Elokuva: Ikitie (ensi-illassa 15.9.2017)

Antti Tuurin romaaniin pohjautuva elokuva Ikitie alkaa siitä, kun kauhavalainen Jussi Ketola muilutetaan Neuvostoliittoon kesällä 1931. Heti ensimmäisen kohtauksen vihjaus Lapuanliikkeen uhasta on hienosti toteutettu: pienieleisesti mutta tehokkaasti. Ketola löytää itsensä Petroskoista ja pian vielä idempää Karjalasta, työläisten unelmakolhoosia rakentamasta.

Työläisten paratiisia saapui aikoinaan Karjalaan rakentamaan tuhansia paremmasta elämästä haaveilevia amerikkalaisia, pääasiassa amerikansuomalaisia. Toisin kuin vapaaehtoisesti onneaan etsimään saapuneet jenkit, Ketola on unelmakolhoosissa vastoin tahtoaan. Kaiken lisäksi Neuvostoliiton kommunistinen puolue pitää Ketolaa Lännen vakoojana. Tosin samat epäilykset kääntyvät pian myös kolhoosia rakentavien jenkkien niskaan. Stalinin 30-luvun vainot olivat päättömiä ja kohdistuivat sattumanvaraisesti keneen tahansa.

Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat huippuluokkaa, on kyseessä sitten virolaiset lapsinäyttelijät, Tanskan ykkösnimi Sidse Babett Knudsen tai pääosan Tommi Korpela, jolta tämä on paras näkemäni roolisuoritus ikinä. Myös Ville Virtanen sopii loistavasti sympaattisen kolhoosinjohtajan stetsoniin ja saappaisiin. Yksi Ikitien ehdottomista ykkösluokan onnistujista on kuitenkin aina yhtä hurmaava Hannu-Pekka Björkman. Hän tekee leffan pahiksesta, puolueen julmasta käsikassarasta kansankomissaari Kallosesta todella muikean hahmon. Tyyppi onnistuu yllättämään monta kertaa tarinan edetessä.

Olen aina pitänyt AJ Annilan ohjauksista ja myös tässä hän onnistuu nappiin. Samoin valo- ja äänisuunnittelua on pakko ylistää! Ne ovat todella laadukasta työtä ja tukevat tarinaa ja kuvaa täydellisesti.

Ikitie on karmaiseva luku 1900-luvun (lähi)historiaa, joka jää ajatuksiin pyörimään. Se on kuin sisarteos Sofi Oksasen Puhdistukselle. Kumpaakin tarinaa on pakko käsitellä mielessään vielä pitkään, koska niiden julmuutta on vaikea ymmärtää.

Elokuva saa ensi-iltansa huomenna perjantaina 15.9.2017 ja kuuluu Suomi 100 -juhlavuoden viralliseen ohjelmistoon.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Minulla oli pieniä ennakkoluuloja Veera Niemisen Avioliittosimulaattoria (Tammi, 2013) kohtaan, koska en yleensä lue tämän tyylisiä tarinoita. Koska satuin saamaan kirjan hyvin edullisesti pokkarina, niin nappasin sen mukaani lomalukemiseksi.

Ja kuinka väärässä olinkaan ennakkoluuloineni! Olin kuin kirjan päähenkilöt, itäsuomalainen opiskelijatyttö ja varsinaissuomalaiset maajussit toisiaan kohtaan. Niemisen juoni-idea ja kieli ovat kertakaikkisen hauskoja! Tirskuin lentokoneessa ääneen kirjaa lukiessani ja välillä oli pakko vilkuilla tuijottavatko muut matkustajat yksin ääneen nauravaa naisihmistä. (Kukaan ei tuijottanut.)

Tarinassa karjalainen Aino ja varsinaissuomalainen maajussi Jussi salamarakastuvat toisiinsa kesän kynnyksellä ja Aino päättää saman tien muuttaa testimielessä asumaan Jussin maatilalle. Kuten kirjassa osuvasti määritellään, ”suunnitelma on kuin yhdistelmä Maajussille Morsianta, Unelmien poikamiestä ja Leidejä Landella”, mutta siis ehdottomasti positiivisessa mielessä.

Jussin kanssa samalla tilalla asuvat myös hänen vähäpuheiset isänsä, setänsä ja pikkuveljensä. Kun karjalainen ja varsinaissuomalainen kulttuuri, luonteenlaatu ja murre kohtaavat, tilannekomiikka on hykerryttävää. Ja vaikka itse olen lähinnä eteläpohjalais-hämäläinen, huomasin välillä helpostikin samaistuvani itäsuomalaiseen Ainoon: tiedän millaista on tulla miniäksi sukuun, jossa tavat ovat erilaiset kuin omassa suvussa.

Veera Niemisen kieli on helppoa ja tarina hauskaa ja kevyttä kesälukemista. Voin suositella sitä kaikille - etenkin niille jotka ovat joskus olleet tuoreessa parisuhteessa yrittäen samalla sovitella kahden eri suvun tapoja yhteen.

Mielenkiintoista nähdä, jatkaako Veera Nieminen kirjallista uraansa myös tulevaisuudessa ja missä tyylilajissa. Saako Jussin ja Ainon tarina jatkoa?

Kristiina Vuori: Filippa

Kristiina Vuori on jo usealla romaanillaan lunastanut paikkansa eturivin historiallisten tarinoiden taitajana. Tällä kertaa hän on tarttunut kuuluisan 1500-luvun ylimyksen Klaus Flemingin siskon Filippa Flemingin vaiheisiin.

Filippaan (Tammi, 2017) sopii lähes sanasta sanaan arvioni, jonka kirjoitin vuosi sitten Vuoren romaanista Kaarnatuuli (Tammi, 2016). Tuo blogiteksti kannattaa käydä lukemassa täältä.

Jälleen kerran Vuoren teksti on vahvaa, sujuvaa, helppolukuista ja viihdyttävää. Historialliset yksityiskohdat ovat tarkkaa työtä ja asiat kuvataan elävästi ja aidosti. Lisäksi pidän siitä, että itsenäisessä yksittäisessä romaanissa viitataan myös kirjailijan edelliseen teokseen: Filippan tekstissä vilahtaa Kaarnatuulen päähenkilö Valpuri Innamaa, kuin myös Valpurin Kaarnatuulessa hyvin pieneen rooliin jäänyt puoliso Henrik Innamaa.

Kuten tämän lajityypin kirjallisuudessa kuuluu, mukana on suuria tunteita, kiihkeää rakkautta ja julmia valtataisteluita. Filippan tarinan ydin liittyy Flemingin sisarusten Klausin ja Filippan keskinäisiin väleihin. Ydin on täysin kirjailijan omaa kuvitelmaa, mikä selviää kirjan lopussa, jossa Vuori kertoo romaanin henkilöistä ja tarinan taustoista. Itse koin juonen ydinosan hyvin epämiellyttävänä ja epäuskottavana, mutta se ei silti vähennä Filippan muita ansioita: Siinä ovat kaikki osaset paikoillaan juuri niin kuin keskiaikaan sijoittavassa romaanissa kuuluukin olla.

Kirjan lopussa oleva sanasto on aina ilahduttava lisä. Vaikka monet sanat kuten uksi tai orpana olisivatkin jo entuudestaan tuttuja, on sanastossa aina mukana itselle myös uusia ”vanhan suomen” sanoja, jotka selventävät tarinan tekstiä.

Sanaston lisäksi toivoisin loppuun myös lähdeluetteloa ainakin merkittävimmistä ja tärkeimmistä lähteistä, joita kirjailija on käyttänyt romaaninsa taustatyössä. Esimerkiksi juuri Kristiina Vuoren romaaneissa henkilöistä ja heidän maailmastaan on kirjoitettu niin kiinnostavasti, että tarinan taustalla oleviin todellisiin historiallisiin henkilöihin haluaisi perehtyä myös lisää. Tässä pääsisi helpoiten alkuun lähdeluettelon avulla. 

Pyynikin kesäteatteri: Niskavuoren nuori emäntä 14.7.2017

Pyynikin kesäteatterin tämän vuoden projekti perinteikkäästä Niskavuoren nuoresta emännästä musikaaliversiona sai minut sekä ihmettelemään että ihastelemaan. Esitys on tyylillisesti hyvin epätasainen monilla eri osa-alueilla.

Heti alkukohtauksesta muodostuu ihmeelliset karnevaalit Niskavuoren salissa, jossa kaikki piiat ja rengit ovat mukana riehumassa. Välillä musikaali muistuttaa suorastaan puskafarssia, vaikka heti seuraava kohtaus olisi vakavaa, perinteikkäämpää Niskavuorta.

Puvustuksessa on mukana kaikenlaisia tyylejä 200 vuoden aikajanalta. Esimerkiksi Sari Havaksen vanha emäntä on kuin goottimummo Kustaa III:n hovista. Maria Peren Loviisa ja Petra Karjalaisen Heta on puettu jossain määrin tyyliteltyihin 1880-luvun asuihin, kun taas tanssijoiden rengit ja piiat ovat suoraan 50-luvulta. Ronja Alatalon Kustaavalla on lyhyen mekkonsa alla 2000-luvun caprit. Jos niiden tarkoitus on markkeerata mamelukkeja, niin miksi ei sitten ole oikeasti laitettu hänelle mamelukkeja? Välillä muutamista rooliasuista tuli mieleen jopa jonkinlainen ruotsalainen, 70-lukulainen tv-komedia.

Kuten mieheni totesi, hän pitäisi Kummelin ja Niskavuoren erillään, ja olen tästä samaa mieltä. Miksi jotkin roolit, vaatetukset ja kohtaukset pitää vetää niin yli? Sari Havaksen Juse-muoristakin on tehty aivan käsittämätön farssihahmo.

Minua häiritsi myös se, että rengit ja piiat eivät varsinkaan alussa meinaa erottua isäntäväestä. Etenkin Niskavuoren isännän Juhanin veljeä Anttia luulin aluksi yhdeksi rengeistä. Vielä teatterikoulussa opiskeleva Olli Riipinen on kyllä muutoin hyvä Antin roolissa, vaikka visuaalisesti hän ei uskottava 1880-lukulaisen maatalon isännän veli olekaan.

Lavastuksessa Niskavuoren talon koristelu tuo mieleen Karjalan. Miksi hämäläinen maatalo on koristeltu karjalalaisittain? En käsitä. Bändi Saaga Ensemble on sijoitettu aitan terassille hieman piiloon katoksen alle. Kaikin puolin onnistunut ratkaisu. 

Bändi on taitava, mutta kuitenkin taustaa, joten on hyvä ettei se ole näkyvämmin viemässä huomiota muulta esitykseltä. Ylipäänsä musiikki on kiinnostavaa, vahvaa kansanmusiikkia. Pääsääntöisesti. Yhdessä kohtauksessa musiikki muuttuu popiksi, mikä ei sovi yhtään kokonaisuuteen.

Jos kuitenkin miettii sitä, mitä lisäarvoa musiikki tuo Niskavuori-näytelmään, eli että aiheesta tehdään musikaali, niin mielestäni tyylilaji on tässä tapauksessa kyllä päälle liimattu, vaikka kansanmusiikki joissain kohdissa tarinaan sopiikin. Muutama sävelkulku ja teema jäävät jopa päähän soimaan vielä esityksen jälkeenkin.

Petra Karjalaisen Heta on upea, mutta samalla omituinen. Heta on visuaalisesti todella näyttävä, alussa suorastaan pelottava, hyvin vaikuttava hahmo. Itselleni tuli mieleen jopa Tuonelan virran vartija tai muu vastaava. Karjalainen tuo esiin Hetan moniulotteisuuden eikä ainoastaan kovaa kuorta. Hyvin koskettava kohtaus on se, jossa Heta itkee kuollutta äitiään. Samalla Hetasta on kuitenkin tehty ihmeellinen kikatteleva pimu.

Loviisana nähdään itselleni uusi tuttavuus Maria Pere. Kertakaikkisen upea! Jestas! Hän tekee todella huiman kasvukaaren nuoresta onnellisesta vaimosta tiukaksi ison maatalon emännäksi. Myös Loviisan vaatetus ja kampaus sekä niiden muuttuminen esityksen edetessä tukevat roolihahmon kasvamista ja kovettumista Niskavuoren hallitsijaksi. Myös Peren artikulointi on mannaa korville. Aivan ihanaa, miten hän lausuu ja painottaa sanoja ja rytmittää puhetta. Mykistävän vahva suoritus.

Elina Keinosen Malviina jää täysin Loviisan jalkoihin. Toki hän on ”ihan nätti” ja ”ihan kiva”, mutta ei ollenkaan niin mielenkiintoinen hahmo kuin Peren tulkitsema Loviisa.

Mikko Nousiainen näyttelee Juhania, mutta jää vahvan Loviisan statistiksi. Nousiainen ei myöskään ole laulajana vahvimmillaan, mutta toisaalta lauluosuuksia Juhanin rooli sisältää lopulta hyvin vähän.

Lukiolainen Ronja Alatalo on luonnonlahjakkuus, hänestä kuullaan vielä tulevien vuosien esiintymislavoilla. Alatalon Kustaava on kuin ammattinäyttelijän tekemä. Todella hieno suoritus.

Myös Puntti Valtonen on aina yhtä loistava. Hän tekee sopivan hauskasti roolin Loviisan rikkaana isänä, mutta kuitenkin samaan aikaan jalat maassa olevana talollisena.

Mukavaa oli nähdä myös Jani Rasimus livenä. Tanssijat ovat kaikin puolin taitavia ja monipuolisia.

Ehdottomasti väkevin kohtaus on se, kun Loviisa ajaa Malviinan pois Niskavuorelta. Ensimmäisen puoliajan tulisi ilman muuta päättyä tähän. Sen sijaan ennen väliaikaa nähdään vielä outo tilanne, jossa kaikki esityksen naiset tulevat valkoisissa alushameissaan ja yöpaidoissaan hyrisemään musiikin teemaa, osa kiljuu ja heiluu. En ymmärtänyt tämän kohtauksen tarpeellisuutta.

Kuitenkin, vaikka esitys on epätasainen, se saa muutamassa kohdassa elämään vahvasti mukana, erityisesti Loviisan kohtalossa. Sekä kohtauksessa, jossa Loviisan isä lohduttaa ja tukee tytärtään, että aivan loppukohtauksessa Loviisan murhetta seuratessa, itsellekin väistämättä tuli tippa silmäkulmaan.

Raskaammasta musiikista on tapana sanoa, että hevi on paskimmillaankin parasta, ja samaa voi mielestäni sanoa myös teatterista: Teatteri on paskimmillaankin parasta. Enkä tarkoita tällä sitä, että tämä Pyynikin Niskavuoren nuori emäntä olisi suinkaan huono esitys. Ei todellakaan, esitys on paikoittain todella hieno, aivan huippuhyvä, mutta huonot kohdat ovat puolestaan todella huonoja. Tarkoitan sen sijaan sitä, että aina kannattaa mennä teatteriin. Teatteri on aina elämys ja siitä saa paljon, vaikka esitys ei omaan top 5:een yltäisikään. Eikö teatteri ole silloin onnistunut, kun se herättää ristiriitaisia tunteita ja saa miettimään toteutusta vielä kauan esityksen jälkeenkin?

Tove Jansson: Kesäkirja

Tove Janssonin herttainen Kesäkirja (WSOY) on julkaistu ensimmäisen kerran 1972 nimellä Sommarboken ja suomennos siitä saatiin seuraavana vuonna.

Kesäkirja on lyhyt teos täynnä lämminhenkisiä mutta realistisia kuvauksia kesänvietosta pienellä, suorastaan yksinäisellä, Suomenlahden saarella. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole kirjan tarinoissa huono asia, vaan nimenomaan se tavoiteltava, ihana rauhan tyyssija, jossa teoksen mummo, lapsenlapsi Sophia sekä Sophian isä viettävät kesäaikaa omalla raukealla tyylillään.

Äänessä ovat ainoastaan mummo ja Sophia, isä on käytännössä äänetön hahmo jossain taustalla. Mummo ja Sophia sen sijaan käyvät yksinkertaisia mutta samalla hämmästyttävän syvällisiä keskusteluja partiosta taikauskon ja Jumalan olemassaolon kautta aina ötököihin ja kastematoihin asti. Keskustelut ovat lyhyitä mutta ytimekkäitä ja niistä on hyvin tunnistettavissa Toven tyyli ja ajattelutapa, eräänlainen muumimainen filosofia. 

Kirja ei ole romaani eikä yhtenäinen, kronologinen tarina. Omassa pokkariversiossani on vain 135 sivua ja noin parikymmentä lukua. Jokainen luku on oma tuokiokuvansa erilaisista tilanteista ja sattumuksista saarella ja sen tuvassa. Lukuja ei ole välttämätöntä lukea järjestyksessä kirjan alusta loppuun, vaan niitä voi lukea omina pieninä tarinoinaan. Samalla saa ripauksen siitä tunnelmasta, jota Toven omat kesät olivat täynnä. Hän vietti itse useita kesiä askeettisella Klovharun saarella Porvoon saaristossa yhdessä elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa.

Muutama vuosi sitten tuli kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä ja kuukausi sitten avattiin Tampereella todella hieno, monipuolinen, yllättävä ja hauska Muumimuseo. Vaikka Kesäkirja on jo 45-vuotias, on se silti tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin koskaan. Kesäkirja on myös täydellistä kesälukemista puutarhan riippukeinussa tai mökkilaiturilla veden äärellä!

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava, 2012) sekä Me, Keisarinna (Otava, 2013)

Laila Hirvisaari on kirjoittanut yhteensä 1200 sivua Venäjän keisarinna Katariina II:n suulla. Romaaneissa Katariina muistelee elämäänsä ensin lapsuudestaan Venäjän suuriruhtinattareksi ja keisarinnaksi (Minä, Katariina) ja toisessa osassa 35 vuotta kestänyttä yksinvaltaisen keisarinnan uraansa ja elämäänsä (Me, Keisarinna).

Ideana on, että Katariinan muisteluita kirjaa ylös häntä koko ikänsä palvellut, iältään Katariinaa muutamaa vuotta vanhempi Leon Denikin. Rakenne ja idea on sinänsä toimiva, mutta toisinaan myös teennäinen. Muistellessaan elämänsä tapahtumia ja niihin liittyviä ihmisiä Katariina selittää Denikinille keitä ihmiset olivat ja mitä kaikkea tapahtui. Kuitenkin lähes kaikki nämä tapahtumat ja ihmiset myös Denikin tietää ja tuntee jo ennalta, koska on elänyt samat tapahtumat Katariinan mukana. Miksi siis pitää selittää kaikki asiat henkilölle, joka jo tietää ja tuntee ne entuudestaan? No tietysti ne selitetään lukijalle, ja se tekee kohtauksista teennäisiä, jäykkiä ja epäuskottavia. Suurimmaksi osaksi tämä ei häiritse, mutta joissain kohdin nämä luonnottomat selitykset alkavat ärsyttää.

Se, että Katariina itse muistelee elämäänsä, loihtii hänen luonteestaan persoonallisen ja aidon kuvan. Varsinkin hänen lapsuusaikansa vanhassa saksalaisessa, pienen herttuakunnan linnassa on hauskasti ja elävästi kerrottu. Lapsuusajan kuvaukset valottavat erityisen mainiosti Katariinan (silloin vielä Sophien Auguste Frederike, Anhalt-Zerbstin prinsessa) luonnetta. Tosin suurin osa näistäkin voi olla kirjailijan itsensä kuvitelmaa ja tulkintaa, vaikkakin hän on varmasti tehnyt myös paljon tutkimustyötä. Historialliset faktat ovat tietenkin muuttumattomia myös Katariinan elämässä.

Monesti keisarinna Katariina II:sta puhuttaessa lisätään hänen titteliinsä lisänimi Suuri. Häntä pidetään valistusajan keisarinnana, joka kävi kirjeenvaihtoa eurooppalaisten filosofien ja älykköjen kanssa, usein mainitaan muun muassa Voltaire ja Diderot. Myös näissä romaaneissa valotetaan hänen suhdettaan ja suhtautumistaan tuon ajan kuuluisiin filosofeihin. Toisaalta tekstistä paistaa vahvasti läpi kirjailija Hirvisaaren oma mielipide siitä, kuinka valistunut Katariina lopulta oli. Hirvisaari arvostelee rankasti sitä, ettei Katariina parantanut maaorjien tilannetta vaan itse asiassa pahensi sitä. Hirvisaaren mielestä monet Katariinan valistuneet ja edistykselliset hankkeet olivat loppujen lopuksi vain pientä puuhastelua, joka lopulta kosketti vain aatelia tai Pietarin asukkaita.

Hirvisaaren kahdesta romaanista saa todella tarkan ja yksityiskohtaisen kuvauksen myös siitä, kuinka käsittämätöntä Venäjän tsaarien, keisarinnojen ja hovin elämä on ollut. Vielä enemmän lukija saisi irti tarinasta ja sen yksityiskohdista, jos on käynyt vierailulla vanhoissa hoville kuuluneissa palatseissa Pietarissa ja sen ympäristössä. Itse en ole käynyt Pietarissa ja välillä oli hieman hankala hahmottaa esimerkiksi Talvitapalatsin, Eremitaasin, Kesäpalatsin, Pietarhovin, Oranienbaumin, Retsinan jne. sijaintia, käyttötarkoitusta ja suhdetta toisiinsa, vaikka olinkin lukenut niistä myös aikaisemmin ja nyt lisää netistä sekä katsonut kartasta niiden sijaintia. Tämä ei toki ole moite kirjoja kohtaan. Tarkoitan vain, että lukija osaa hahmottaa paremmin tarinan kulkua näissä eri rakennuksissa ja saa siten lisämaustetta Katariinan elämään.

Nämä kirjat kannattaa lukea kaikkien, joita kiinnostaa Euroopan hovien ja hallitsijoiden elämä 1700-luvulla ja erityisesti Venäjän tsaarien ja keisarinna Katariinan vaiheet tuolla vuosisadalla. Romaanit käyvät hyvin sekä kertauksena Euroopan mutta myös Suomen tuon ajan historiasta, lisäksi aina oppii myös uutta. Vaikka Suomi ei tuolloin vielä kuulunutkaan Venäjään, on Pietari ollut hyvin lähellä Suomea ja esimerkiksi Viipuri on kuulunut tuolloin Venäjään, ei suinkaan Suomeen. Toisessa romaanissa eli Me, Keisarinnassa Katariina II matkustaa myös Suomeen, Haminaan, tapaamaan Ruotsissa hallitsevaa serkkuaan Kustaa III:ta. Matka Haminaan ja tapaaminen siellä on mielenkiintoisesti ja mehukkaasti kuvattu. On siinä ollut sen ajan haminalaisilla ihmettelemistä.

Laila Hirvisaari kirjoittaa sujuvasti ja tekstiä on helppo ja nopea lukea. Siksi ei kannata säikähtää romaanien lähes 600 sivun mittoja ja ainakaan sen takia jättää niitä lukematta. Itsekin luin ensin Minä, Katariinan, pidin välissä taukoa ja luin jotain muuta, kevyempää kirjallisuutta, ja tartuin sitten vasta toiseen lähes 600-sivuiseen osaan eli Me, Keisarinnaan.

Tampereen Komediateatteri 24.3.2017: Mieletön Suomen historia

100-vuotiasta Suomea ja omaa 25-vuotiasta toimintaansa juhlistaakseen Tampereen Komediateatteri on ottanut riskin ja tuottanut tälle vuodelle ainoastaan täysin uusia näytelmiä. Niitä ei siis ole aikaisemmin missään muualla vielä esitetty. Näin kertoi teatterinjohtaja Panu Raipia Komediateatterin kahviossa ennen näytöksen alkua.

 

Alkamassa oli siis yksi näistä ”riskiesityksistä” eli komedia Mieletön Suomen historia. Käsikirjoitus on Heikki Syrjän ja Riku Suokkaan, joiden kynästä on lähtöisin myös Tampereen Työväen Teatterin huippusuosittu Vuonna 85 -musikaali. Parivaljakon lisäksi käsikirjoitusta on ollut luomassa Tampereen Teatterin ex-johtaja  ja Kummeli-jäsen Heikki Vihinen. Rooleissa heiluvat Heikki Hela, Marika Heiskanen ja Jere Riihinen, ohjaus on Panu Raipian.

 

Esityksen ideana on kahlata Suomen historia läpi noin 1,5 tunnissa. Vastaavanlaisia esityksiä muistan ainakin Tampereen Työväen Teatterin Biblian, jossa Mikko Kivinen, Esko Roine ja Tom Lindholm esittivät Raamatun tarinat läpi parissa tunnissa. Samoin Tampereen Teatterikesässä Don Quijoten massiivinen kaksiosainen veijariromaani sekoiltiin läpi reilussa tunnissa. Todella hauskoja kohelluksia molemmat.

 

Mielettömän Suomen historian alku on eräänlainen johdanto siihen, miten ja miksi näytelmä on muodostunut juuri sellaiseksi kuin se kohta nähdään. Mielestäni alku on kuitenkin aivan liian pitkä. Sitä olisi voinut huomattavasti tiivistää ja siirtyä nopeammin varsinaiseen asiaan.

 

Myös tapa, jolla näytelmässä siirrytään kohtauksesta toiseen, on käsittämätön. Jokaisen kohtauksen välissä sammutetaan valot ja yleisö odottaa pimeässä, kun uutta rekvisiittaa tuodaan lavalle. Sitten valot sytytetään ja seuraava kohtaus pääsee alkamaan. Pari kertaa esityksen aikana tällainen voisi vielä toimia tehokeinona, mutta kun valoja räpsytellään jatkuvasti, niin tilanne alkaa tuntua lähinnä vaivaannuttavalta amatööriteatterilta.

 

Näytelmän juoni etenee kuluneiden irtovitsien varassa peruukista ja Suomi-iskelmästä toiseen. Lavalla pyörähtää kavalkadi suomalaisia iskelmälaulajia Jere Riihisen toimesta: Matti ja Teppo, Danny, Kaija Koo jne. Nämä henkilöt ovat toki sketsiviihteen vakiohahmoja, mutta silti ja juuri siksi: Eikö tosiaankaan keksitty mitään muuta kuin Matti ja Teppo sekä Danny? Kummeli-huumoria esityksessä on kuitenkin yllättävän vähän, vaikka työryhmään kuuluvatkin Vihinen ja Hela.

 

Jere Riihinen on synnynnäinen koomikko. Hän on oikeasti hauska ja taitava erilaisissa sketsi- ja imitaatiorooleissa, monipuolinen lahjakkuus. Myös Marika Heiskanen vaikuttaa hyvältä, ennakkoluulottomalta näyttelijältä, mutta hänellä ei ole sellaista karismaa kuin Heikki Helalla ja Riihisellä. Hän jää esityksessä täysin näiden kahden mieskollegansa varjoon.

 

Mieletön Suomen historia on kokonaisuutena viihdyttävä ja hauskakin, vaikkei se minua saanutkaan nauramaan poskilihaksiani kipeiksi. Koska Tampereen Komediateatteri on kuitenkin puitteiltaan melko pieni toimija, on Mieletön Suomen historia siihen suhteutettuna ihan onnistunut komediapätkä. Ylipäätään on hienoa, että Tampereella toimii useita erilaisia teattereita, joista jokaisella on omanlaisensa profiili ja tuotanto.

Kuva: Tampereen Komediateatteri