn eli kaikkiaan railakkaaseen elämään. Sen sijaan Julieta on yllättävän "tavallinen" draamaelokuva. Kerronta on tasaisen rauhallista ja värimaailma hillityn harmaata. Ehkä Pedro on tullut vanhaksi?

Tarina itsessään on täynnä ahdistavaa surua ja tragiikkaa, mitkä ilmaistaan niin ikään värittömästi mutta silti vahvasti. Julietan pääosassa on Julieta, yli viisikymppinen äiti, joka ei ole nähnyt tytärtään vuosiin. Tytär Antía on jättänyt äitinsä ja kotinsa täytettyään 18 eikä tämän jälkeen ole ottanut yhteyttä äitiinsä. Julieta on epätoivoisesti etsinyt tytärtään jo vuosia ja elokuvan kuluessa palaa muistoissaan nuoruuteensa ja Antían lapsuuteen.

Kaiken kaikkiaan Julieta on taitavasti rakennettu kokonaisuus äidin ja tyttären elämästä, jonka kulissit piilottavat jännitteitä ja ahdistusta. Silti elokuva ei ole lainkaan ahdistava, vaan Julietan tarinaa seuraa kiinnostuneena ja myötäeläen. Perinteistä Almodóvar-tyyliä odottaneet sen sijaan joutuvat pettymään elokuvan kerronnan ja visuaalisuuden persoonattomuuteen.

Näin ollen elokuvassa ei ole yhtään todella mieleenpainuvaa kohtausta, kuten vaikkapa loistavassa Volver-elokuvassa vuodelta 2006. Ehkä lähimmäksi näyttävää ja värikästä kohtausta Julietassa päästään junakohtauksessa, jossa Julieta on puettu ja stailattu maukkaasti 1980-luvun tyyliin.

Ystäväni, joka ei ollut aikaisemmin nähnyt yhtään Almodóvarin elokuvaa, tykkäsi Julietasta todella paljon. Elokuvan tunnelma vei hänet täysin mukanaan. Pedro Almodóvarin perustyyliä vieroksuvien kannattaa siten huoletta tarttua tähän elokuvaan.

Tampereen Komediateatterin Reinikainen sekä Viikinsaaren kesäteatterin Albatrossi ja Heiskanen

Tampereen Teatterikesä on käynnissä ja kesäteatterikausi päättymässä. Nyt on siis aika laittaa pakettiin kokemuksia ja elämyksiä parista Tampereella kesän 2016 kuluessa esitetystä kappaleesta. Komediateatterin ohjelmistoon kuuluva Reinikainen nähdään viimeisen kerran tänä viikonloppuna, mutta Viikinsaaren kesäteatterin ohjelmakalenterissa Albatrossi ja Heiskanen pysyy vielä viikon verran, joten nopeat ehtinevät vielä saariteatterin katsomoon.

* * *

Tampereen Komediateatterin Reinikainen-esityksen kävin katsomassa 18.6.2016.

Viime vuonna Komediateatterin kesäohjelmisto sisälsi toisinnon legendaarisesta 1970-luvun tv-sarjasta Tankki täyteen. Kyläpoliisi Artturi Sakari Reinikainen oli aikoinaan kyseisen sarjan yksi suosituimmista hahmoista, minkä ansiosta hän sai oman spin off -sarjansa televisioon, Reinikaisen. Luonnollisesti myös Komediateatterissa viime kesän Tankki täyteen -näytelmää seurasi tänä kesänä Reinikainen. Nostalgia ja vanhat tv:n suosikkisarjat ovatkin yleensä teattereille varmoja yleisömagneetteja.

Pääosassa Komediateatterin Reinikaisena nähtiin viime kesän tavoin ilmiömäinen Risto Korhonen. Hän on sisäistänyt Tenho Saurénin tv-Reinikaisen rehvakkaan esiintymistyylin täydellisesti identtistä puherytmiä myöten.

Myös Esko Roine on aina yhtä loistava roolissa kuin roolissa. Moni muistaa hänet alkuperäisestä tv:n Reinikainen-sarjasta ammattitaidottomana ylikomisario Rautakalliona, jonka tunnettua fraasia "eihän sitä muuten ylikomisarioksi pääsisikään" odotettiin innokkaasti myös teatteriyleisössä. Yleisön odotus palkittiin kuitenkin liiankin nopeasti, koska Roine lausui kyseiset sanat lähes heti kun hänen Rautakallion hahmonsa saapui ensimmäisen kerran lavalle. Mielestäni yleisöä olisi pitänyt kiusoitella ja antaa odottaa fraasia hieman pidempään, jotta "palkinto" olisi tuntunut vielä hauskemmalta. Tämän jälkeen Roine sitten joutuikin toistelemaan fraasia niin usein, että kyseiset vuorosanat menettivät tehonsa. Olisi riittänyt, että fraasi olisi kuultu toistamiseen vain esityksen loppupuolella yhdistäen Rautakallion roolin alun ja lopun.

Reinikaisen lavastus oli onnistunut ja erityisen hauska ja kekseliäs oli juuri ylikomisario Rautakallion työhuoneen ilmestyminen lavalle. Muutamissa kohtauksissa Rautakallion hahmolla ei ollut vuorosanoja käytännössä lainkaan, mutta Esko Roine jaksaa silti aina naurattaa pelkästään olemalla lavalla. Siihen ei puhetta tarvita, kun näyttelijä itse on niin taitava työssään. Näissä kohtauksissa myös musiikki korosti tilanteiden hauskuutta. Koska näytäntökausi on jo päättymässä, voinen jo paljastaa, että Rautakallion osuudet alkoivat aina Poliisiopisto-elokuvien tunnusmusiikilla.

Esko Roineen tavoin myös Aimo Räsänen on aina teatterin lavalla kuin kotonaan. Reinikaisessa Räsänen nähtiin vanhempi konstaapeli Hautamäen roolissa. Tai en tiedä voiko Räsäsen kohdalla ylipäänsä puhua rooleista, koska hän on aina niin luonteva esittämissään henkilöhahmoissa; toisin sanoen hän ei koskaan tunnu esittävän tai näyttelevän vaan hän on kyseinen hahmo.

Muista ensemblen näyttelijöistä on mainittava vielä Mika Honkanen, joka on todella loistava esittämään krapulatärinäistä henkilöä. Tästä nähtiin uskomaton roolisuoritus myös muutamia vuosia sitten Tampereen Työväen Teatterin Vuonna 85 -musikaalissa. Honkasen edesmennyt isä Kalevi Honkanen näytteli Reinikaisen tv-sarjass asamaa konstaapelihahmoa kuin Mika nyt Komediateatterissa. Näyttelijäntaidot periytyvät selvästi isältä pojalle.

Myös Jyrki Mänttäri on monipuolinen ja lahjakas näyttelijä, mutta Reinikaisessa hänen kreikkalaistarjoilijastaan oli luotu zorpasmaisesti tanssahteleva, sketsiviihdetyylinen hassutteluhahmo. Yleisöä hupaisasti koikkelehtiva tarjoilija tuntui kuitenkin naurattavan kovasti. Mänttärin tarjoilija olisi silti istunut paremmin kokonaisuuteen hieman hillitympänä hahmona. Hienovaraisempi huumori toimii myös kesäteatterissa ja tähän teatterien soisi luottavan vahvemmin, vaikka kyseessä olisikin komedia tai farssi.

* * *

Viikinsaaren kesäteatterin Albatrossi ja Heiskanen -esityksen kävin katsomassa 16.7.2016.

Jukka Virtasen käsikirjoittama, Junnu Vainion klassikkoiskelmiä sisältänyt esitys veti paljon hieman iäkkäämpää yleisöä katsomoon. Keski-ikä oli arvatenkin 60-70 vuoden korvilla.

Esityksen oli määrä alkaa kello 15.30 ja kaksi teatterilaivaa lähti viemään yleisöä saareen Tampereen Laukontorilta. Laivojen lastaaminen vei yllättävän paljon aikaa ja lähdöt viivästyivät siten, että ensimmäinen laiva ehti saareen vasta samaan aikaan kuin esityksen olisi pitänyt alkaa, ja toinen laiva vartin myöhässä. Lisäaikaa vei huonojalkaisten ikäihmisten kävely saaren laivalaiturilta puolen kilometrin verran saaren sisäosassa sijaitsevalle teatterille. Siten esitys pääsi alkamaan noin 20 minuuttia myöhässä. Ensimmäiseksi saapuneella laivalla tullut yleisö siis istui katsomossa odottamassa, että toinen laiva yleisöineen pääsisi perille.

Esitys itsessään oli käsittämättömän huono. Junnu Vainion musiikki on tietysti loistavaa; yhtaikaa koskettavaa, hauskaa ja elämänmakuista. Näytelmässä kappaleet tuntuivat kuitenkin tulevan täysin satunnaisessa järjestyksessä ilman mitään logiikkaa. Niiden esitysjärjestys ei mitenkään tukenut tarinan etenemistä tai luoneet edes jotenkin järjellistä kokonaisuutta.

Lahjakkaista näyttelijöistä esityksen huonous ei kuitenkaan voinut johtua. Lavalla nähtiin Eppu Salminen, Jarkko Tiainen, Anneli Ranta, Turkka Mastomäki, Saara Lehtonen ja Birgitta Putkonen. Erityisesti itselleni uusi näyttelijä Saara Lehtonen oli ilahduttava tuttavuus, iloisen oloinen ja kokonaisvaltaisesti taitavan tuntuinen esiintyjä.

Kehyskertomuksena musiikkinäytelmässä hääräsi teatteriporukka, joka harjoitteli näytelmää runoilijan (Jarkko Tiainen) 50-vuotissyntymäpäivistä, joille odotettiin myös runoilijan lapsuudenystävää, nuorena Ruotsiin lähtenyttä Heiskasta (Eppu Salminen). Kehyskertomus suhteessa esityksen sisältäneisiin Junnu Vainion biiseihin ei rakentanut mitään yhtenäistä kokonaisuutta tai luonut edes "vuoropuhelua" kappaleiden kanssa. Sen sijaan näyttelijät heiluivat välillä lavalla kuin vanhan Pulttibois-tv-sarjan sketsihahmot. Ei naurattanut.

Esityksen lopuksi Eppu Salmisen laulama, Jukka Virtasen uudelleen sanoittama, klassikkokappale Albatrossi oli hyvin koskettava ja musiikkinäytelmän itseoikeutettu kohokohta. Esitys olisi ehdottomasti pitänyt päättää siihen. Sen sijaan taputusten jälkeen tulleessa encoressa näyttelijät yrittivät saada yleisön laulamaan mukanaan Käyn ahon laitaa -kappaletta. Jälleen kappale, joka ei esityksessä liittynyt mitenkään mihinkään. Tilanne vesitti kokonaan sen hienon tunnelman, jonka Albatrossi oli onnistunut luomaan.

Albatrossi ja Heiskasen oli ohjannut Matti Kuikkaniemi ja käsikirjoitus oli tosiaan Jukka Virtasen. Sekä Kuikkaniemi että Virtanen ovat molemmat ansioituneita taiteilijoita omilla aloillaan. On vaikea uskoa, että Virtanen olisi voinut kirjoittaa niin huonon käsikirjoituksen tai Kuikkaniemi ohjata reippaasti ali riman.

Oma farssinsa muodostui vielä paluumatkasta Viikinsaaresta Laukontorille. Ennen esitystä yleisölle kerrottiin, että laivat odottavat laiturilla takuuvarmasti kaikkia teatterikatsomosta tulevia. Tästä huolimatta osa yleisöstä lähti katsomosta juoksemaan laitureille esityksen loppuvaiheiden ollessa vielä käynnissä. Samanlaista käsittämättömän huonoa, suorastaan törkeää, käytöstä yleisö osoitti puoliajan lähestyessä. Silloinkin osa yleisöstä lähti rynnimään katsomosta pois vaikka esitys oli vielä menossa. Puoliajan kesto oli kuitenkin puoli tuntia, joten siinä ajassa kaikki varmasti olisivat muutenkin ehtineet kahvitella ja käydä vessassa.

Kesken loppukohtauksen lähtenyt yleisö taisi kuitenkin tietää yhden laivoihin liittyvän ongelman: vaikka laivat todellakin odottivat, että kaikki ehtivät laiturille, koko yleisö ei kuitenkaan mahtunut kahteen laivaan. Osa joutui jäämään saareen odottamaan seuraavaa Viikinsaaren reittiaikataulun mukaista laivaa, johon en onneksi ollut kuin reilun vartin odotus (Viikinsaaresta lähtee reittiaikataulun mukaisesti laivat tunnin välein).

Toivottavasti näihin teatterilaivojen ongelmiin saadaan helpotusta ensi kesänä. Esimerkiksi teatterilaivan lähteminen Laukontorilta puoli tuntia ennen esityksen alkua ei riitä, koska lähtö kuitenkin viivästyy hitaan lastaamisen vuoksi. Laivojen tulisi lähteä ainakin 45 minuuttia ennen esityksen alkua.

Viikinsaaren kesäteatterin katsomosta suosittelen ottamaan paikat viimeiseltä riviltä, sillä se on ainoa rivi, jossa on selkänoja. Huonojalkaisten kannattaisi ottaa paikat ensimmäisiltä riveiltä, sillä kiipeäminen ylemmille riveille voi olla hankalaa. Muutoin katsomo on oikein toimiva, katto suojaa sateelta ja auringonpaahteelta ja myös viimeiseltä riviltä näkyvyys on loistava. Ja kesäinen Viikinsaari itsessään on hyvin kaunis ja mukava paikka.